5 Myyttiä Vesivoimasta

1. MYYTTI: Suomen vesivoima on ympäristöystävällistä

Tarua. Suomalaista vesivoimaa markkinoidaan ympäristöystävällisenä ja kotimaisena energiana, joka on hiilivapaata, puhdasta ja uusiutuvaa. Todellisuudessa vesivoima on ympäristöystävällistä vain sikäli, että sateina vesistöihin ”latautuva” veden potentiaalienergia on uusiutuvaa. Sen tuottamiseksi ei tarvitse polttaa fossiilista hiiltä ja päästää sitä ilmakehään. 

Tähän vesivoiman ympäristöystävällisyys sitten loppuukin, sillä vesistöjen valjastaminen voimatuotantoon aiheuttaa mittavaa luontokatoa. Patoaminen muuttaa kosket ja nivat patoaltaiksi, jolloin lohen ja muiden vaelluskalojen kutualueet häviävät ja niiden vaelluskierto merestä jokeen ja takaisin estyy. Samalla katoavat lukuisat muut jokieliöt kuten jokihelmisimpukat ja koskien pohjaeläinhyönteiset. Virtavesi muuttuu patoaltaiden sarjaksi, tuhoten virtaveden ekosysteemin.

Vesivoiman tuotanto tarkoittaa järvien säännöstelyä ja tekoaltaiden rakentamista. Tekoaltaisiin on hukutettu valtava määrä soita ja metsiä, luontaisia hiilinieluja. Lisäksi altaat tuottavat metaanipäätöjä, kun eloperäinen aines jää vähähappisiin oloihin veden alle.

Vesivoiman kotimaisuus pikemminkin heikentää kuin nostaa ympäristöystävällisyyttä. Suuret vesivoimahankkeemme on toteutettu pääsääntöisesti ottamalla joen kaikki virtaama voimaloihin eikä kalateitä saati ohitusuomia vaelluskaloille ole rakennettu. Suomi on korkeuseroiltaan vähäinen maa ja siksi vesivoimaloiden putouskorkeudet jäävät pieniksi, mutta haitat ovat laaja-alaisia.

2. MYYTTI: Suomi on vesivoimaa koskevan lainsäädännön edelläkävijä

Tarua. Suomea pidetään monissa asioissa ympäristölainsäädännön edelläkävijänä ja myös vesivoimaloiden ympäristöasioiden säätelyn voisi olettaa olevan maailman huippua. Näin ei kuitenkaan ole.

Suomen vesivoima-alan oikeudellinen tilanne on jäänyt jälkeen kehityksestä, koska toimintaa säätelevän vesilain viimeisessä uudistuksessa (2012) ei puututtu vesivoimaloiden lupaehtojen uudistamiseen. Suomen reilut 200 sähköä verkkoon tuottavaa voimalaa pyörivät luvilla, jotka on myönnetty kulloisenkin lain mukaan. On tsaarinaikaisia ja sota-ajan poikkeuslakien nojalla annettuja lupia. On 50 alle 5 MW:n tehoista voimalaa, joiden lupa ei vaadi mitään kalojen hyväksi ja voimaloita, joilta vaaditaan vain istutuksia. On liuta voimaloita, joilta kalatie puuttuu, vaikka sen rakentaminen on asetettu lupamääräykseksi. Hämmästyttävintä on, että suurvoimaloissa Kemijoella (Kemijoki Oy), Oulujoella (Fortum), Iijoella (PVO), Kokemäenjoella (useita omistajayhtiöitä) ja Kymijoen Ahvenkoskenhaarassa (Helen Oy) ei pääsääntöisesti edelleenkään ole edes kalateitä. Vain Kemijoen Isohaarassa (PVO) ja Oulujoen Merikoskella (Oulun Energia) on tekniset kalatiet, mutta niistä on varsin vähän hyötyä vaelluskaloille.

Niinpä Suomi on saanut Euroopan Unionilta jo kolmesti kehotuksen toteuttaa kaikkiin vesivoimaloihin kalankulku, ympäristövirtaamat (jatkuva ja riittävä virtaama uomassa) ja muut ympäristöhaittoja lieventävät toimet. Siksikin riittämättömät velvoitteet on päivitettävä ja toteutettava. Lisäksi tarvitaan lakiuudistus, joka muuttaa ikuiset, toistaiseksi voimassa olevat luvat määräaikaisiksi ja mahdollistaa kalatalousvelvoitteen lisäyksen lupaan. Esimerkiksi Ruotsissa vesivoimaloiden luvat ovat määräaikaisia.

Vesivoimasta ei tarvitse luopua, vaan siitä voidaan tehdä ympäristöystävällisempää rakentamalla padot ohittavia, vaelluskaloja ja lukuisia muita virtavesien lajeja palvelevia ohitusuomia, vesittämällä vanhoja luonnonuomia ja vapauttamalla jokiuomiin virtaamaa säännöstelypatojen kautta. Pienet, sähköntuotannolle merkityksettömät voimalat voidaan purkaa. Lue lisää tästä!

3. MYYTTI: Vesivoimaa on rakennettava lisää tuulivoiman säätövoimaksi

Tarua. Usein kuulee väitettävän, että uusien tuuli- ja aurinkovoimaloiden tehon säätämiseksi vesivoimaa on rakennettava lisää. Vaikka säätötehoa tarvitaan, ei sen vuoksi tarvitse rakentaa uusia vesivoimapatoja.

Tehon säätämisessä on kyse sähkön kulutuksen ja tuotannon pitää olla tasapainosta, jotta töpseleistä tulisi sopivaa sähköä. Sähköverkon taajuus saa vaihdella 49,9-50,1 hertsin välillä. Suomessa sähköverkon tasapainosta huolehtii Fingrid. Säätöä on tehtävä tunneittain, vuorokausittain ja vuodenajoittain.

On totta, että vesivoima on säätövoimana käyttökelpoista, koska sitä voi käyttää sekä hetkellisen tehon (juoksutus) että kausivarastoinnin (säännöstelyaltaat) näkökulmasta. Vesivoiman säädössä on omat rajansa: yhtäältä tulva-aikaan vesivoima käy pääosin täysillä jolloin sillä ei säädetä mitään, toisaalta kuivana aikana vähäjärvisissä vesistöissä voidaan juoksuttaa vain niukkojen vesivarastojen sallimissa rajoissa. Vesivoima on vanhanaikainen sääolosuhteista riippuva säädön muoto, joka toimiakseen halutulla tavalla vaatii valtavia investointeja ja uhrauksia altaisiin, kanaviin ja patoihin.

Tuuli- ja aurinkovoiman yleistymisen ohella on uusia menetelmiä ja toimintatapoja, jotka tasaavat sähkön kulutuksen ja tuotannon vaihtelua. Suomi on osa yhteispohjoismaista sähköjärjestelmää, joten paikallisia luonnonolojen kuten tuulisuuden vaihtelua voi tasata alueiden välillä. Käytännössä sähkön tuonnin ja viennin osuus sähköjärjestelmän säädössä on merkittävä.

Älykkäät järjestelmät mahdollistavat myös sähkön kulutuksen sopeuttamisen sähkön hinnan (tarjonnan) mukaan. Hintaohjattuna sekä teollisuus että pienkuluttajat osallistuvat kulutusjoustoihin. Hajautetun tuotannon yleistyessä tuotantoa siirtyy pienjänniteverkkoihin ja tällöin myös yksittäinen pienkuluttaja voi tuottaa sähköä sähkömarkkinoille.

Kehittyvät akkuteknologiat luovat uusia mahdollisuuksia varastoida energiaa isossa ja pienessä mittakaavassa. Tuulivoiman tuottamia suuria hetkellisiä tehoja varastoidaan tulevaisuudessa enenevästi. Huipputehoja varastoidaan esimerkiksi hajottamalla vettä vedyksi ja hapeksi (vetyteknologia) tai nesteyttämällä ilmaa paineen ja kylmyyden avulla (kryoteknologia). Myös veden pumppaaminen ylös on hyvä ratkaisu, kun pumppuvoimala sijoitetaan esimerkiksi vanhaan kaivokseen kuten Pyhäsalmella. Siellä veden ylävarasto on avolouhoksen allas, josta vesi pudotetaan 1400 metrin syvyyteen voimayksikköön.

Suomen ainoa vireillä oleva suurvoimalahanke on Kemijoki Oy:n Sierilän vesivoimala, jota yhtiö on kaavaillut Kemijokeen 1950-luvulta alkaen. Ei ole uskottavaa, että sitä tarvittaisiin nyt nimenomaan uusiutuvan energian säätövoimaksi.

4. MYYTTI: Kun rakennetaan kalatiet, lohikanta elpyy automaattisesti

Tarua. Lohi on virtakutuinen vaelluskala ja sen elinkierron kaikki vaiheet on turvattava, jotta lohi todella palaisi jokeen elinvoimaisena kantana. Kalatien rakentaminen kutunousua varten on tärkeää, mutta vain yksi toimenpide, johon vesivoimaloiden pitää ryhtyä. Kalat on ohjattava , voimalan ohi myös alavirtaan päin, jotta ne eivät imeytyisi turbiinivirtaan ja silppuuntuisi turbiineihin. Turvallinen alasvaellus järviin ja mereen tarvitaan erityisesti alasvaeltaville poikasille eli smolteille. Kalankulkua molempiin suuntaan on seurattava ja kalateitä kehitettävä tulosten mukaan.

Kalankulun lisäksi tarvitaan kutupaikkoja ja poikasten kasvualueita. Sopivat kutu- ja poikastuotantoalueet ovat koskia ja nivoja, joita pitää palauttaa ja kunnostaa. Kalankulku ja kutualueiden palautus on mahdollista yhdistää muuttamalla kuivaksi jäänyt luonnonuoma suureksi ohitusuomaksi, jossa on riittävä ja jatkuva vesitys ympäri vuoden. Tämä on kokonaisvaltaisempi ratkaisu kuin tekninen kalatie, joka palvelee vain ohitusväylänä muttei poikastuotantoalueena. Suomessa yleisin kalankulkuratkaisu on tekninen kalatie, johon vettä juoksutetaan toukokuusta marraskuuhun ja joka ei hyödytä lohikalojen kutu- ja poikastuotantoa.

Myös joen virtausolot on sopeutettava kalojen vaellukseen. Jokien virtaamien lyhytaikaissäätö ei saa olla liian suurta vaelluskalojen nousun ja vaelluspoikasten alaslaskeutuminen aikana. Pelkäksi puroseksi kuivahtava jokiuoma voi olla vaelluspoikaisille ylivoimainen este, kuten myös suuret patoaltaat petokaloineen.

Lisäksi lohen kalastusta on säädeltävä tehokkaasti sen koko elinkierron alueella, mereltä jokivesistöön.

5. MYYTTI: Vesivoimaloiden ympäristöasiat tulevat kuntoon vapaaehtoisin toimin

Tarua. Vesivoimaloiden aiheuttamista haitoista kalakannoille ja kalastukselle on väännetty vuosikymmenet varsinkin Oulujoella, Iijoella ja Kemijoella. Pohjoisten suurjokien voimalat on rakennettu sodan jälkeen poikkeuslakien turvin jopa niin, että eräiden voimaloiden luvat on käsitelty vasta voimaloiden valmistumisen jälkeen. Niiden nykyiset kalatalousvelvoitteet perustuvat pelkästään lohikalojen poikasistutuksiin. Nahkiainen on poikkeus, koska sen lisääntyminen rakennetuissa jokivesistöissä on turvattu asettamalla voimayhtiöille velvoite siirtää merestä nousevia nahkiaisia voimaloiden yläpuolisille lisääntymisalueille.

Yhtiöiden vapaaehtoiset teot vaelluskalakantojen palauttamiseksi ovat jääneet vaisuiksi, vaikka vapaaehtoisuudesta ja yhteistyöstä on ollut paljon puhetta. Yhteistyö on ollut valitettavasti useimmiten yhtiövetoista ja manipuloivaa, sillä valtasuhteet ovat olleet valtiovetoisten voimayhtiöiden puolella. Jokikohtaisissa ”vesivisiohankkeissa” eri osapuolet on sitoutettu näennäissuunnitteluun, jonka tosiasiallinen päämäärä on ollut lykätä ja vesittää voimayhtiöiden kalavelvoitteiden todellinen muuttaminen myös lohikalojen luonnonkierron mahdollistaviksi.

Tilanne paranee, jos Lapin ELY-keskuksen vireillepanemat kalatalousvelvoitteen muutokset etenevät. Nyt voimayhtiöt vastustavat kaikin keinoin kalatalousviranomaisen vireille panemien Kemi- ja Iijokien kalatalousvelvoitteiden muutoshakemusten toteuttamista. Hakemukset ovat nyt Pohjois-Suomen aluehallintoviraston käsiteltävinä. Velvoitteiden toteutusmuotojen uudistaminen käsittämään myös kalankulun turvaavat ohitusuomat perustuu vesilakiin, johon vuonna 1987 lisättiin mahdollisuus ottaa olosuhteiden olennainen muuttuminen huomioon kalavelvoitteiden toteutustavoissa. Muutoshakemuksilla on hyvin laaja tuki mm. Pohjois-Suomen kaikkien merkittävien poliittisten puolueiden taholta. Jokiyhtiövetoinen yhteistyö näyttäytyy tässä valossa pelkkänä viivyttelynä.

 

Vapauta virrat -kampanjan sivuille tästä