Anni Kytömäki: Suo kantaa menneisyydestä tulevaisuuteen

Elämäni 20 ensimmäistä vuotta asuin rahkasammalen tuoksun äärellä. Hienoimmat lapsuusmuistoni liittyvät suohon ja sen rannalla humiseviin vanhoihin metsiin. Kesäisin Pohjajärvenletto oli tavoittamaton, mutta talvella sen harteille pääsi hiihtämään – ja lyhyen ajan marraskuussa jopa luistelemaan, kun sokkeloinen lampareverkosto jäätyi eikä lunta vielä ollut satanut.

Myöhemmin olen kahlannut monenlaisilla soilla Virosta Lappiin. Useimmiten kokemukset ovat olleet suurenmoisia, ja olen palannut suolta vahvempana kuin sinne lähdin. Joskus olen kantanut mukanani huolta suon tulevaisuudesta, ja kahdesti huoli on konkretisoitunut häviöksi.

Vuonna 2008 kuljin Parkanon Rukonevalla, kuuntelin kapustarintaa ja säpsähtelin siivilleen heittyviä riekkoja yhtä paljon kuin ne minua. Elettiin Rukonevan viimeisiä hetkiä, sillä seuraavana vuonna suo päätyi turpeenottoalueeksi. Ojitetun ja kuoritun suon nähtyäni päätin pysyä poissa – entisestä maailmasta ei ollut jäljellä enää mitään. Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin kuulin Rukonevasta vielä kerran, kun eräässä aikakauslehdessä kerrottiin iloisesti siitä, millaisista paikoista suomalainen puutarha-alan yritys multapussiensa sisällön hankkii.

Toisessa päässä kotimaakuntaani, Urjalan ja Humppilan rajamailla, lampsin puolestani Kaitasuolla. Ensimmäisen kerran kävin alueella vuonna 2003, jolloin turpeenoton uhka oli jo tiedossa. Kohtasin suon luonnontilaisena: kartoitin kasveja, poimin lakkoja ja näin kalasääsken lentävän pesälleen.

2010-luvun lopussa pitkä oikeusprosessi kulminoitui päätökseen, että Kaitasuosta saa alkaa nostaa turvetta. Nevan satavuotiaat männynsintit avohakattiin ja suo ojitettiin. Käyn aika ajoin katsomassa kuivuvaa Kaitasuota, jotta en unohda, mitä tapahtuu edelleen, monin paikoin. Visuaalisena ilmiönä turpeenottoalue edustaa minulle lopullista menetystä. Historiallisia romaaneja kirjoittavana en voi olla myöskään ajattelematta, että tuhansia vuosia kehittyneen suon kuivattaminen ja kaivaminen tuhoaa arkiston, jonka tietovarannolle olisi ehkä tulevaisuudessa ollut tarvetta.

Olen allekirjoittanut Irti turpeesta -kansalaisaloitteen, koska mielestäniihmiskunnan on mahdollisimman pian opittava tukeutumaan uusiutuviin luonnonvaroihin ja kiertotalouteen. Suot tuovat terveiset jääkauden loppuvaiheilta asti, eikä turvetta meidän aikajänteellämme voida pitää uusiutuvana. Kyseessä on louhintatuote, jonka polton päästöt ovat suuret. Lisäksi turpeenkaivu tuhoaa suon ekosysteeminä ja vie sananmukaisesti pohjan muilta hyödyntämistavoilta, kuten marjastukselta.

Uskon, että elinkeinonharjoittajilla on nyt ainutlaatuinen tilaisuus suunnata tulevaisuuteen. Tähän he tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Turpeenpoltolle tulee kartoittaa vaihtoehtoja, jotka eivät uhkaa muuta luontoa. Lämpöpumput, geoterminen energia, energiansäästö – turpeenpoltosta luopumisen ei tarvitse lisätä painetta esimerkiksi metsänhakkuisiin. Yhtä lailla kuin suot, myös vuosikymmeniä ja -satoja varttuvat puut ovat liian arvokkaita poltettaviksi taivaan tuuliin.

Kasvuturpeelle odotan vaihtoehtoja kompostoinnista. Kasvinviljely on elämänläheinen ja elintärkeä toimiala, jonka ei soisi tukeutuvan fossiiliseen tuotteeseen. Kuulen usein kotipuutarhureilta kauhistuneita kommentteja, kun heille valkenee, millaista jälkeä multapussit sydänmaan nevoilla aiheuttavat. Monet toivovat kauppoihin kestäviä vaihtoehtoja, jotta huonon omatunnon kajo väistyisi puutarhaharrastuksen päältä.

Turve auttaa yhteiskuntaamme parhaiten suosta käsin. Luonnontilainen suo hillitsee tulvia, tasaa ilmastoa ja ylläpitää mittavaa lajikirjoa. Suo suojaa meitä arvaamattomilta muutoksilta.

Anni Kytömäki

Kirjoittaja on kirjailija ja tuore Finlandia-palkinnon voittaja.

Allekirjoita Irti turpeesta -kansalaisaloite täällä.

Auta Suomi irti turpeesta!

Jos turpeen polttoa ei lopeteta, Suomen ilmastotavoitteet karkaavat kauas. Tehdään siis yhdessä vaikuttava ilmastoteko ja lopetetaan turpeen energiakäyttö.

Allekirjoita kansalaisaloite