Essee: Toivo on kirves, jolla rikotaan ovia hä­tä­ti­lan­tees­sa

Toivo on uhmakas teko. Toivon avulla voimme saada osan siitä, mitä toivomme. Vaihtoehtoja ei ole, muita kuin luovuttaminen. Luovuttaminen puolestaan hylkää tulevaisuuden ja sielun. Näin kirjoittaa yhdysvaltalainen Rebecca Solnit kirjassaan Hope in the Dark.

Suomessa aikuisia kannustetaan luomaan ilmastoahdistuneille lapsille ja nuorille toiveikas olo rauhoittelemalla, puhumalla ympäristöongelmien ratkaisuista ja pitämällä teknologiaa pelastajana. Rebecca Solnit kuitenkin huomauttaa, että mitään ei voi pelastaa. ”Pelastaminen” viittaa sellaiseen tilanteeseen, jossa uhka poistuisi ja maailma olisi muuttumaton.

Kristinuskon käsityksen mukaisesti maailma on kerran ollut paratiisi ja Hollywood-elokuvien ”happily ever after”-tilan tavoittelu jatkaa tätä samaa tarinankerrontaa. Maailma on kuitenkin lähtökohtaisesti keskeneräinen. Saimaannorppien suojelu on onnistunut toistaiseksi niin, ettei laji ole ainakaan vielä kuollut sukupuuttoon, mutta suojelua täytyy jatkaa. Vain kuolema on lopullinen – voitot ovat aina väliaikaisia.

Kun on voitettu, ei mennä kotiin, vaan juurrutetaan muutos niin, että siitä tulee kulttuurinen muutos.

Aktivisteille Solnit sanoo, että aina on liian aikaista mennä kotiin. Kun on voitettu, ei mennä kotiin, vaan juurrutetaan muutos niin, että siitä tulee kulttuurinen muutos. Vaikka Saimaalle saataisiin verkkokalastuskielto, ilmaston kuumeneminen uhkaa norpan mahdollisuuksia tehdä lumeen pesä poikasilleen. Ponnistelu ja toivon tekeminen jatkuvat.

Maailmassa on aina ollut ja tulee aina olemaan kärsimystä, väkivaltaa, tuhoa ja julmuutta. Voimme toimillamme vähentää kärsimystä, edistää rauhaa, ajaa saastuttamista ja eläinten tehotuotantoa rajoittavaa lainsäädäntöä, mutta maailma ei ikinä tule olemaan täydellinen. Jos aktivistit ja ympäristötoimijat tavoittelevat täydellisyyttä, he uupuvat. Totalitaristiset utopiat puolestaan polttavat loppuun ihmiset ympäriltään, kirjoittaa Solnit.

Kuvasto, jossa ydinperheet kokoontuvat avaraan, siistiin kotiin syömään ja viihdyttämään itseään kulutustuotteiden avulla hymyilevässä ilmapiirissä, jossa kenelläkään ei (muka) ole ristiriitoja keskenään, pyrkii luomaan kuvan siitä, että täydellisyys olisi tavoitettavissa. Sisustamme kotimme valkoisiksi, rajaamme Instagram-postauksista pois kotimme häiritsevät sotkupinot ja yritämme luoda kontrollin tunnetta maailmaan, joka on kaaoksessa. Epätäydellisyys on kuitenkin ihmisyyttä, ja sen näyttäminen muille inhimillistä. Keskeneräisyyden sietäminen on tärkeää maailman parantamisessa ja ihmisten hyvinvoinnissa.

Niin kauan kuin ajattelemme, että ilmastokriisi on jo nykyisillä poliittisilla päätöksillä, kuntien ja yritysten hiilineutraaliussuunnitelmilla sekä kansalaisten vapaaehtoisilla lentojen kompensaatiolla hoidettu, ylläpidämme perusteetonta hallinnan tunnetta.

Tyynnyttelevä toiveikkuus, jota Suomessa usein suositellaan tarjottavaksi ilmastoahdistuneille, yrittää saada ihmiset ajattelemaan, että toisenlaista maailmaa ei tarvita, vaan kansa voi jatkaa nuokkumistaan. Solnitin mukaan tämä on kansalaisten vallan alaspainamista. Niin kauan kuin ajattelemme, että ilmastokriisi on jo nykyisillä poliittisilla päätöksillä, kuntien ja yritysten hiilineutraaliussuunnitelmilla sekä kansalaisten vapaaehtoisilla lentojen kompensaatiolla hoidettu, ylläpidämme perusteetonta hallinnan tunnetta. Pariisin ilmastosopimus ja sen hienosäätäminen viime vuoden marraskuun Glasgow’n ilmastokokouksessa viitoittaa oikeaa tietä, mutta päästöt edelleen kasvavat globaalisti.

Hiilineutraalius on hieno tavoite, mutta senkin saavuttamisen jälkeen meidän on päästävä hiilinegatiivisiksi, jotta hiilidioksidin määrä ilmakehässä alkaisi laskea. Päästöjen kompensaatio on tärkeää silloin, jos päästöjä ei voi välttää, mutta se ei auta päästöjen vähentämisessä. Jos taas kuvitellaan, että ympäristöongelmia on jo niin paljon, ettei mikään auta ja voimme vain istua ykkösluokassa seuraamassa maailman tuhoutumista, ollaan toisessa päässä vääränlaista tilannearviota. Kaikkea ei voida pelastaa, maailmasta ei tule koskaan täydellinen, mutta jokainen asteen kymmenys, jolla maapallon kuumenemista saadaan rajattua, säästää kenties miljoonia henkiä.

Pahin este muutokselle on se, että nykyinen maailman tila nähdään väistämättömänä, mahdottomana muuttaa.

Pahin este muutokselle on se, että nykyinen maailman tila nähdään väistämättömänä, mahdottomana muuttaa. Ylikuluttava kapitalismi on ainoa, mitä tiedämme, joten sen on oltava kaikki, mitä voi olla? Ranskan vallankumouksessa kansa päätti, että kuningas ei ole itsevaltias, vaikka oli aina näiden ihmisten elinaikana ollut. Maailma muuttuu ja me voimme vaikuttaa muutokseen. Rebecca Solnit siteeraa feministi Susan Griffiniä, joka on sanonut nähneensä niin paljon muutosta elämässään, että tietää epätoivon olevan paitsi itsensä huijaamista, myös epärealistista. Naiivi kyynisyys nousee usein silloin, kun ihmisellä ei ole paljon tietoa asiasta eikä hän ota vastuuta lopputuloksesta, kirjoittaa Solnit.

Olen tuskaillut sen kanssa, että ilmastokriisin suhteen meidän toiminta-aikamme loppuu kesken. Hiekka valuu tiimalasista, jota Elokapinan logo symboloi, ja hiilibudjettimme on eri laskureiden mukaan käytetty noin viidessä tai kahdeksassa vuodessa. Senkään jälkeen toiminta ei tietenkään ole turhaa, mutta mitä kuumemmaksi planeetan lämpötila on noussut, sitä suurempien ja toisiaan ruokkivien ongelmien kanssa joudumme kamppailemaan.

Solnit kuitenkin kirjoittaa, miten sosiaalinen, poliittinen ja kulttuurinen muutos on harvoin tasaisesti etenevää. Muutos voi hiipiä pikkuhiljaa tai rysähtää kerralla. Sen on voinut huomata Suomessakin viimeisten kolmen vuoden aikana, jolloin olen itse ollut mukana ilmastoliikkeessä: siitä, mikä vielä hetki sitten oli epänormatiivista, on tullut normatiivista ja siitä, mikä hetki sitten oli vasta aktivistien haihattelua, on tullut todellisuutta.

Naomi Kleinin vuonna 2014 julkaisemassa klassikkoteoksessa Tämä muuttaa kaiken ei uskota, että päästökaupassa hiilidioksiditonnin hinta koskaan kohoaisi niin korkealle, että päästökauppa todella toimisi. Ja nyt, loppuvuodesta 2021 Suomessa Neova, entinen Vapo, ilmoitti luopuvansa energiaturpeen nostamisesta, koska se ei päästökaupan takia ole enää kannattavaa. Turpeen polton haitat ovat myös nousseet Suomessa julkiseksi keskustelunaiheeksi ympäristötoimijoiden ja aktivistien kautta, mikä on varmasti jouduttanut turpeen polton hyväksyttävyyden laskua.

Muutos kuitenkin tehdään, se ei vain ”tule”.

Kun Helsingin Sanomat uutisoi Neovan energiaturpeen noston lopettamisesta, syyksi mainittiin kuitenkin vain päästökauppa. Aktivistien roolia on usein mahdoton erotella lopputuloksesta, ja kun maailma on muuttunut, uutta tilannetta pidetään niin itsestäänselvänä, ettei aktivisteja tulla taputtelemaan selkään ja sanomaan, että olitte oikeassa. Muutos kuitenkin tehdään, se ei vain ”tule”, huomauttaa Solnit.

Neovan päätös lopettaa turpeen nosto energiakäyttöön on kuitenkin vain osavoitto, sillä yritys aikoo seuraavaksi panostaa ”turpeen muihin käyttötarkoituksiin”. Suot tuhoutuvat yhtälailla, vaikka turvetta nostettaisiin broilereiden kuivikkeeksi tai puutarhakukkien mullaksi, joten aktivistit eivät valitettavasti voi mennä kotiin juomaan rauhassa teetä. Energiaturpeen nosto jatkuu myös turvealan yksityisyrittäjien toimesta. He alkavat olla pulassa, kun laissa ei ole takarajaa polton loppumiselle, vaan yrityksen tulevaisuutta joudutaan arvuuttelemaan.

Kuten niin usein, isot toimijat pudistavat takkinsa ja pienet jäävät pölypilven alle haukkomaan henkeään. Ilmastokriisin ja luontokadon ratkaisuissa onkin aina pidettävä mukana sosiaalinen oikeudenmukaisuus: ei saa olla niin, että suojelemme elinolot vain tietyille ihmisille ja jätämme muut pulaan. Kuten koronarokotteiden jakamisen osalta on havaittu, kukaan ei ole turvassa ennen kuin kaikki ovat turvassa.

Aktivismi on kuin kirjan kirjoittaminen. Solnitin mukaan koskaan ei tiedä, kuka kirjaa lukee, koska ja miten se vaikuttaa lukijaan. Aktivismi ei ole nopeaa eikä suoraa, ei edes silloin kun kyseessä on Elokapinan kaltainen väkivallaton, kansalaistottelematon suora toiminta. Aktivismi ei pakota muutokseen sillä tavoin kuin armeija, vaan se pakottaa keskustelemaan asiasta. Aktivismin vaikutukset jäävät usein havaitsematta.

Millainen maailma olisi, jos aktivismia ei olisi ollut?

Solnit käyttää vertauskuvana jouluisin meilläkin televisiossa näytettävää Frank Capran elokuvaa Ihmeellinen elämä, jossa käydään läpi vaihtoehtoisia todellisuuksia, joissa päähenkilö ei olisi ollut elossa. Millainen maailma olisi, jos aktivismia ei olisi ollut? Mitkä kaivokset ja tehtaat olisi saanut rakentaa, mitkä öljynporauslautat pystyttää, mitkä maakaasuputket tunneloida? Mitä patoja ei olisi purettu, mitä virtavesiä ei olisi vapautettu, kuinka paljon pidempään Suomessa poltettaisiin turvetta energiaksi?

Koska maailma ei koskaan tule valmiiksi ja kehityksessä voi tulla ja tuleekin takapakkia, ei kannata jättää myönteistä kehitystä juhlistamatta. Itsekin olen usein varonut hyvien ilmastouutisten tuulettamista, jotteivät ihmiset alkaisi ajatella, että toiminnan tarve on päättynyt.

Solnit kuitenkin kirjoittaa siitä, miten naisten dollarin kipuaminen 66 sentistä 77 senttiin on sekä voitto että tappio, jota voi juhlistaa välietappina, mutta juhlien jälkeen taistelua täytyy jatkaa. Viime syksynä Suomessa kansalaisaloite avohakkuiden kieltämiseksi valtion mailla tuli vihdoin käsiteltyä loppuun eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnassa, eikä sen mietinnössä päädytty ehdottamaan kaikkien avohakkuiden lopettamista kaikilla valtion mailla, kuten aloite oli vaatinut.

Mietinnön mukaan Suomessa kuitenkin mahdollistetaan vaihtoehtoja avohakkuille ja lisäksi yksityiset maanomistajat ja kunnat ovat heränneet avohakkuiden haittoihin, joten ympäristöjärjestöjen kampanja saavutti osan tavoitteesta, mikä on hyvä saavutus ympäristönsuojelussa.

Toivo ei ole lottokuponki, jonka kanssa istutaan sohvalla odottamassa ihmettä, esittää Solnit. Toivo on kirves, jolla rikotaan ovia hätätilanteessa. Toivo on epävarmuuden tarina, toimeentulemista sen kanssa, ettei tiedetä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Toivo on vaativampaa ja pelottavampaa kuin epätoivo mutta palkitsevampaa. Toivo tarkoittaa sitä, että toisenlainen maailma on mahdollinen, ei että se on luvattu. Tilanne voi vaikuttaa toivottomalta ja silti voi toimia päättäväisesti sen muuttamiseksi.

Jos ihmiset eivät olisi toimineet hyvän puolesta, maailma voisi olla huonommassakin tilassa kuin se nyt on.

Aktivismi ei ole ”matka lähikauppaan” vaan sukellus tuntemattomaan. Tulevaisuus on aina pimeä. Solnit muistuttaa, että me ihmiset teemme historian; sen, mitä tapahtuu ja mitä ei tapahdu. Jos ihmiset eivät olisi toimineet hyvän puolesta, maailma voisi olla huonommassakin tilassa kuin se nyt on.

Vaikka Hollywood-elokuvat ja eri maiden hallitukset luovat Solnitin mukaan kuvaa ihmisistä pelkureina tai julmureina, joita supersankarin on pelastettava tai hallituksen kontrolloitava, olemme kuitenkin myös empaattisia ja toisillemme hyvää haluavia. Kun näemme ohikulkijan olevan vaipumassa jäihin, me autamme häntä. Kun hurrikaani on iskenyt, ihmiset soutavat toisiaan turvaan veden varassa olevien talojen katoilta. Emme me silloin levittele käsiämme ja kysy ”Mitä yksi ihminen voi tehdä?”.

Koska maailma on aina keskeneräinen eikä sen parantamisyrityksiä voi koskaan lopettaa, aktivistien kannattaa valita taistelunsa ja muistaa myös levätä ja nauttia. Nauttia, sillä keskeneräisenäkin maailmassa on kauneutta. Nauttiessa elämme hetkeksi todeksi utopiaamme.

Kia Aarnio

Kirjoittaja on aktivisti ja psykologi.