Kaitasuo – val­ta­kun­nal­li­ses­ti arvokas väliinputoaja

Ensimmäinen käynti

Kävin Kaitasuolla ensimmäisen kerran heinäkuussa 2005. Olin heti vaikuttunut. Ajattelin, että todellakin haluan olla mukana suojelemassa suota ja pelastamassa sitä turpeenotolta. En kuitenkaan silloin arvannut esimerkiksi sitä, millaisen määrän tekstiä tulisin vielä kirjoittamaan Kaitasuon säästymisen ja suojelun puolesta.

Kaitasuo on kaksiosainen: pienempi pohjois- ja suurempi eteläosa, joiden välissä on Kaitasaaren ja Tuomarinsaaren pitkä, niemimäinen metsäalue. Suon pohjois- ja eteläosa ovat yhteydessä toisiinsa, joskin kapean suoyhteyden yli on rakennettu takavuosikymmeninä metsäautotie Kaitasaareen. Juuri tuon metsäautotien kääntöpaikalta lähdin tutustumaan Kaitasuohon silloin ensimmäisellä kerralla. Silloin kävimme vain eteläosalla. Suolle laskeuduttaessa huomio kiinnittyi siihen, että reunaan ei ollut kaivettu ojaa! Todella usein on niin, että soiden laiteet on ojitettu, vaikka suo muuten olisikin jäänyt ojitusten ulkopuolelle.

Koska reunassa ei ollut ojaa, oli siinä keidassuolle tyypillisesti märempi ja rehevämpi juotti, sararämettä ja -korpeakin: pullosarat, jouhisarat ja kituliaat hieskoivut heiluivat tuulessa, monet mäntykelot tekivät maisemasta hulppean. Kun tästä jatkoi kohti suon keskiosaa, vastaan tuli ensin kaunista isovarpurämettä. Sitten se vaihettui rahkarämeeksi ja lopulta hyvin vähäpuustoiseksi keidasrämeeksi, joka tupasvillaisine kuljuineen ja ruskorahkasammalkermeineen kattaakin laajalti Kaitasuon keskiosia. Avosuolla havaitsimme, että keskikesän taivaalle alkoi muodostua tummia ukkospilviä, joten käännyimme vähitellen takaisin.

Vapon ensimmäinen lupahakemus: hylkäys KHO:lta

Valtionyhtiö Vapo oli hakenut suolle ympäristölupaa turpeenottoon 33,8 hehtaarin alueelle vuonna 2004, ja luontojärjestöissä haluttiin kaataa hanke. Silloin ei ollut vielä esimerkiksi laadukkaita karttoja ja ilmakuvia ilmaiseksi jaossa netissä, mutta jo paperisten perus- ja topografikarttojen perusteella tiedettiin, että Urjalan ja Humppilan rajalla sijaitsee Etelä-Suomen oloissa huomattavan arvokas suokokonaisuus. Sen verran täynnä sinisiä viivoja – etupäässä metsätaloutta varten kaivettuja ojia – suot kartoilla ovat, että niiltä välttynyt alue pomppaa aina silmille, erottuu massasta. Toki paikalliset ihmiset Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistyksessä tunsivat Kaitasuon arvot myös maastokokemustensa ansiosta.

Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistys olikin avainasemassa, kun Vapon ensimmäinen ympäristölupa Kaitasuon turpeenottoon kumottiin. Länsi-Suomen ympäristölupavirasto myönsi luvan, josta luontojärjestöt valittivat Vaasan hallinto-oikeuteen. Se piti luvan voimassa, mutta järjestöt valittivat edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. KHO kumosi myönnetyn luvan ja palautti sen ympäristölupaviraston käsittelyyn syksyllä 2008. KHO katsoi, että Kaitasuon kuivatusvedet olisivat heikentäneet Natura 2000 -ohjelmassa suojeltua Kaakkosuo-Kivijärveä. Käytännössä kysymys oli Kivijärven veden laadusta. Itse asuin tuohon aikaan Turussa enkä ollut aktiivisesti mukana suojeluväännöissä. Kuulin kuitenkin päätöksestä tuoreeltaan, hurrasin ja skoolasin Kaitasuolle. Taisinpa kuvitella suon pelastuneen.

Vapon toinen lupahakemus

Vapo ei hellittänyt, vaan veti KHO:n palauttaman hakemuksensa pois ympäristölupavirastosta keväällä 2009. Yhtiössä oli päädytty hakemaan uutta ympäristölupaa siten, että Kaitasuon kuivatusvedet johdettaisiinkin nyt eri reittiä muun muassa Jalasjoen ja Punkalaitumenjoen kautta Loimijokeen. Tässä yhteydessä Natura-alueeseen kuuluvan Kivijärven valuma-alue pienenisi, koska Vapo ohjaisi Kaitasuon kuivatusvedet luontaisen valuma-alueen vastaisesti.

Prosessin kuluessa ympäristölupavirastot lakkautettiin. Kaitasuon ympäristöluvan myönsikin sitten Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto (AVI). Lupa myönnettiin hieman pienempänä kuin Vapo oli tällä kertaa hakenut: turpeenkaivu- ja auma-alueen pinta-ala oli AVI:n päätöksessä lopulta 31,2 hehtaaria.

Luontojärjestöt valittivat ympäristöluvasta taas, mutta Vaasan hallinto-oikeus piti luvan tälläkin kertaa voimassa. Vaikka kuivatusvesien kohteena olevat alapuoliset vesistöt olivat vain välttävässä kunnossa ja turpeenotolla tuhottaisiin esimerkiksi uhanalaisten perhoslajien elinympäristöä, sekä AVI että hallinto-oikeus pitivät luvan myöntämistä oikeana ratkaisuna.

Tuleeko soidensuojelun täydennysohjelma väliin?

Alkuvuodesta 2013 päädyin lyhyellä varoitusajalla töihin Luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirin aluesihteeriksi. En ollut suunnitellut sellaista käännettä, vaan minun piti kirjoittaa nopeasti graduni valmiiksi – siinä menikin sitten töiden ohessa vielä yli kolme vuotta. Syksyllä 2012 oli käynnistynyt soidensuojelun täydennysohjelman laadinta, ja kuuluin sitä valmistelleeseen ympäristöministeriön alaiseen soidensuojelutyöryhmään varajäsenenä.

Ensimmäisinä kuukausina luonnonsuojelupiirin töissä käytin paljon aikaa tietojen kokoamiseen arvokkaista soista. Kansalaisen karttapaikka ja Paikkatietoikkuna ilmaisine karttoineen, ilmakuvineen ja muine aineistoineen olivat ahkerassa käytössä. Samaa työtä tehtiin muutamien ihmisten voimin eri puolilla maata. Tarkoitus oli toimittaa laaja esitys suojeluohjelmassa kartoitettavista kohteista sekä soidensuojelutyöryhmälle että kyseisen maakunnan ELY-keskukselle. Tällainen saatiin aikaan myös Pirkanmaalla, ja Kaitasuo oli luonnollisesti mukana esityksessä. Esitystä kasatessa ei vielä tiedetty, mikä Vaasan hallinto-oikeuden ratkaisu Vapon ympäristöluvasta tulisi olemaan. Pettymys olikin sitten suuri, kun hallinto-oikeus päätti toukokuussa 2013, että Vapon lupa Kaitasuon kaivuun pysyy voimassa. No, vielä oli yksi askel ottamatta, eli valitus edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Valituksessa KHO:een toimme esille muun muassa sen, että vaikka Kaitasuon kuivatusvesiä ei enää johdettaisikaan Naturassa suojellulle Kaakkosuo-Kivijärvelle, turpeenotolla voisi olla merkittäviä haittavaikutuksia Natura-alueelle. Esimerkiksi uhanalaiset ja taantuneet suoperhoslajit saattavat hävitä myös suojelualueelta, jos niiden elinympäristöverkostoon kuuluvat muut suot tuhoutuvat. Tämä oli ja on yhä selvä uhka Kaitasuon ja suojellun Kaakkosuo-Kivijärven tapauksessa. Juha Pöyryn tutkimusartikkelissa ”Suoperhosten uhanalaisuus ja suojelutilanne Etelä-Suomessa” (v. 2001, julkaisussa Soidensuojelualueverkon arviointi) osoitetaan, että edes Torronsuon kansallispuiston laajuinen, jättiläismäinen suo ei välttämättä kykene ylläpitämään vaateliasta suoperhoslajistoa, jos se ympäröivän maankäytön vuoksi eristyy ja kaikki ”satelliittisuot” lähiympäristöstä menetetään esimerkiksi turpeenottoon.

Juhannuksen alla saimme Kaitasuo-valituksen valmiiksi ja luontojärjestöjen nopean hallituskäsittelyn jälkeen se lähti KHO:lle. Jossakin vaiheessa kesken valituksen kirjoittamisen olin saanut sain kutsun Pirkanmaan ELY-keskukseen keskustelemaan soidensuojelun täydennysohjelman kartoituskohteista. Se tapaaminen oli heti valituksen jättämistä seuraavana päivänä, joka oli muistaakseni juhannusaaton aatto.

Tilanne ELY-keskukseen mennessä jännitti: mitkä ehdotuksista ovat menneet läpi, mitkä eivät. Sain nähdä kartoituskohteiden listan, joka oli kuulemma jo käytännössä lyöty lukkoon. Syvennyin listaan ja olin ensin ihan tyytyväinen, kunnes tajusin: ei helkkari, missä Kaitasuo on? Esityksistä huolimatta se oli jäänyt pois listalta. Hiki alkoi kihota otsalle, mutta yritin pysyä rauhallisena ja perustella painokkaasti, miksi Kaitasuon pitäisi olla mukana kartoitettavissa kohteissa. Keskustelun jälkeen ELY-keskuksen edustajat olivat sitä mieltä, että ok, otetaan Kaitasuo mukaan. Muistan ajatelleeni juhannuksena, että huhhuh, valitus KHO:een on tehty, ja Kaitasuo kartoitetaan soidensuojelun täydennysohjelmaa varten, toivottavasti suojellaankin. Rokkenrol. Ehkä.

Kartoituksissa Kaitasuo osoittautui erittäin arvokkaaksi, ja ELY-keskus piti sitä yhtenä Pirkanmaan parhaista kohteista. Suolta löytyi runsaasti eri suotyyppejä, joista monet ovat uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Lisäksi ELY:n kartoittaja teki Kaitasuon kaakkoislaidasta hienon löydön, lähteikköalueen. Siihen kuuluu myös suuri avovetinen lähde, joka on todella näyttävä ilmestys, mutta mihinkään karttaan se ei ole silti päätynyt. Siksi sen löytyminen olikin yllätys. Lähteestä kohti avosuota laskevasta lehtokorvesta kartoittaja löysi vielä vaarantunutta ja erityisesti suojeltavaa harsosammalta. Ilman lähdettä ja harsosammaltakin Kaitasuon luonnonarvot olisivat olleet melkoiset, mutta niillä lisättynä varsinkin. Juteltuani ELY:n kartoittajan kanssa aloin toivoa, että ehkäpä tästä sittenkin voisi vielä tulla suojelunäkökulmasta hyvä lopputulos.

Syksyllä 2013 ympäristöministeriön soidensuojelutyöryhmä kierteli kartoituskohteilla eri puolilla Pirkanmaata. Olin mukana oppaan ja työryhmän varajäsenen ominaisuudessa. Kaitasuolla mukana olivat myös Vapon ja suon Urjalan puolen omistavan, osan suota Vapolle vuokranneen Urjalan yhteismetsän edustajat. He totesivat käytännössä niin, että voidaanhan Kaitasuo suojella, jos korvaukset ovat riittävät. Tällöin olin varovaisen optimistinen, mutta laitoin sormeni ristiin, koska tiesin, että jos KHO vahvistaa Vapon ympäristöluvan, pitää valtion korvata yhtiölle käytännössä myös turpeen arvo. Se ei olisi pieni summa.

Lokakuu 2014: lunta tupaan ja isolla kauhalla

Lokakuussa 2014 lunta ei juuri tullut Etelä-Suomessa vielä taivaalta, mutta tupaan sitä tuli soidensuojeluasioissa ja Kaitasuon osalta oikein roppakaupalla. Ensin 13.10. KHO päätti vahvistaa Vapon ympäristöluvan Kaitasuon turpeenottoon. Pari päivää myöhemmin hallituksessa tapahtuneiden muutosten jälkeen ympäristöministeriksi noussut Sanni Grahn-Laasonen (kok) keskeytti lakisääteisen soidensuojelun täydennysohjelman valmistelun ja muutti ohjelman vapaaehtoisuuteen perustuvaksi. Tässä vaiheessa kävimme Kaitasuolla Hanna Savisaaren kanssa katsomassa, onko Vapo aloittanut turpeenoton valmistelun saman tien. Ei ollut. Kuvasimme videon, jonka Luonto-Liiton metsäryhmä julkaisi. Sosiaalisessa mediassa pyöri tuolloin kampanja #suojellaansuot vastalauseena ministerin päätökselle vesittää varsinaisen suojeluohjelman pitkälle edennyt valmistelu.

Kaitasuo-videon kuvausta edeltävänä päivänä olin tyrmistyksekseni huomannut, että suolle oli juuri hakenut ympäristölupaa myös toinen yhtiö, Viipurin Turve ja Multatehdas. Tällä kertaa kohteena oli suon Humppilan puoleinen osa, jossa oli vielä enemmän ojittamatonta aluetta kuin Urjalan puolella Vapon alueella. Ensimmäinen ajatukseni oli jostakin syystä, että ohhoh, luovutetusta Karjalasta peräisin oleva vanha viipurilaisyhtiö. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan kyseessä on perheyritys Lounais-Hämeen Humppilasta. Ensijärkytyksen jälkeen unohdin tämän turvehankkeen, sillä ajattelin, että pitää vielä yrittää keskittyä Vapon hankkeeseen ja soidensuojelun täydennysohjelmaan – jospa edellinen kuitenkin vielä peruuntuisi ja jälkimmäinen toteutuisi. Lisäksi aluehallintoviraston lupapalvelussa vireillä olevina näkyvät lupahakemukset saattavat joskus maata siellä pitkäänkin ennen kuin hanke varsinaisesti kuulutetaan ja siihen voi ottaa kantaa.

Loppusyksyn ja talven aikana olin yhteydessä sekä ympäristöministeriöön että Vapoon, josko
Kaitasuolle saataisiin vielä järjesteltyä jokin ratkaisu. Ratkaisu tulikin, mutta ei sellainen, jota toivoin: Kaitasuo kuului kyllä edelleen valtakunnallisesti arvokkaiksi todettujen soiden joukkoon soidensuojelutyöryhmän raportiksi kuihtuneessa ehdotuksessa, mutta suojelualueeksi toivotun suon rajauksesta leikattiin pois Vapon kaivualue, jolle oli nyt KHO:n vahvistus.

Kevät 2015: lisää huonoja uutisia, hämäläiset viranomaiset sekoilevat

Aivan muissa yhteyksissä kuulin alkukeväällä 2015 Pirkanmaan ELY-keskuksessa, että Viipurin Turve ja Multatehtaan ympäristölupahakemus oli jo käsitelty Etelä-Suomen aluehallintovirastossa – ja lupa oli myönnetty. Valitusaikaa oli ruhtinaallisesti muutama päivä jäljellä. Pakko myöntää, että järkytykseni oli suuri. Olin unohtanut koko jutun, enkä vähiten siksi, että kuvittelin asian lojuvan AVI:ssa hyvän tovin, kun selvityksiä täydennellään ja sitä rataa. No, järkytyksestä on tällaisissa asioissa usein lyhyt matka pakotettuun tarmokkuuteen ja niinpä aloin saman tien perehtyä asiakirjoihin ja laatia valitustekstiä. Valitus lähti tietysti sinä päivänä, kun takaraja umpeutui.

Viipurin Turve ja Multatehtaalle myönnettyyn ympäristölupaan tutustuminen toi lisää järkytyksiä. Hämäläiset viranomaiset, Hämeen (maakunta)liitto ja ELY-keskus, olivat jostakin käsittämättömästä syystä antaneet Etelä-Suomen aluehallintovirastolle väärää tietoa Kaitasuon luonnonarvoista ja soidensuojelun täydennysohjelmasta.

AVI:n lupapäätöksessä mainitaan Hämeen liitosta loppukesällä 2014 saatu tieto, jonka mukaan Kaitasuo olisi jäämässä soidensuojelun täydennysohjelman ulkopuolelle. AVI kertoo lisäksi, että tämän vuoksi Hämeen liitto myös poisti Kaitasuolta Kanta-Hämeen 2. vaihemaakuntakaavaan suunnitellun suojeluvarauksen. Apua.

Hämeen ELY-keskus antoi lausunnossaan Viipurin Turve ja Multatehdas Oy:n hankkeesta yhtä lailla väärää tietoa: ”Kaitasuo oli ehdolla myös soidensuojelun täydennysohjelmaan. Ohjelmaa laativa ympäristöministeriön työryhmä on kuitenkin katsonut, että suon luonnonarvot eivät ole sellaiset, että suota voitaisiin pitää valtakunnallisesti arvokkaana. Tämän vuoksi ELY-keskus ei aio ryhtyä toimenpiteisiin suon suojelemiseksi. Suon luontoarvot eivät siis ole turvetuotantohankkeen esteenä.”

Kammottavaa. Asia oli juuri päinvastoin, eli ympäristöministeriön työryhmä oli todennut Kaitasuon valtakunnallisesti arvokkaaksi.

Voisiko hämäläisten viranomaisten sekoilun syynä olla se, että maakuntien rajalla sijaitsevan Kaitasuon kartoittikin soidensuojelun täydennysohjelmaa Pirkanmaan ELY-keskus? Oli miten oli, ympäristöministeriöstä olisi joka tapauksessa saanut oikean tiedon siitä, onko Kaitasuo valtakunnallisesti arvokkaiden kohteiden joukossa vai ei.

Vaikka Kaitasuon ympäristöluvat onkin käsitelty vanhan ympäristönsuojelulain mukaisina, jolloin luonnonarvoille ei ole annettu niin paljon painoarvoa, tulee väkisinkin mieleen, että AVI ei olisi ehkä myöntänyt lupaa, jos olisi saanut oikeat tiedot Kaitasuon suojeluarvoista ja -aikeista maakuntaliitosta ja ELY-keskuksesta. Hämeen ELY-keskuskin olisi mahdollisesti voinut toimia suojelun eteen, jos olisi ymmärtänyt, että Kaitasuo tosiaan onkin huomattavan arvokas.

Toimme painavasti esille viranomaisten levittämän väärän tiedon ja kumosimme sen. Sekä Vaasan hallinto-oikeus että myöhemmin KHO kirjasivatkin päätöksiinsä, että Kaitasuo on soidensuojelun täydennysohjelman kohde. Ne totesivat myös, että suojeluohjelma voidaan ottaa selvityksenä huomioon ympäristölupapäätöstä tehtäessä. Niinpä niin. Etelä-Suomen AVI ei voinut ottaa sitä huomioon, koska oli saanut hämäläisiltä viranomaisilta väärää tietoa(!). Toimme toki tämänkin oikeuksien tietoon, mutta tästä huolimatta sen kummemmin hallinto-oikeus kuin KHO:kaan eivät asialle painoarvoa antaneet.

Vielä yksi vetoomus ja väliinputoamisia

Keväällä 2015 Vaasan hallinto-oikeuteen tehdyn valituksen jälkeen yritimme vielä muutakin. Teimme vetoomuksen sekä Vapolle että Viipurin Turve ja Multatehtaalle, että jättäisivät Kaitasuon turpeet kaivamatta luvistaan huolimatta. Perusteluina meillä oli erityisesti soidensuojelun täydennysohjelma, joskin nyt oltiin maanomistajien vapaaehtoisuuden varassa. Vapo vastasi sähköpostitse, että he harkitsivat, mutta eivät muuta suunnitelmiaan.

Viipurin Turve ja Multatehtaan toimitusjohtaja soitti minulle henkilökohtaisesti, ja puhuimmekin pitkään. Sain kuulla puhelun aikana perheyrityksestä ja muun muassa kasvuturpeen kaivukohteen etsimisen ja hankinnan vaikeudesta. Keskustelu sujui ihan hyvässä hengessä.

Toimitusjohtaja onnistui tietämättään jysäyttämään vielä yhden pommin: hänen yhtiönsä oli ostanut ison osan Kaitasuosta vapailta markkinoilta ymmärtääkseni vain paria vuotta aiemmin. En ole selvillä tarkasta ajankohdasta, mutta osto saattoi todellakin tapahtua vuonna 2013, kun soidensuojelun täydennysohjelman valmistelu oli jo täydessä käynnissä. Jospa suon olisikin ostanut valtio, suojelutarkoituksiin… Mutta ei, sen kummemmin ympäristöviranomaiset kuin me luontojärjestötkään emme olleet hereillä. Sitä en tosin tiedä, kuinka laajasti myynnissä olevasta suoalueesta ilmoitettiin, vai ilmoitettiinko missään. Joka tapauksessa Viipurin Turve ja Multatehtaasta oli kuulemma vielä kysytty ennen ostopäätöstä (ilmeisesti Hämeen ELY-keskuksesta, mutta tästäkään ei ole varmaa tietoa), että eihän tähän Kaitasuon nyt kohdistu mitään suojeluaikeita tai turpeenottoa vaikeuttavia asioita. Arvaatte jo vastauksen: ei.

Viipurin turvehankkeen ympäristölupa tosiaan vahvistettiin lopulta korkeinta hallinto-oikeutta myöten. Meidän viimeinenkään yritys ei siis mennyt maaliin.

Jälkeen päin ajatellen Viipurin hankkeeseenkin liittyi vielä yksi mahdollisesti ratkaiseva Kaitasuon väliinputoaminen, aivan kuin kahden maakunnan rajakohteen suojelupyrkimyksiinkin. Lupahakemus tuli vireille keväällä 2014. Jos se olisi tullut reilua puolta vuotta myöhemmin, asia olisi käsitelty päivitetyn ympäristönsuojelulain mukaisena. Silloin suon ojittamattomuudella ja muilla luonnonarvoilla olisi ollut jo ainakin jossain määrin suurempi merkitys, eikä ympäristölupaa sen vuoksi olisi ehkä tullut. Tämä on tietysti vain spekulaatiota, ja nykyisessäkin laissa on kyllä porsaanreikiä, joista turpeenottajat valitettavasti vielä päässevät hienoja soita kaivamaan eri puolilla maata. Toivottavasti eivät kuitenkaan, ja me teemme parhaamme, etteivät pääse.

KHO:n vesillä keikkuvat päätökset

Korkeimman hallinto-oikeuden turvepäätökset eivät ole linjassa keskenään, erityisesti turpeenoton vesistövaikutusten osalta. Esimerkiksi vuonna 2016 KHO hylkäsi Vaskiluodon Voima Oy:lle myönnetyn ympäristöluvan Kihniön Sarvinevan turpeenottoon (mikä oli mahtava juttu). Viipurin Turve ja Multatehtaan turpeenkaivualue Kaitasuolla kattaa selvästi suuremman osan kuivatusvesien kohteena olevan Koijoen alaosan valuma-alueesta kuin Vaskiluodon Voiman turpeenkaivualue Sarvinevalla olisi kattanut Kihniönjoen yläosan valuma-alueesta. Koijoki on ekologiselta tilaltaan välttävä, Kihniönjoki huono. Molemmat ovat siis kaukana hyvästä tilasta, jossa kaikkien pinta- ja pohjavesien pitäisi vesienhoitolain ja EU:n vesipuitedirektiivin mukaan olla – olisi pitänyt jo, mutta aikatavoitetta on siirretty koko ajan tuonnemmaksi, miksiköhän? Miksi Kihniönjokea ei saanut enää kuormittaa lisäpäästöillä, mutta Koijokea sai.

Sekä Vaasan hallinto-oikeus että KHO selittivät, mielestään lieventävänä asianhaarana, että Koijoella turpeenottoa ei aiemmin ole ollut, kun taas Kihniönjoella on. Ei käy minun järkeeni, millä perusteella tämä tekee turpeenotosta Koijoen alaosan valuma-alueella vähemmän haitallista kuin turpeenotto Kihniönjoen yläosan valuma-alueella. Kun Koijoki on jo ilman turpeenottoakin päätynyt noin heikkoon tilaan, ei sitä turpeenotolla pitäisi enää pahentaa.

Lopuksi

Kaitasuon tapauksessa oli omalla kohdallani lukemattomia kertoja, kun kuvittelin, että tämä on nyt niin sanotusti viimeinen taisto suon puolesta: KHO-valitus Vapon jälkimmäisestä turvehankkeesta, suon saaminen soidensuojelun täydennysohjelman kartoituskohteisiin, KHO:n päätöksen jälkeinen yritys saada Vapo luopumaan hankkeesta, valitus Vaasan hallinto-oikeuteen Viipurin Turve ja Multatehtaan hankkeesta ja vihoviimeisenä valitus KHO:een samasta hankkeesta. Kun KHO:n päätös tuli 17.8.2017, olin jälleen erittäin pettynyt, mutta siltä osin huojentunut, että Kaitasuon osalta ei enää tarvitsisi kirjoittaa valituksia. Näin ainakin uskoisin.

Aamulehdessä 3.9. julkaistu Matti Kuuselan ja Emil Bobyrevin juttu ”Kävimme katsomassa, miltä 9000 vuotta elämää tuonut suo näyttää – oikeus myönsi turpeenottoluvan ja Kaitasuo tuhotaan” osui ja upposi moneen. Palautetta tuli paljon, kaikki pitkälti positiivista suojelunäkökulmasta. Monelle oli myös yllätys, että Suomessa yhä tapahtuu Kaitasuon hävittämisen kaltaisia vääryyksiä. Ihmiset haluaisivat toimia sekä Kaitasuon että muiden arvokkaiden soiden eteen. Pyysin heitä kertomaan päättäjille, mitä mieltä soiden tuhoamisesta ollaan: sitä ei hyväksytä! Teollisen mittaluokan turpeenotto sekä käyttö energiana ja kasvuturpeena pitää lopettaa. Hyviä, ympäristöystävällisiä vaihtoehtoja löytyy kyllä.

Suoasiaa pidetään jatkuvasti esillä, emmekä me ole siinä ainoita. Äskettäin julkaistiin Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen yhteinen tutkimus, joka toi järisyttäviä uutisia soiden metsätalouskäytön, erityisesti ojitusten, ja vesistöjen tilan heikkenemisen yhteydestä. Kansalaisten havainnot vesillä ja rannoilla saivat vihdoin kunnollisen tieteellisen vahvistuksen. Niin sanottujen metsäojitusten vaikutusta vesistöihin on aiemmin pahasti aliarvioitu, ja biotaloussuunnitelmiin liittyvä yhä tehokkaampi puunkorjuu turvepohjaisilta mailta ei todellakaan paranna asiaa.

Ai niin, Kaitasuo – tuo kaksiosainen, jossain määrin U-kirjaimen muotoinen suomuodostuma, joka menettää pian suuren osan arviolta 9000 vuoden aikana kertyneestä, paksuimmillaan noin 8-metrisestä turvekerroksestaan. Suon pohjois- ja eteläosan välissä on pitkä, niemimäinen metsäalue, jonka keskiosa on joskus historian hämärissä saanut nimen Tuomarinsaari. Nyt se on Hallinto-oikeustuomarinsaari.

Juho Kytömäki
Kirjoittaja on Luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirin aluesihteeri