Kukista kasvaa tarinoita

Suomen historiaa ja tulevaisuutta ei usein tarkastella kasvien kautta. Kasvit avaavat ikkunan muinaiseen Suomeen ja kertovat nyky-yhteiskunnan polttavimmista kysymyksistä. Tutun ympäristön näkee uusin silmin, kun luonnonlukutaito kehittyy.

Tarkkasilmäinen voi esimerkiksi edelleen nähdä sodan jälkiä Suomen luonnossa. Mikko Piirainen kertoo Lutukka-lehdessä, kuinka vielä toisen maailmansodan aikana sotajoukot olivat pitkälti hevosvetoisia. Suomen Pohjanlahden satamien kautta kulki Pohjois-Suomeen sijoitettujen noin 200 000 miehen ja 32 000 hevosen ja muulin vahvuisten saksalaisten joukkojen huoltoreitti. Tällaisen joukon huoltamiseksi tuotiin Keski-Euroopasta valtavat määrät rehua, jonka mukana Suomeen kulkeutui uusia lajeja.

Myös venäläisen sotaväen vanavedessä saapui kasvien siemeniä jo 1800-luvulla Venäjän vallan aikaan. Osa, kuten harmio, ukonpalko ja idänhierakka, jäivät pysyvästi maahamme. Näitä polemokoreiksi kutsuttuja sotatulokkaita voi yhä löytää sota-ajan leiri- ja varastopaikoilta. Seuraavan kerran turistina Suomenlinnassa pyöriessä kannattaa katse kääntää myös maahan.

Rautakautisesta asutuksesta ja kalmistoista voivat kieliä ravintona ja rohtona käytetyt muinaistulokkaat sikoangervo, nurmilaukka ja hoikkaängelmä. Muinaistulokkaita ovat monet tutut ja hyvinkin suomalaisuutta henkivät lajit, kuten päivänkakkara ja puna-apila.

Myrkyllinen hullukaali puolestaan lähettää kauppiaiden ja munkkien terveiset keskiajalta, jolloin sen uskottiin auttavan muun muassa merisairauteen, korvakipuihin, reumaan ja hammassärkyyn. Se oli myös Pohjois-Euroopan tärkein taikakasvi. Vielä nykyäänkin sitä löytää vanhan asutuksen piiristä sekä linnoitusten ja kirkkojen lähettyviltä. Hullukaali saattaa tupsahtaa nykypäivään yllättävissä paikoissa, sillä sen siementen tiedetään säilyvän maassa itämiskykyisinä jopa vuosisatoja.

Mitä meille kertovat bussipysäkin kyljessä rehottava keltamo tai Kilpisjärven tuntureiden lapinvuokko? Entäpä kesämökkirannan sitkeä kurtturuusu ja kuusimetsän herkkä vanamo? Miksi ahokissankäpälään ja kihokkiin ei tavallinen tallaaja enää kovin usein törmää?

Pysyvää on vain muutos
Lapinvuokko (Dryas Octopetala)

Kun Suomen peittänyt jääkauden synnyttämä mannerjäätikkö kymmenisen tuhatta vuotta sitten hiljalleen vetäytyi, pilkistivät veden alta Etelä-Suomessa vain korkeimmat moreenimäet ja harjut. Vain idässä ja pohjoisessa levisi laajempia paljaita maa-alueita.
Arktisiin olosuhteisiin sopeutuneet tundra- ja tunturikasvit seurasivat vetäytyvän jään reunaa. Yksi niistä oli lapinvuokko, joka onnistui tuulen avulla levittäytymään pohjoiseen Keski-Euroopan arktisilta aroilta.
Nykyään lapinvuokko on Suomessa yleinen vain Kilpisjärven seudun tuntureilla. Tämä jääkaudelta asti Suomessa selvinnyt kaunokainen on nyt uusien haasteiden edessä. Se on kivunnut Suomi-neidon päälaelle ja sormenpäihin. Kun ilmasto edelleen lämpenee, jäävät kylmää suosivan lapinvuokon elinpaikat Suomessa vähiin.
Kaikki kasvit ovat tulleet maahamme jääkauden jälkeen. Osa tuulen tai eläinten välityksellä, osa ihmisen seuralaisina. Se suomalainen luonto, jonka nyt näemme, ei ole aina ollut.
Jääkauden jälkeisellä lauhkealla kaudella kukoistivat saarnit, vuorijalavat, vaahterat ja tammet, jotka myöhemmin joutuivat väistymään kuusten tieltä. Nyt ilmasto muuttuu taas. Uutta on kuitenkin ihmisen voimakas vaikutus lyhyellä aikavälillä. Ilmastokriisin myötä lapinvuokon kohtalo on kytkeytynyt ihmiskunnan tulevaisuuteen eri tavalla kuin koskaan ennen.

Pohjolan metsien muusa
Vanamo (Linnaea borealis)

En ma iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Vanamo on kenties lyyrisin kasvi, mitä maamme päällään kantaa. Eino Leino tallensi sen Nocturnen säveliin, jotka henkivät sen elinympäristön pohjoisen kuusikon varjoista rauhaa.

Yksi maailman merkittävimmistä luonnontieteilijöistä, Carl von Linné, antoi vanamolle sukunsa nimen: Linnaea borealis. Borealis merkitsee pohjoista. Linné nimitti vanamoa kukkien kuninkaaksi. Suomenkielisen nimen vanamo kasville antoi Elias Lönnrot.

Eri puolilla maata kasvia on nimitetty esimerkiksi itikankelloksi tai sirkunkelloksi. Vanamo on vanha rohdoskasvi ja onpa uutteen uskottu auttavan myös rakkaudessa.

Vanamon pitkät, jopa metrien mittaiset, rennot varret kiipeilevät kevyinä pehmeän sammalikon pinnalla upoten osin mättääseen. Sen herkän kauniit vaaleanpunaiset kukat levittävät lehdokkia tai syreeniä muistuttavaa tuoksuaan erityisesti öisin. Ihmisten lisäksi myös hyönteiset hurmaantuvat sen tuoksusta.

Vanamoa on kasvanut Suomessa siitä lähtien kuin on ollut sammalpeitteisiä kuusimetsiäkin. Satumetsän keijukaiseksi se sopiikin. Mäntykankailla se hakeutuu varjon suojaan lahopuulle. Vanamo oli vielä 1950-luvulla yksi Suomen yleisimmistä kasveista. Sitten alkoi alamäki, kun tehometsätalous muokkasi suomalaista metsäluontoa. Vanamo ei kestä avohakkuita, ei maanmuokkausta eikä metsien lannoitusta. Eikä herkkä kasvi oikein siedä edes pirstoutuneiden metsien pienilmaston muuttumista kuivemmiksi.

Vanamoa voi nähdä pieniä määriä kaupunkienkin liepeillä, mutta kasvi on ennen kaikkea laajojen, vanhojen metsien laji. Siellä korkeiden kuusien alla se suikertaa sammalmättäillä ja saa retkeilijän kyykistymään pikkuruisen kasvin äärelle. Vanamonkin puolesta voi toivoa, että viimeiset vanhat ja luonnonmetsät suojellaan ja talousmetsiä niiden ympärillä ennallistetaan. Siellä vanamo vielä odottaa, kannon juurella tai kivenkolossa. Pienenä mutta valmiina kasvamaan.

Perinteikäs pörröpää
Ahokissankäpälä (Antennaria dioica)

Oletko nähnyt ahokissankäpäliä? Nuo ihanan pehmoiset kissantassua muistuttavat kasvit olivat aiemmin yleisiä, silloin kun käytiin yhtenään ahon laitaa. Aho syntyy kaskeamisen tuloksena, kun viljelyn jäljiltä maa jäi vähäravinteiseksi. Kissankäpälälle se sopii. Se kasvaa mieluusti paahteisilla ja vähäravinteisilla paikoilla. Sen lehtien pörröisyys kertookin sopeutumisesta kuivuuteen.

Maatalouden muutokset eivät ole ahokissankäpälää tai muita keto- ja niittykasveja auttaneet. Kedot ja niityt kasvavat umpeen, kun karja ei enää laidunna niityillä ja metsälaitumilla. Vielä 1800-luvun lopulla lähes kolmannes Suomesta oli heinä- tai laidunmaana. Sen jälkeen tapahtunut muutos oli valtava, sillä 1900-luvun aikana perinneympäristöistä hävisi 99 prosenttia. Samalla katosi myös moni kissankäpälän tärkeä elinympäristö.

Kissankäpälä on löytänyt uuden elinympäristön teiden varsilta, mutta sen elintilaa kaventaa haitallinen vieraslaji komealupiini. Kasvi ei myöskään hyödy lämpenevästä ilmastosta eikä ilmakehän typpipitoisuuksien noususta. Kissankäpälä on siis todellinen perinnelaji, joka ei muutoksista perusta. Ihmiselle se on kelvannut haavojen ja hiertymien hoitoon sekä rohtokasviksi munuais- ja sappivaivoihin, rintatulehduksen ja reuman hoitoon.

Kissankäpälä oli ennen niin yleinen, ettei sen vähenemistä ensin huomattu. Luontoa tarkkailevat kasviharrastajat toivat esiin ensimmäisenä huolensa, kun pörröisiä pieniä kasveja ei enää tullutkaan vastaan luontoretkillä. Mutta kun tarkasti katsoo, niin kuivalla kedolla nousevat talvehtivista lehtiruusukkeista pienet versot. Niiden pienet pörröiset ja vaaleanpunaiset tassut hymyilyttävät ja lohduttavat. Vielä niitä on.

Keskiaikainen keltamo
Keltamo (Chelidonium majus)

Vaikka keltamo kukkii keltaisena, se jää helposti huomiotta puiston perälle, pilkistämään vanhan asutuksen raunioista tai joutomaiden väriläiskäksi. Kaksi verholehteä varisevat heti kukan avautuessa ensi kertaa ja jäljelle jäävät vain neljä isoa terälehteä. Ne ovat arkinen näky, mutta keltamolla on takana menneisyys arvostettuna rohdoskasvina.
Ei ole sattumaa, että keltamo kukkii runsaana muinaislinnojen ympäristössä ja ihmisasutuksen liepeillä. Se on levinnyt ympäri maailmaa ihmisen seuralaisena. Pohjoismaihin keltamo lienee tullut keskiajalla munkkien mukana. Sitä on todennäköisesti jopa viljelty. Rohdoskasvina keltamon juuret ulottuvat jo antiikin aikaan.

Rohdoskirjailija Plinius totesi pääskyjen parantavan poikastensa kipeät silmät keltamolla. Siitä seurasi, että ihmisetkin alkoivat käyttää lajia silmäsairauksien hoidossa. Kasvilla on pyritty parantamaan myös reumaa, rupia ja syyliä – jopa malariaa. Myös keltatautia yritettiin Paracelsuksen merkkiopin mukaisesti parantaa keltamorohdolla.

Keltamossa on kukkien lisäksi keltaista myös maitiaisneste, jota valuu katkaistusta varresta. Neste on myrkyllistä ja siitä on tunnistettu alkaloideja, joista osa on sukua unikkokasvien heimoon kuuluvan oopiumiunikon alkaloideille, mikä lienee avittanut keltamon suosiota rohdoskasvina.

Vaatimaton keltamo ei siis olekaan ikiajat Suomen suvessa havissut kukkanen, vaan maailmaa nähnyt muinaistulokas, joka lääketieteen kehittyessä ja yhteiskunnan muuttuessa on jäänyt kesäkukkien taustakuoroon. Seuraavan kerran kun tienvarressa sinua tervehtii pilkahdus keltaista, älä kulje ohi vaan anna keltamon muistuttaa, että olet itsekin osa historian jatkumoa ja ehkäpä jonakin päivänä väistyt muiden lajien tieltä sivuun.

Soiden hunajainen houkutus
Kihokki (Drosera)

Kiimaheinä, limaheinä vai himoheinä? Vaiko sittenkin itkulehti, kyynellehti ja kihoheinä? Kyllä kansa tietää. Kihokin erikoinen ulkomuoto on kiihottanut ihmisen mielikuvitusta jo ammoisista ajoista. Pakanaheinäksikin kutsutun kasvin lehtiä on käytetty rohtona syyliin ja känsiin, yskään, punatautiin ja silmäsairauksiin. Niistä on niin ikään valmistettu punaväriä lankojen sävyttämiseen. Nykyään kasvia kerätään kosmetiikan ja terveydenhoitotuotteiden raaka-aineiksi Keski-Eurooppaan.

Kihokit ovat suomalaisessa luonnossa eksoottinen näky. Niiden lehdistä kihoaa nuppineulamaisten karvojen päähän sitkeitä, kiiltäviä, hieman hunajaiselta tuoksuvia limapisaroita. Tahmeat, punaiset lehdet houkuttelevat hyönteisiä puoleensa. Kun uhri lentää lehdelle, limaiset karvat ottavat sen syleilyynsä. Jopa lehtilapa saattaa kääntyä kokoon hyönteisen pyristellessä ja sotkeutuessa yhä pahemmin eritteeseen. Lopulta liman entsyymit hajottavat saaliin pehmeät osat.

Hyönteisravinnon käyttö on sopeuma kihokin elinympäristöön niukkaravinteisella suolla tai rannalla. Kasvi ei kuitenkaan ole pelkästään lihansyöjä, vaan imee juurillaan mineraaleja ja yhteyttää. Suomessa kasvaa kolme eri kihokkilajia; pyöreälehtikihokki, pitkälehtikihokki ja matalakihokki, joista erityisesti viimeisin on hävinnyt monilta kasvupaikoiltaan soiden ojitusten takia.

Kihokin selviytymistarina suomalaisilla soilla kytkeytyy muuttuvan suomalaisen yhteiskunnan tarinaan. Kun ihminen aluksi käytti suota metsästykseen, luonnontuotteiden keruuseen, eläinten rehun hankintaan ja pienimuotoiseen suomalmin nostoon, säilyi suon vesitalous muuttumattomana. Kihokin elinympäristö muuttui huomattavasti 1900-luvulla systemaattisen ojituksen voimistuttua maa- ja metsätaloutta sekä turpeennostoa varten. Sata vuotta sitten ojittamattomana olleesta pinta-alasta on Etelä- ja Keski-Suomessa jäljellä vain neljännes ja Pohjois-Suomessa kaksi kolmasosaa. Ilmasto- ja monimuotoisuuskriisin edetessä on kihokin koti otsikoissa, kun soiden kohtalosta päätetään.

Eksoottinen menestyjä
Kurtturuusu (Rosa rugosa)

Arkinen kurtturuusu kasvaa sitkeänä taloyhtiöiden pihoilla ja liikenneympyröissä. Se on kaukana kotoaan. Alun perin piikikäs pensas on kotoisin Tyynenmeren hiekkaisilta ja kivisiltä rannoilta Koillis-Aasiasta. Suomeen kasvi tuotiin koristekasviksi, mutta sen tiedetään levinneen luontoon jo sadan vuoden ajan. Ensimmäinen havainto villiintyneestä kurtturuususta tehtiin vuonna 1919 Helsingin Isosaaresta.

Kurtturuusun kielukat, eli ruusunmarjat, kypsyvät samaan aikaan, kun muuttolinnut alkavat tehdä lähtöä. Linnut pysähtyvät matkalla etelään ulkosaariston luodoille, joten siemenet päätyvät ulosteissa saaristoon. Kielukat myös kelluvat vesistöissä jopa 40 viikkoa, ja näin aallot vievät kurtturuusua taas uusille rannoille. Kurtturuusu lähtee kasvamaan myös verson kappaleesta, joka päätyy aaltojen mukana ajelehtimaan.

Kurtturuusu on sitkeä sissi. Se ei hätkähdä kylmyydestä, kuivuudesta eikä edes teiden suolauksesta – onhan se kotoisin merenrannalta. Suomen olosuhteissa se pärjää turhankin hyvin: tuo piikikäs armada levittäytyy Itämeren hiekkarannoille ja tukahduttaa hiekkarantojen ja dyynien uhanalaiset lajit alleen. Se peittää myös saarten niityt ja nummet. Siksi sitä kutsutaan haitalliseksi vieraslajiksi.

Piikikäs ja perinteinen kukkapuska on ollut viime vuodesta lainsuojaton. Sitä ei saa kasvattaa, myydä tai ostaa. Lisäksi maanomistajan tulee hävittää se mailtaan. Onko kurtturuusun tarinalle Suomessa tulossa loppu? Toivotaan. Sen kitkeminen on kuitenkin hankalaa, sillä pienikin juurakon kappale saa kurtturuusun puskemaan uutta kasvustoa maan pintaan. Monet haitalliset vieraslajit hyötyvät lämpenevästä ilmastosta ja pitenevästä kasvukaudesta, joten torjuntakeinot on otettava käyttöön nyt.

Kurtturuusu kuuluu alkuperäisille asuinsijoilleen tuliperäisen Kamtšatkan niemimaan jylhille rannoille. Siellä se saa jatkaa selviytymistään ankarissa olosuhteissa.

(Tekstiä muokattu 30.5.: Kaakkois-Aasia vaihdettu Koillis-Aasiaksi)