Hilma Montonen: Tusina horkkakatkeroita, mutta minä
Mustat kumisaappaani ovat lupaukseni metsälle niin kauan, kun siskoni nenällä on pisamien utopistinen universumi. Tällä lupauksella on sama totuus ja päämäärä, jotta voisimme olla yhtä viisaita, tyhmiä, naiiveja. Riippuu katsotko oikealta vai vasemmalta. Ylhäältä mikään ei eroa.
Minun totuuteni on mielestäni sama kuin suhteeni luontoon. Mielipiteitä sataa, mutta me totuuteni kanssa uskomme olevamme oikealla asialla alettuamme vegetaristeiksi ja katsoessamme dokumentteja ihmisten pilaamista vesistä. Meitä ahdistaa ilmastonmuutos, koska jokainen kuollut jääkarhu ja sulanut jäävuoren huippu on ystävä. Me välitämme, ja siksi meitä julistetaan naiiveiksi taikka valehtelijoiksi. Minä uskon kuitenkin, että uskomani totuus ja sen tärkeys on vielä joskus kaikille aukeneva fakta.
Aikuiset ja aikuisenmieliset luulevat välillä saaneensa äärettömän avaruuden pyhät valtuudet arvostella meitä nuoria ja käsiin liimautuneita luurejamme, sekä kauhistella, kuinka olemme erkaantuneet luonnosta. Perusteena yksi jäsenistämme, joka ei tiedä minkä värinen paprika on. Totta kuitenkin on, että jo kivikaudella ennen nettiä eli se yksi harmailla aivosoluilla siunattu tapaus. Yllätys tai ei, eläinrääkkäys, värittömät paprikat ja somea kaikesta tästä syyttäminen ei ole minulle ja totuudelleni. Me tämän hetken nuoret olemme erikoinen sukupolvi, joka ei olekaan niin kumma, kun meidät pistää edellisten ja tulevien sukupolvien janalle. Jokaisella ikäluokalla on ollut omat erityispiirteensä. Relevatti kysymys onkin, olemmeko joukko onnettomia online-lapsia, vai nuorina avovesille soutanut retkikunta, jolla on omat ongelmansa, kuten vanhemmillaan aikanaan.
Minä ja suhteeni luontoon olemme aina eläen, mutta ehdottomasti pysyen. Se ei ole yhtään vähempää kukkahattutätien ja käsittämättömän teknologian takia.
Liian usein hektisessä kuplassani erehdyn pitämään kaveriani luontoa itsestäänselvyytenä, vaikka se ei ole. Monta muuttujaa olisi voinut mennä toisin, ja sitä ei olisi meille. Mitä jos maan tiima ei olisi alkanutkaan, kun alkuräjähdys olisi tapahtunut viereisessä galaksissa. Tai jos Kim Jong-un olisikin päätynyt leikkimään viime viikolla shakkia tällä maailman suuruisella ydinvoimaloitten shakkikentällä, ja luontoni olisikin enää kivihiilen ja kraatereiden summa. Siksi lupaus kumisaappailleni lukee myös luonnon itsestäänselvyytenä ajattelemisen lopettamisen.
Kiireinen menee metsään ajatellakseen. Minä menen ollakseni ajattelematta. Vihreän maton kutitellessa jalkojani en voi olla rentouttamatta pientä kurttua kulmieni välissä. Metsässä on helppo hengittää, ja muistan taas miksi tätä moniulotteista maailmaa ei kannata tulkita hieroglyfien palasia muistuttavista tiedon murusistani. Puiden saartamana unohdan ulkonäköpaineet, ne tuntuvat absurdeilta aitouden keskellä. Ihminen on ainoa pinnallinen hirviö, ja hetkeksi olen lähentynyt ajatusta, että jos kivi ei välitä siitä miltä näytän, ei luonto ole tehnyt minuakaan välittämään.
Tärkeintä minulle on luonnossa sen turva ja jatkuvuus. Jos ei oteta huomioon sukupuuttoon kuolleiden lajien, maaperän ja ilmaston muutosten erotusta, metsämme kasvaa aina takasin samanlaisena. On rauhoittavaa ajatella, että voin kävellä jossain samoissa maisemissa kuin vaikka isoisoisoisäni käveli 1800-luvulla, ja samalla luonnon tatamilla kuin tulevat lapsenlapsenikin tulevat astelemaan. Toisaalta luonto yhdistää minut dna-liittolaisteni lisäksi muihin ihmisiin, eläimiin ja kasveihin tehden minusta osan jotain suurta. Se on aika lämmittävä ajatus, mutta vain jos avaa silmät. Lohduttavaa on, että jossain on aina luontoa minua varten, kunhan minä olen täällä sille. Kun huomaan kiristäväni taas vannetta otsani ympärillä, voin vaihtaa maisemaa vihreänpään. Jo lapsena pienen keltaisen kotini sai tuntumaan hienolta kartanolta metsä takapihallamme. Se oli ja on edelleen yksi lempipaikoistani tässä galaksissa.
Ja vaikken tunnista horkkakatkeroa tavallisesta heinästä, annan itselleni oikeuden ituhipin arvonimeen. Minä arvostan luontoa, ja se on avainverbi. En vain siksi, että se ruokkii ja mahdollistaa ylipäätään elämäni. Annan sille arvostukseni, koska koen ihmisenkin olevan pala sen värikästä palapeliä. Oleellinen kuiskaus on, että olemmeko tulevaisuudessa kokonaisuuden mukana roikkuva taakka, vaiko yhteisiin talkoisiin osallistuva palanen. Ja tähän emfaattiseen, mutta todelliseen ajatukseen kiteytän kumisaappaideni sanoman.