Muistan kun olin lapsi. Kiinnyin metsän pieniin yksityiskohtiin, mystisiin paikkoihin, oraviin, lintuihin, kukkasiin. Juttelin niille. Luonto oli rajaton tila ja suojaisa kolo. Sen läpi, sen sisään saattoi kulkea ihan omaan maailmaansa.
Ensimmäinen kokemani luonnontuho oli lapsuuteni metsän menetys. Lapsenpäässäni oli kartta tummista kuusikoista ja valoisista lehdoista, poluista, sienipaikoista, kallioista joille kiivetä. Kun metsä rakennettiin, mieleni sisällön merkitys lakkasi. Aivoihini tallennettu paikantaju oli kummitus vailla vastetta todellisuudessa, kuin amputoitu raaja jossa tuntuu aavesärkyä. Suhteeni lähiluontoon oli särkynyt.
Ensimmäinen kokemani luonnontuho oli lapsuuteni metsän menetys.
Lapsuuden luontokokemukset ovat luontosuhteen ydin. Kehityspsykologia puhuu kiintymyssuhdemalleista. Malli alkaa muotoutua jo vauvana ensimmäisten kiintymyssuhteiden perusteella. Kiintymyssuhteesta voi muodostua esimerkiksi turvallinen tai ristiriitaisesti turvaton.
Tunnistan itselläni ristiriitaisesti turvattoman suhteen lähiluontoon. Lapsuuden avainkokemuksen jälkeen olen kokenut monia arvaamattomia tilanteita ja pettymyksiä. Tässä muutama kävelyetäisyydellä kodistani:
”Eihän tämä mikään kansallispuisto ole”, perusteli urakkamies kauhoessaan hiekkapatjan alle leikkipuiston kulmalta tilkun lehtomaista kangasta valkovuokkoineen, syksyllä nousevine haperoineen ja luonnonkallioineen. Jotta lapset voivat siinä virallisemmin leikkiä.
”Tässä oli muutama suuri tuulenkaato, ja otettiin alas nämä kaikki kaatumavaaralliset kun kerran tänne tultiin”, selitti viherpalvelut hakattuaan kaupungin tontilta 53 pähkinäpensasta. Luonnonsuojelulain mutta ei Espoon suojelema luontotyyppi!
Lähtiessäni lenkille olen nykyään varuillani reitin valinnassa. Vältän hakatun pähkinäpensaston, tuhotun kuusiaarnion, putkella lävistetyn jokiuoman ja kohta hävitettävän sienimetsän. Luottamukseni luonnon kauneuden pysyvyyteen on mennyt. Ken liikaa luontoon kiintyy, voi pian tuntea puukoniskun selässään, kun paikka eräänä päivänä on tuhottu.
Tarkemmin katsottuna kyse on perusluottamuksesta yhteiskuntaan. Oletamme, että lainsäädäntö noudattaa oikeustajuamme ja toimijat lainsäädäntöä, mutta näin ei aina ole. Toiminta luontoa kohtaan on arvaamatonta ja ristiriitaista. Juhlapuheissa luontoa ylistetään. Lainsäädännössä sitä huomioidaan rajatusti. Käytännössä luontoa laiminlyödään surutta ja myös tuhotaan silmää räpäyttämättä.
On vaikeaa muodostaa turvallista kiintymyssuhdetta lähiluontoon, jonka pysyvyys on epävarma. Itsesuojelun vuoksi olisi psykologisesti viisasta välttää liiallista kiintymystä luonnon paikkaan, olentoon tai kauneuteen.
On äärimmäisen vieraannuttavaa, jos luonnon hävitessä kiellämme sen merkityksen. Onhan myös rakkaan ihmisen kuollessa sureminen ja hänen merkityksensä vaaliminen ainoa eheyttävä tie, joka on pakko kulkea läpi. Samalla opimme viimeistään menetyksen kautta, mikä on meille tärkeää.
Ympäriltämme hävinnyttä luontoa on saatava muistaa ja surra. Toivottavasti näin saamme ymmärryksen ja voiman puolustaa luontoa, joka on yhä jäljellä.
