Vesien vaeltajat

Tummanruskea käärmemäinen olento vilahtaa joen pohjassa. Se on Suomessa harvinainen näky. Nimittäin ankerias. Mystinen vaelluskala, joka on lähes kadonnut Suomen vesistöistä.

Ankerias on ihmeellinen. Se on Suomen rasvaisin kala, joka voi elää yli 20-vuotiaaksi ja vankeudessa jopa 150-vuotiaaksi. Se on salaperäinen pohjakala, joka selviää pitkään myös kuivalla maalla kidus- ja ihorakenteensa ansiosta.

Tämä käärmemäinen olento muuttaa muotoaan useaan kertaan elinkaarensa aikana. Ensin se kehittyy toukasta lasiankeriaaksi, jonka kyljet pigmentoituvat sitruunankeltaisiksi sen kasvaessa. 3–15 vuoden kuluttua lasiankerias muuntautuu vielä mustaselkäiseksi, hopeakylkiseksi ja suurisilmäiseksi hopea-ankeriaaksi, joka matkaa 4 000–9 000 kilometrin kutuvaelluksen Sargassomerelle. Sitten se kuolee.

Vaarana on, että Suomen ankeriaskantakin kuolee. Ankeriaiden määrä on vähentynyt koko levinneisyysalueella 1980-luvun alusta noin 98 prosenttia.

Syiksi on epäilty jokien patoamisesta johtuvia nousuesteitä sisävesien kasvualueille ja kutuvael- lukselle lähtevien vaellusankeriaiden silpoutumista vesivoimalaitosten turbiineihin. Niin ikään liian tehokas kalastus, ympäristömyrkyt, taudit ja ilmastonmuutoksesta johtuvat merivirtojen muutokset voivat olla ankeriaan tukalan tilanteen taustalla, kerrotaan Suomen ympäristökeskuksen perustamassa Järvi&- meriwikissä.

Ihmeellinen ankerias on vain yksi esimerkki Suomen pulaan joutuneista vaelluskaloista. Luonnonsuojelija-lehti kokosi vaelluskaloista kiinnostuneille paketin, jolla pääsee alkuun virtavesien moninaisten vaeltajien tunnistamisessa. Opi perusasiat!

Vaeltaminen on vaelluskaloille elämän ja kuoleman kysymys. Se on sekä lajin säilymisen elinehto että kalayksilölle voimia vievä suoritus. Suomen lohikalat eivät tosin useimmiten menehdy kudun jälkeen, kuten esimerkiksi niiden kaukaiset serkut tyynenmeren lohet Yhdysvalloissa, vaan ne voivat tehdä elämänsä aikana useamman kutuvaelluksen.

Kuinka ihmeessä taimen löytää mereltä kotipuroonsa tai ankerias Sargassomerelle? Vaelluskaloja tutkinut Helsingin yliopiston emeritusprofessori Hannu Lehtonen vastaa:

”Vaelluskaloilla etäisyys synnyinjoen ja syönnösalueen välillä voi olla tuhansia kilometrejä. Vaeltaessaan kasvualueille ne tallentavat erilaisia koodeja, kuten merivirtoja, maan magneettikenttää sekä auringon nousu- ja laskusuuntia.”

Kun on aika palata kutemaan synnyinjokeen, vaelluskalat purkavat koodit päinvastaisessa järjestyksessä, kunnes ne saapuvat lähelle kotijokeaan.

”Tässä vaiheessa hajuaisti tulee tärkeimmäksi aistiksi, ja kalat suunnistavat tutun hajun perässä omaan jokeensa. Sama koskee myös ankeriasta, mutta sen kohdalla tärkeä suunnistusta edistävä tekijä on Golfvirta”, Lehtonen selvittää.

Lehtosen mukaan kalojen vaellusmatkan pituus vaihtelee kymmenistä kilometreistä aina kymmeniin tuhansiin kilometreihin asti. Pisimmälle valtamerissä matkaavat muun muassa eräät hait, marliinit ja tonnikalat.

Purosta mereen – tai toisin päin

Vaelluskalat luokitellaan vaelluskohteensa mukaisesti. Merivaelteinen kala syntyy purossa tai joessa, josta se vaeltaa kasvamaan ja viettämään pääosan elämästään mereen. Sukukypsyyden saavutettuaan kala lähtee kutuvaellukselle mereltä takaisin makeaan veteen, usein synnyinjokeen tai -puroon.

Vastaavasti makeaan veteen vaeltava kala elää ja kasvaa makeassa vedessä ja palaa merialueille kutemaan. Suomen vaelluskaloista näin toimii ankerias. Sen tuhansien kilometrien kutuvaellus Pohjois-Atlantin Sargassomerelle on pisin Suomessa tavattavan kalalajin vaellus.

Jotkut kalat tekevät vaelluksensa pelkästään merellä tai makeissa vesissä. Suomessa näin toimii taimenen järvivaelteinen muoto. Järvitaimen syntyy ja lisääntyy virtavesien virtapaikoilla, mutta kasvaa ja elää suurimman osan ajasta järvien syvillä selkävesillä.

Aina vaellusta ei tapahdu lainkaan. Esimerkiksi taimen saattaa jäädä kotipuroonsa, jolloin se ei kasva yhtä isoksi kuin merelle paremmille ruoka-apajille suuntaavat lajitoverinsa.

Vaellus pysähtyy esteeseen

Suomessa esiintyvistä vaelluskalalajeista lähes kaikki ovat uhanalaisia tai silmälläpidettäviä.

”Suurimmat ongelmat ovat varmasti liikakalastus ja jokien rakentaminen. Niiden vuoksi lukemattomat vaelluskalakannat ovat kadonneet pysyvästi”, Lehtonen sanoo.

Liikkuminen virtavesien ja meren tai järven välillä on vaelluskaloille elintärkeää. Jos ne eivät pääse syystä tai toisesta toteuttamaan vaellustaan, kalojen lisääntyminen estyy.

Kalojen vaeltamisen kokonaan estäviä tai kulkua haittaavia esteitä on suunnattomasti. Suomen joissa on yli 200 valtakunnan verkkoon sähköä tuottavaa vesivoimalaitosta sekä satoja käytöstä poistettuja voimaloita tai minivoimaloita, jotka tuottavat sähköä vain yksityisomistajalleen. Harvassa voimalaitoksessa on kalatie, eikä sekään välttämättä toimi.

Lisäksi on kymmeniä tuhansia väärin asetettuja tierumpuja sekä erilaisia patoavia rakenteita, kuten vanhojen vesivoimaloiden ja uittorakenteiden jäänteitä, jotka aiheuttavat osittaisen, ajoittaisen tai täydellisen vaellus­esteen kaloille. Vesiemme esteet ovatkin suuri syy vaelluskalakantojen ahdinkoon.

Ohi patojen

Vaelluskalojen ja koko virtavesiekosysteemin kannalta paras ratkaisu on padon purkaminen. Pienten ja käytöstä poistettujen voimalaitosten kohdalla tämä on usein myös halvempaa kuin kalatien rakentaminen.

Ison voimalaitoksen patoa ollaan vielä harvoin purkamassa. Tällöin paras ratkaisu voimalan ohittamiseen on luonnonmukainen kalatie. Se voi olla rakennettu puro eli ohitusuoma tai alkuperäinen luonnonuoma, johon juoksutetaan riittävä ja jatkuva sekä vuodenaikojen mukaan vaihtuva virtaama, niin kutsuttu ympäristövirtaama. Tällainen uoma voi soveltua myös lisääntymis- ja poikasalueeksi – ja mikä tärkeintä, se hyödyttää koko virtavesiluontoa.

Aina ei löydy tilaa ohitusuoman rakentamiseen. Jos padon purku ei onnistu, on tekninen kalatie mahdollinen ratkaisu. Se on yleensä betonista rakennettu porrasmainen rakennelma, johon vettä juoksutetaan usein vain kutunousun aikaan. Hyvin suunniteltu tekninen kalatie auttaa siis kaloja liikkumaan voimalaitoksen ohi, mutta se ei palvele muuta virtavesiluontoa.

Rakennettiin sitten luonnonmukainen tai tekninen kalatie, on tärkeää varmistaa, että kalat löytävät ohitusreitin sisääkäyntiaukolle eivätkä esimerkiksi päädy hyppimään päin patoa.

Yhtä lailla tärkeää on huolehtia kalojen turvallisesta alasvaelluksesta. Alas vaeltava kala ei osaa kalatielle ilman opastusta vaan ajautuu virran mukana voimalan vedenottoaukkoon tai tulvaluukkuihin, jos meneillään on ohijuoksutus. Kohtalona voi tällöin olla silpoutuminen voimalaitoksen turbiinissa tai menehtyminen korkealta padon päältä alas pudotessa.

Lisäksi on kehitelty erilaisia kiinniottolaitteita, kalahissejä, kalasydämiä ja muita kalojen ylisiirtolaitteita. Kalat eivät voi uida näistä laitteista läpi omin evin. Toiminta on epävarma ja voimalan ohi pääsevien kalojen määrä on minimaalinen luonnonmukaiseen kalatiehen verrattuna. Vaelluskalat ja virtavesiluonto tarvitsevat vapaana virtaavaa vettä. Sitä ei voi korvata millään teknisellä laitteella.

Suomen vaelluskalat

Ankeriaasta kerrotaan tarkemmin artikkelin alussa.
Koko: 30–60 cm, alle 1 kg
Uhanalaisuusluokitus: Äärimmäisen uhanalainen

Lohta voidaan pitää eräänlaisena vaelluskalojen aatelisena. Tämä voimakaspyrstöinen virtavesien valtias on yksi arvostetuimmista kaloistamme. Lohella on sekä mereen että järveen vaeltavat muodot. Puhutaan meri- ja järvilohesta. Sisävesiemme järvilohi voi todella huonosti. Järvilohi on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi, koska sille sopivat kutupaikat ovat vähissä. Sille soveltuvat isojen jokien koskipaikat ovat jääneet monin paikoin vesivoimaloiden patojen alle. Merivaelteisista lohista tavataan Itämereen ja Jäämereen vaeltavia kantoja, jotka on luokiteltu vaarantuneiksi.
Koko: 70–110 cm, 3–27 kg
Uhanalaisuusluokitus: Äärimmäisen uhanalainen / vaarantunut

Nahkiainen on erikoinen matomainen kala. Se muistuttaa hyvin vähän muita kalalajejamme. Ensimmäiset vuodet nahkiainen elää joen pohjaan kaivautuneena. Usean vuoden toukkavaiheen jälkeen nahkiainen vaeltaa mereen tai järveen kasvamaan. Muutaman vuoden jälkeen se vaeltaa kudulle jokivesistöihin. Nahkiainen ei syö kutua edeltävänä aikana mitään ja menehtyy kutemisen jälkeen. Jokien rakentamisella on ollut vaikutuksensa myös nahkiaiskantoihin.
Koko: 25–40 cm, n. 50–60 g
Uhanalaisuusluokitus: Silmälläpidettävä

Taimen jaetaan kolmeen muotoon vaelluskäyttäytymisen perusteella: meritaimeneen, järvitaimeneen ja synnyinseudulleen jäävään purotaimeneen. Taimen elää hapekkaissa ja puhtaissa vesissä. Se on virtavesien indikaattorilaji, joka kertoo veden hyvästä laadusta. Kutu tapahtuu virtavesien sorapohjilla syksyisin loka–marraskuussa ja poikaset kuoriutuvat loppukeväästä. Taimenta tavataan Suomessa koko maassa, mikä ei tarkoita, että se voisi hyvin: Lapin taimenkannat ovat silmälläpidettäviä, ja merivaelteinen taimen sekä taimenen eteläiset sisävesikannat on luokiteltu erittäin uhanalaisiksi.
Koko: 40–80 cm, 1–10 kg
Uhanalaisuusluokitus: Erittäin uhanalainen

Toutain kuuluu vähemmän tunnettujen vaelluskalojemme joukkoon. Tästä särkikaloihin kuuluvasta virtaviivaisesta petokalasta esiintyy järviin ja meren rannikkovesiin vaeltavia yksilöitä. Toutain kasvaa verrattain isoksi ja saavuttaa sukukypsyyden 5–6 vuoden iässä. Sukukypsyyden saavutettuaan toutain tekee keväisen vaelluksen jokien vuolaille virtapaikoille ja koskille kutemaan. Kuten moni muukin vaelluskala, toutain on kärsinyt jokien patoamisesta.
Koko: 40–75 cm, 1–3 kg
Uhanalaisuusluokitus: Silmälläpidettävä

Harjuksen tunnistaa sen purjemaisesta isosta selkäevästä. Harjusta esiintyy Suomessa paikallisena järvissä, joissa tai meressä esiintyvänä muotona sekä ns. vaellusharjuksena. Vaellusharjus tekee järvestä tai merestä kutuvaelluksen jokien virtapaikoille. Merestä rannikon jokiin vaeltava harjus on ahdingossa ja äärimmäisen uhanalainen. Eteläisten sisävesien kannat ovat vaarantuneet. Vain Lapissa harjusta tavataan sisävesissä elinvoimaisena.
Koko: 30–60 cm, alle 1 kg
Uhanalaisuusluokitus: Äärimmäisen uhanalainen / erittäin uhanalainen

Nieriä eli rautu on Lapin sisävesien kalalaji. Saimaalla esiintyy reliktilajina saimaannieriää, joka on kenties Suomen uhanalaisin kala. Nieriästä tavataan Suomessa vaeltava muoto, Tenojoen vaellusnieriä. Vaellusnieriä tekee Jäämerestä kutuvaelluksen Tenojokeen ja sen sivupuroihin. Nieriä on viileiden vesien monimuotoinen kalalaji, ja se sietää lämmintä vettä huonosti. Tenojoen pääuoman merivaelteiset nieriät luokiteltiin 1990-luvun loppupuolella erittäin uhanalaisiksi.
Koko: 40–60 cm, 1–5 kg
Uhanalaisuusluokitus: Erittäin uhanalainen

Siialla on Suomessa monta muotoa. Vaellussiiasta on sekä merestä jokeen kudulle nousevia että järvestä jokeen kudulle vaeltavia muotoja. Vaellussiian sisävesimuotoja tavataan muun muassa Kemijoen ja Vuoksen vesistöalueilla. Merivaelteinen siika oli vielä 1900-luvun alussa elinvoimainen laji. Jokien patoamiset ovat ajaneet vaellussiian ahdinkoon. Se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.
Koko: 25–50 cm, 500 g – 1 kg
Uhanalaisuusluokitus: Erittäin uhanalainen

Vimpa kuuluu joukkoon ei niin tunnetut vaelluskalat. Tämä särkikaloihin kuuluva kala elää ja kasvaa Itämeren rannikon vähäsuolaisessa murtovedessä. Keväisin vimmat vaeltavat suurissa parvissa jokiin kutemaan. Vimpakannat olivat vielä 1990-luvulla silmälläpidettäviä jokien patoamisen ja jokivesien huonon tilan vuoksi. Sittemmin vedenlaatu on parantunut ja vimpakannat ovat elpyneet.
Koko: 20–35 cm, 200 g – 300 g
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen