Luon­non­suo­je­lu­konflik­te­ja vai niiden välttämistä?

Seminaarin keskustelussa nostin itse esiin konfliktien hedelmällisen roolin.

Luonnon suojelemiseksi tarvitaan yleensä sitä, että ihmiset muuttavat käytöstään. Esimerkiksi saimaannorpan uhanalaisuuden takia tarvitaan muutoksia jäällä liikkumisessa, kalastuksessa ja rantarakentamisessa.

Kun muutoksia tarvitaan, ympäristöjärjestöjen on tehtävä niitä vauhdittavia aloitteita. Silloinkin, kun kaikki muut eivät haluaisi muutoksia tehdä.

Saimaannorpan suojelun tehostamiseksi Luonnonsuojeluliiton piti tehdä esimerkiksi EU-kantelu. Se pisti suojelutoimiin uutta vauhtia.

Tuskin on maailmassa yhtään muutosta, jota joku ei olisi vastustanut. Siksi Luonnonsuojeluliitto sai aktiivisuudestaan joissakin kirjan haastatteluissa kiukuttelua palkakseen.

Silti vain lopputulos ratkaisee. Nyt vuosia myöhemmin nähdään, että konflikti kannatti: suojelutoimia on tehostettu ja saimaannorpan kanta on kasvanut.

Samalla tavalla on käynyt monissa muissakin luonnonsuojelukiistoissa, kuten valkoselkätikassa ja Natura 2000 -luonnonsuojeluohjelmassa. Kun muutoksia tehdään, niihin ajan mittaan totutaan.

Aikanaan tuloksia sitten jopa kiitellään. Esimerkiksi Hossan kansallispuiston avajaisissa ei Pohjois-Suomen metsäkiistoja enää muisteltu. Mutta jos luonnonsuojelijat eivät olisi aikanaan puolustaneet Kainuun metsiä, ei Suomi 100 -juhlavuoden kansallispuisto olisi ollut mahdollinen.

Olisi hienoa, jos luonnon ja ympäristön suojelu etenisi aina hyvin ja yksimielisesti. Mutta jos näin ei käy, Suomen luonnonsuojeluliiton on toimittava luonnon etujärjestönä, vaikka siitä seuraisi konfliktejakin. Ja joskus tarvitaan ensin kiista, että siitä voitaisiin sitten sopia:

”Aika on sodalla ja aikansa rauhalla.”

 

Tapani Veistola
Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntija.