Alussa oli oja

Miten tylsälle avo-ojalle on keksitty antaa nimi? Olin muuttanut Helsingin Malmin kaupunginosaan kuuluvaan Pihlajamäkeen. Sen erotti naapuristaan Savelasta ruskea rantu seisovaa vettä; likaviemäri, joka tuntui kutsuvan lähinnä sekalaista sakkia roskaa käärepapereista pyöränraatoihin. Jostain kumman syystä tämä Vantaanjokeen päätyvä hylkyoja oli vaivauduttu nimeämään karttaan: Longinoja.

Jos joku olisi sanonut minulle tuolloin 20 vuotta sitten, että viidentoista vuoden päästä seuraisin samalla paikalla uhanalaisen meritaimenen kutua solisevassa purossa, olisi puhuja saanut vastaukseksi… niin, tuskin hämmästyksen kummastusta vaan ennemminkin vaimean hiljaisuuden. Kuten monelle tämän päivän suomalaiselle, virtavedet olivat minulle täysin tuntematon asia. Miten pystyisi kuvittelemaan sellaista, mistä ei mitään tiedä?

Kotipuroni muodonmuutos tapahtui kuin vaivihkaa. Jossain vaiheessa luin paikallislehdestä jutun, että pätkää Loginojasta Ala-Malmilla kunnostetaan taimenille. Muistan kummastelleeni, miksi ojaan haluttaisiin kaloja uiskentelemaan. En tiennyt minkä näköinen kala taimen on, ja kuvittelin mielessäni harmaita pikkusinttejä pyörimässä päämäärättömästi edestakaisin sameassa ojassa. Tovin sitten vierähdettyä ojan varren kävelytietä tarpoessani havahduin tuntemukseen, että jokin oli muuttunut. Maisemaan oli tullut uusi elementti, joka pisti kampoihin ylittämäni Kehä 1:n kohinalle: rentoutuskasetilta tuttu puron solina. Hämmentyneenä pysähdyin katselemaan ojaa, joka oli menettänyt viivasuoran olemuksensa ja alkanut pulppuilemaan. Toinen näyttävä muutos koitti, kun Pihlajamäen ja Savelan väliset siltarummut korvattiin viehättävillä puusilloilla.

Minun tajunnassani Longinoja mutkistui ojasta puroksi lokakuisena sunnuntai-aamuna viitisen vuotta sitten. Savelan kävelysiltaa lähestyessäni vastassa kohosi merkillinen näky: valtava kiviröykkiö. Paikalla hääräili sangoilla ja lapioilla varaustauneita miehiä ja naisia. Muutama oli pukenut kumisaappaiden lisäksi ylleen kahluuhousut. Ihmettelin itsekseni, mitä kummaa voisi olla tekeillä. Olemukseni ilmeisesti muistutti kysymysmerkkiä, sillä kun saavuin sillalle, kottikärryjä työntänyt mies pysähtyi ja jäi odottamaan kysymystäni. Tiedustelinkin reippaasti:
”Teillä on jotkut talkoot täällä?”
”Joo, purotalkoot. Siirretään nämä kivet puroon.”
”Siirrätte kivet puroon? Minkä ihmeen takia?”
”Tehdään kutusoraikkoa taimenille.”
”Kutusoraikkoa taimenille?”
”Kyllä, taimen nousee mereltä kutemaan tähän kahden viikon päästä.”
”Kutemaan tähän?”
”Joo kyllä.”
”Tähän aikaan vuodestako ne kutee?”
”Joo, marraskuussa pääasiassa.”
”Siis, olenhan mä kuullut, että täällä on niitä taimenia, mutta että oikeesti?”
”Kyllä on, paljonkin.”
Palapelin palat naksahtelivat kohdilleen ja minulla oli kotipuro, jonka mystisiä taimenia pääsisin pian näkemään. Sillalta kävelytielle astuessani olin päättänyt, että seuraavan syksyn purotalkoissa olisin itse mukana.

En tiedä, miltä tuntuu bongata leopardi safarilla, mutta kuvittelisin sen olevan samalla tavalla sykähdyttävää kuin on seurata 60–80 senttisten täpläkylkien loiskuvaa painia soraikolla. Elpyneen puron myötä pimenevään loppusyksyyn on tullut uusi sesonki: taimenen kutupuuhien tarkkailu. Vilkkaimpaan kutuaikaan suuntaan lähipurolleni lähes joka ilta; taimenbongauksen viehätykseen kuuluu ettei kaloja aina näy. Virtaavassa vedessä ja suurissa emokaloissa on jotain hypnoottista tenhoa. On pakko henkäistä onnesta, että urbaanilla kaupunkipurolla voi seurata näin lumoavaa luonnonnäytelmää!

Longinojan kehitystä apeasta vesirännistä solisevaksi puroksi ja yhdeksi Vantaanjoen tärkeimmistä lisääntymisalueista Suomenlahden erittäin uhanalaiselle taimenelle on moni kutsunut ihmeeksi. Edistyksen takana on kuitenkin ennen muuta pitkäjänteistä ja antaumuksellista uurastusta. Ojan varressa asunut Juha Salonen sai vuonna 1998 tietoonsa, että Virtavesien hoitoyhdistykseltä (Virho) oli jäämässä istutuksissa yli vastakuoriutuneita taimenen poikasia. Niinpä poikaset päätyivät aloittamaan elinkiertonsa Longinojassa, ja istutuksia jatkettiin myös vuosina 2001 ja 2002. Vuonna 2001 Salonen havaitsi ojassa merestä nousseen taimenen ja kutsui ystäviään koolle kutusoraikon rakennukseen. Siitä lähti käyntiin kunnostusprojekti, josta Salonen on palkittu Vuoden 2017 vesistökunnostajapalkinnolla ja yhdessä muiden Longinojan puroaktiivien kanssa Paras luontoteko 2017–2018 -tunnustuksella. Vuonna 2018 Helsingin kaupunki toteutti puroaktiivien suunnitteleman luontopolun, jonka opastauluissa kerrotaan taimenesta sekä monimuotoisesta puroluonnosta ja sen suojelusta. Longinoja on vapaaehtoistyön voimannäyte ja mallikohde taimenen elvytystyössä.

Itsekin olen päässyt kantamaan korteni kekoon eli kiveni puroon. Juha Salonen on vetänyt joka vuosi, viime koronasyksyä lukuun ottamatta, avoimet kunnostustalkoot purolla. Purotalkoitu jos mikä on palkitsevaa: työnsä tuloksen voi päästä näkemään jo muutaman viikon päästä, kun emokalat kiittävät ja asettuvat kutupuuhiin kunnostetulle soraikolle.

Puron tilan kohentuminen on lisännyt alueen ihmisten ympäristötietoisuutta ja lähiluonnon arvostusta. Puron varrella kulkevat asukkaat seuraavat veden tilaa ja keräävät roskia pois luonnosta. Taimenbongaukset jaetaan estoitta vastaantulijoiden kanssa; Longinoja yhdistää ihmiset taustaan katsomatta.

Milja Parviainen
Luonnonsuojelijan graafikko ja Luonnonsuojeluliiton Uudenmaan piirin luonnonsuojelija

Tietoa Longinojasta
Vaputetaan vesivoiman vangitsemat joet!