Elä­mys­ret­kei­lyä ja norpan suojelua Saimaan jäillä

On taas se aika vuodesta. Tarkistetaanpa vielä ennen lähtöä

• sääennuste, eli onnistuuko lähtö sovittuna päivänä kohtuullisissa olosuhteissa. Tuulee luoteesta, pikku pakkanen, puolipilvistä. OK.
• Lumikolat, lapiot, ahkiot, kaira ja muuta sekalaista tarviketta. OK.
• Peräkärry vuokrattu. OK
• Auraaja luvannut aurata tien rantaan, että päästään jäälle. OK.
• Ilmoittautuneita 11 henkilöä, ohjeet ja aikataulu toimitettu. OK
• Kartat, ohjeet ja kaavakkeet. OK.
• Kerrospukeutumista, vedenpitävät jalkineet. OK.
• Eväät. TODELLAKIN OK.

Ja sitten mentiin. Jo heti aamun valjetessa tammikuisena lauantaina talkoojoukkomme lähti kävellen kohti ensimmäistä kolauskohdetta. Tavaroita vedimme perässä, osaa niistä kahdessa ahkiossa. Sauvat rytmittivät kävelyä. Jään pinnassa oli paikoin lunta niin, että hieman sai jalkoja nostella, mutta muuten oli oikein hyvä keli kulkea. Aurinko nousi, ja luminen jään pinta kimmelsi. Missään ei näkynyt ketään, eikä jälkiäkään ihmisistä, lukuun ottamatta heti lähtörannan lähettyvillä näkyvää moottorikelkkajälkeä.

Ensimmäinen etappi saavutettiin parin kilometrin kävelyn jälkeen. Heti huomasimme, että vaikka jäällä oli jonkin verta lunta – varsinkin rantojen tuntumassa – niin kunnollisia luonnon kinoksia ei ollut muodostunut juuri lainkaan. Ne vähäisetkin olivat painuneet parin lauhan päivän takia.

Oli siis varsin ihanteellinen tilanne apukinoskolauksiin. Kinoksille oli todellakin tarvetta, mutta silti kolausmateriaalia löytyi helposti.

Karttaan apukinokselle osoitettu paikka näytti sopivalta. Kairauksella tarkistettiin, että vettä oli jään alla vähintään 80 cm. Jään paksuus oli tässä kohdassa 25 cm, eli se kestää hyvin riittävän suuren apukinoksen: kahdeksan metriä pitkä, kolme metriä leveä ja yhden metrin korkea. Vähintään. Ketun jälkiä oli rantakalliolla ja -jäällä. Tiedot ja havainnot kirjattiin kaavakkeeseen.

Hikistä hommaa

Kolausjoukossamme oli viisi ensikertalaista, pari toiskertalaista ja loput jo kolauskonkareita. Erinomainen porukka tehdä kinoksia, joten työ lähti alkuihmettelyn ja ohjeistuksen jälkeen hyvin käyntiin. Viisi kolasi lunta jäältä, loput auttoivat lapioilla ja tamppasivat kinosta sen verran tiiviiksi, ettei se heti humahda lättänäksi. Lumi oli taas pakastunut, joten se oli kevyttä ja höttöistä. Ohut kuorikerros hangen pinnalla ei juurikaan haitannut.

Kolmen vartin huhkimisen jälkeen kinos täytti minimimitat. Huhuilin, että nyt voisi ruveta jo himmailemaan, pitää vaikka juoma- ja välipalataukoa sekä ihailla työn jälkeä. Mitä vielä! Flow oli päällä – vielä yksi kolallinen. Ja toinen. Kolmas. Eihän tätä olisi malttanut lopettaa, kun oli vauhtiin päästy.

Mutta vielä oli kohteita jäljellä

Matka jatkui seuraavan saaren rantaan vastatuuleen puskien. Rantaa pitkin kulkivat jäljet helminauhana. Lauha sää pari päivää aiemmin oli hieman laajentanut jälkiä niin, että ne näyttivät pienten töppösten jäljiltä. ”Tontun jäljet”, määritti biologi Sanna Leppänen.

Jälleen löytyi hyvä kallioranta, jonka kupeessa veden syväys riitti kinoksen kolaamiselle. Nyt oli saatu kolauskone niin hyvin käyntiin, ja lunta jäällä riitti, joten aikaa kinoksen kasaamiseen meni vain puolisen tuntia. Vai liekö luvattu evästauko tässä kohtaa siivittänyt joukkoa vauhdikkaaseen kolaamiseen ja lumen mättämiseen kinoksen päälle? Kyllä eväät maistuivatkin, kun kolausurakka oli jo yli puolessa välissä.

Jälleen kasasimme tavarat kävelyosuutta varten peräämme ja puskimme edelleen vastatuulessa eteenpäin kohti kolmatta kolauskohdetta. Kävelimme läpi teerien tanssahtelupaikkojen. Jäällä oli tepasteltu edestakaisin ja väliin oli jätetty pieniä jätöskasoja.

Nyt alkoivat olosuhteet muuttua. Jäälle oli noussut vettä, ja kolmannen apukinoskohteen lumi olikin märkää ja painavaa. Paikalle kolattua lunta saivat lapionaiset ja -miehet tosissaan nostella kinoksen päälle. Mahtava treeni kaikille lihaksille! Mutta niin vain kinos saatiin täyteen mittaan karttaan ennakkoon merkitylle paikalle. ”Tästä tuli kaikkein kaunein”, hankekoodinaattori Hanne Kosonen arvioi tuotosta.

Keinopesän tarkistus

Suunnitellut kinokset oli kolattu, ja alkoi matka kohti lähtörantaa. Teimme pienen koukkauksen, sillä tarkoitus oli vielä käydä tarkistamassa alueella olevan keinopesän kiinnitys. Keinopesä oli viety paikalle jo sulan veden aikana marraskuussa, joten oli syytä käydä katsomassa, että asumus oli hyvässä kunnossa. Ja olihan se.

Mutta mikä ilahduttavinta, lähettyvillä oli kolme norpan hengitysavantoa. Ne varmistivat sen, että norppa se siellä jään alla lymyää ja on mitä todennäköisimmin käynyt jo ihmettelemässä uutta pömpeliä.

Voipuneet, mutta onnelliset

Saavuimme lähtörantaan noin kuuden tunnin urakoinnin ja lähes seitsemän kilometrin tarpomisen jälkeen. Talkoolaiset huokailivat onnellisina. Päivä oli ollut hieno elämys. ”Tämä oli todella mukava ulkoilu- ja reippailuretki”, totesivat ensikertalaiset Ilona Pesu ja Paavo Rikkilä. ”Ja mikä parasta, tässä sai tehdä konkreettista saimaannorpan suojelutyötä.”

Saman totesivat muutkin kolaajat. Upeassa Saimaan luonnossa liikkuminen ja ahkeroiminen hyvän asian puolesta tekee hyvää niin mielelle kuin ruumille.

Nyt jäädään odottamaan peukut pystyssä kevättä, jolloin apukinokset käydään pesälaskentojen yhteydessä tarkistamassa. Silloin tiedämme, onko niissä joku majaillut, tai peräti synnyttänyt pienen kuutin helmi–maaliskuun vaihteessa.

Suomen luonnonsuojeluliiton kolaajat tekivät Etelä-Karjalassa neljä kinosta viikolla 3, ja työ jatkuu vielä Etelä-Savon puolella. Kaiken kaikkiaan kolausryhmiä on ollut jo runsaasti liikkeellä, ja useita apukinoksia on kasattu eri puolille Saimaata.

Luonnonsuojeluliiton talkoissa olivat mukana Seija Hackman, Pentti Hirvonen, Jari Kiljunen, Hanne Kosonen, Sanna Leppänen, Ilona Pesu, Paavo Rikkilä, Outi Salo, Esko Tiainen, Kaarina Tiainen ja Anna Vuori. Kiitos kaikille kolaajille!

Tästä on kysymys:

Apukinokset

• Metsähallitus koordinoi, ohjeistaa ja osoittaa kolauspaikat, toiminta on osa Yhteinen saimaannorppamme LIFE -hanketta.
• Vapaaehtoisuuteen perustuvia talkoojoukkoja urakoi useita eri puolilla Saimaata. Suomen luonnonsuojeluliitto järjestää talkoita omilla vastuualueillaan Etelä-Karjalassa ja Etelä-Savossa.
• Kolaukset edellyttävät ELY-keskuksen luvan, kun operoidaan erittäin uhanalaisen eläimen pesimäalueella.
• Omin päin kinoksia ei saa tehdä.
• Jatkossa apukinoksia kolataan joka talvi varmuuden vuoksi. Tavoite on saada kinokset kolattua tammikuun loppuun mennessä paikoille, joissa ei ole luonnonkinosta muodostunut.
• Apukinokset kestävät luonnonkinoksia paremmin entistä leudommat talvet, lauhat jaksot ja aikaiset keväät.
• Apukinoksilla turvataan erityisesti helmi–maaliskuussa syntyvien kuuttien elämän alku, jotta kylmyys, häiriö ja pedot eivät pääse niitä uhkaamaan.
• Apukinoksia on tehty vuodesta 2014 lähtien. Vähälumisina talvina apukinoksia on tehty yli 200 kpl, ja niihin on syntynyt 80–90 % kuuteista. Runsaslumisina talvina niiden merkitys on ollut vähäisempi.
• Apukinokset ja kalastusrajoitukset ovat olleet merkittävimpiä saimaannorpan suojelukeinoja, joiden turvin kanta on kasvanut.

Suomen luonnonsuojeluliiton apukinostalkoot ovat osa Yhteinen Saimaannorppamme LIFE -hanketta. Hanke on saanut rahoitusta Euroopan unionin LIFE-ohjelmasta. Aineiston sisältö heijastelee sen tekijöiden näkemyksiä, eikä Euroopan komissio tai CINEA ole vastuussa aineiston sisältämien tietojen käytöstä.

Lisätietoja

Saimaannorppa-koordinaattori Kaarina Tiainen

• +358 50 530 3270
• kaarina.tiainen(a)sll.fi
• Tutustu saimaannorpan suojeluun