Historian kaikuja

Jo 1960-luvulla Suomen luonnonsuojeluyhdistys oli muokannut organisaatiotaan. Siitä syntyi Suomen luonnonsuojeluliitto, joka jakautui maakunnallisiin yhdistyksiin. Keski-Suomessa vaikutti Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistys. Se lähti organisoimaan omalla alueellaanseuraavaa omuutosta paikallisyhdistyksiksi ja niiden muodostamaksi luonnonsuojelupiiriksi. Samaan aikaan metsäväki koki luonnonsuojelun ”risupartojen” hyppivän heidän varpailleen vaatimalla metsien suojelun tehostamista ja kritisoimalla metsänhoitokäytäntöjä. Siihen aikaan luonnonsuojelu hampaissa olivat erityisesti Pohjois-Suomen ”Osaran aukeat”, laajat aukkohakkuut, joiden metsittämisessä ole vaikeuksia.

Metsäväen hyökkäyksen luonnonsuojelua vastaan käynnisti Suomen metsäyhdistyksen kiertokirje, jossa kehotettiin perustamaan paikallisia luonnonsuojeluyhdistyksiä hillitsemään metsäalaan kohdistuvaa arvostelua. Hyvän tilaisuuden metsäväelle tarjosi Keuruulla 1974 pidetty Keski-Suomen luonnsuojeluyhdistyksen kokous, jossa oli tarkoitus panna organisaatiouudistus alulle perustamalla Keuruun luonnonsuojeluyhdistys. Tähän kokoukseen vasemmistonuoret, jotka olivat tyytymättömiä yhdistyksen ”vanhoilliseen” hallitukseen, rahtasivat Jyväskylästä linja-autolastillisen omia kannattajiaan ja miehittivät omillaan kaikki jaossa olleet hallituspaikat. Näin riita oli valmis. Vastavetona vastapuoli vähän myöhemmin samana vuonna perusti metsänhoitopiirin aloitteesta samana iltana kymmenen uutta paikallista luonnonsuojeluyhdistystä, jotka perustivat Keski-Suomen luonnonsuojelupiirin ja hakivat Luonnonsuojeluliiton jäsenyyttä. Koska keski-Suomessa oli jo liiton jäsen, Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistys, ei uuden piirin jäsenyyttä tietystikään hyväksytty. Tilanne oli täysi patti, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä.

Itse tulin Keski-Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen hallitukseen mukaan näiden kärhämien jälkeen ja vasta kaupunkiin muuttaneena niistä mitään tietämättä. Nämä kohinat osoittivat, että yhdistys on helppo vallata, mutta vaikea pitää hallinnassa. Tämä päti rintamalinjan molemmin puolin. Ne toimijat, jotka olivat liikkeellä muista kuin luonnonsuojelun tavoitteista käsin, eivät jaksaneet kauan mukana roikkua. Muutaman vuoden päästä ne yhdistykset, jotka eivät olleet uinahtaneet kokonaan, toimivat normaalien luonnonsuojeluyhdistysten tavoin. Silloin heräsi ajatus yrittää yhdistää nämä yhdistykset yhteisen piirijärjestön alle. Tähän vaiheeseen ajoittuu myös Jyväskylän seudun luonnonsuojeluyhdistyksen perustaminen vuoteen 1978 ja minusta tehtiin yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Yhdistyksen perustamisen oli tarkoitus olla osa piirin eheyttämistä. Yksi ensimmäisiä tehtäviäni uutena puheenjohtajana oli ottaa yhteyttä kaikkiin toimiviin keskisuomalaisiin luonnonsuojeluyhdistyksiin ja kutsua niiden edustajat epävirallisille piiripäiville Jyväskylään, mihin myös Luonnonsuojeluliiton edustaja tuli mukaan kertomaan liiton näkemyksiä. Piiripäivät onnistuivat erinomaisesti, ja keskustelimme hyvässä hengessä tulevista toimista. Kaikki olimme yksimielisiä eheyttämisen tarpeesta. Tämän jälkeen yhdistysten kesken oli hyvä keskusteluyhteys. Viimeinen kanto kaskessa oli metsänhoitaja Torsti Lahti, metsäväen perustaman piirin puheenjohtaja, joka käytteli puheenjohtajan valtuuksia, vaikkei piirikokouksia ollut järjestetty enää vuosiin valitsemaan toimihenkilöitä. Hän onnistui pari vuotta estämään eheyttämisen. Viimein silloisella Jyväskylän klubilla järjestetyssä kahdenkeskisessä tapaamisessa onnistuin kai vakuuttamaan hänet, ettei eheyttäminen ole tähdätty ketään vastaan. Asiaan saattoi ehkä vaikuttaa sekin, että minulla siihen aikaan oli pieni pala metsää ja kuuluin siten ”oikeisiin ihmisiin”. Niin sitten piirijärjestön eheyttäminen saatiin päätökseen aivan vuosikymmenen lopussa. Jouko Pihlaisesta Keuruun yhdistyksestä tuli piirin puheenjohtaja ja minut valittiin varapuheenjohtajaksi. Kun Jouko puolen vuoden päästä siirtyi Etelä-Suomeen, jouduin hoitamaan puheenjohtajan tehtäviä. Seuraavassa piirin kokouksessa minut sitten valittii piirin puheenjohtajaksi.

Eheytyminen tapahtui viime tingassa, jotta uusi piiri pääsi yhtenäisenä vastaamaan seuraavaan suureen haasteeseen, Äänekosken sellutehtaan päästöjä koskevaan kiistaan osallistumalla Päijänne Puhtaaksi-kampanjaan. Suurimman vastuun ja sekä talous- että työtaakan kantoivat toki laukaalaiset Lauri Kolu ja Martti Muurikainen, mutta myös piiri oli kaikessa aktiivisesti mukana. Mutta se on jo toinen tarina. Yhdistyksen perustaminen tapahtui melkoisen kuohunnan keskellä. Erilaiset ideologiat ja yhteiskunnalliset tavoitteet törmäsivät monella tavoin, ja tarvittiin vuosia, ennenkuin asioita pystyttiin käsittelemään maltillisesti. Piirin yhdistymistä pyrittiin mm. Maaseudun Tulevaisuus-lehdessä vielä viime tingassa häiritsemään provosoivilla kirjoituksilla, nutta hyvin oli jo nähtävissä, että aika pelaa järkevän ratkaisun hyväksi. Omalta osaltani yritin hillitä kaikenlaista provosoitumista, ettei sillä vaarannettaisi hyvää kehitystä. Nyt tuo aika tuntuu jo jotenkin huvittavaltakin, mutta olihan se täyttä elämää.”