Koronavuosi toi linnut elämääni, ja nyt elämäni on parempaa

Keskipäivän auringonpaisteessa kimmeltävän hangen keskellä tunnen olevani satumetsässä. Yritän painaa kaiken mieleeni. Lumen äänet jalkojen alla, hiljaa puiden oksilta leijailevan lumen. Rakastan talvea juuri tällaisena – kun pakkanen nipistelee poskia ja aurinkolasit on kaivettava esiin jo sydäntalvella.

Käveltyäni puoli tuntia alan kuulla nakutusta. Nak… nak… nak… Lintutuntemukseni on ottanut vuoden aikana sen verran ison harppauksen, että tiedän heti, ettei nyt ole kyse käpytikasta. Tätä ääntä en ole ennen kuullut. Pian näen yhden puun rungon tienoilta, kuinka puun kuori lentää ja rapisee alas puun juurelle.

Vihdoin lintu osuu silmään. Se on palokärki! Tunnen, kuinka sydämeni oikein hyppää ilosta. Vaikuttava, variksen kokoinen tikka on kuorinut jo puolikkaan puun. Tikka antaa minun jäädä seuraamaan sen työskentelyä, ja kohta mukaan lehahtaa kaksi puukiipijää.

Palokärjen näkeminen ensimmäistä kertaa oli yksi elämäni hienoimmista luontokokemuksista. Koronavuosi toi minunkin elämääni lisää luontoa ja erityisesti lintuja. Haluan tällä kirjoituksella kannustaa muitakin linnuista kiinnostuneita panemaan kiikarit kaulaan ja aloittamaan lintuharrastuksen.

Olen itse elävä esimerkki siitä, että jo vuodessa voi kehittyä valtavasti.

Korona sysäsi harrastuksen alkuun

Lintuharrastukseni alkoi, kun Suomi meni kiinni. Vuoden ajan olin oppinut linnuista työni kautta, ostanut kiikarit ja ilmoittautunut lintukurssille, joka koronan takia muuttui sähköpostikurssiksi. Mutta varsinaiselle linturetkelle lähdin vasta koronan myötä. Normaaliajan harrastukset olivat poissa kuvioista.

Korona-ajan sosiaaliseksi kuplaksi muodostui kommuunini nelihenkinen porukka ja yksi koiranpentu. Huomasimme, että mehän olemme kaikki kiinnostuneet luonnosta ja linnuista. Huhtikuussa kommuuniin muutti uusi jäsen, ja alle viikon kuluttua muutosta hänkin oli ostanut kiikarit. Innostus tarttui helposti.

Kun lähdimme yhdessä linturetkille, saimme tärkeän tauon koronasta.

Mustakurkku-uikku havahdutti

Ennen koronakevättä lintutietämykseni oli niin surkeaa, että en edes kehtaa antaa siitä esimerkkejä. Työni takia toki tunnistin lintuja kuvista jo jonkin verran, mutta ulkona tilanne oli toinen. Lintujen äänet olivat vielä vaikeampi pala. Jos totta puhutaan, en edes kiinnittänyt niihin sen suurempaa huomiota.

Mutta kun ajoimme pääsiäisenä Espoon Suomenojalle ja näin mustakurkku-uikun, tajusin, että myös minä voin nähdä harvinaisia ja häikäisevän näköisiä lajeja. Tarvitsee vain tietää, minne mennä ja milloin. Jäin koukkuun.

Seuraavalla retkellä hauskan näköinen harmaahaikara lensi ruovikon yli auringon laskiessa pehmeästi horisonttiin, ja kaulushaikara äänteli kumeasti. En ollut tiennyt, että tällaisia kokemuksia on edes olemassa.

Ympäristö uusin silmin

Halusin asettaa itselleni tavoitteen, jotta varmasti lähden kiikarien kanssa liikkeelle eri vuorokaudenaikoina ja uusiin paikkoihin. Otinkin tavoitteeksi 100 lajin näkemisen loppuvuoden aikana.

Keväällä olin kuitenkin vielä epäuskoinen. Miten lähes täysi lintu-ummikko voisi nähdä niin monta lajia muutamassa kuukaudessa? Mutta syyskuussa Söderskärin majakalla riskilästä tuli sadas näkemäni laji. Sataan lajiin kului vain puoli vuotta.

Vuoden aikana olen oppinut valtavasti. En heti edes keksi toista harrastusta, missä voisin kolmekymppisenä, työssäkäyvänä ihmisenä oppia näin paljon niin lyhyessä ajassa. Nykyään tunnistan jo usean linnun äänet! Kerran näin junan ikkunasta kaksi isoa lintua puussa iltahämärässä ja tiesin heti, että siinä oli kaksi teeriä. Alkukesän pyöräilyretkellä tein äkkipysähdyksen, kun kuulin todella vetävää linnunlaulua ja huusin puolisolleni, että onkohan tuo satakieli! Sehän se oli. Ensikohtaamisemme.

Kokeneelle lintuharrastajalle nämä kokemukset ovat varmasti arkipäivää, mutta minulle nämä tarkoittavat aivan uudenlaista kokemusta ympäristöstäni. Helsingin ydinkeskustassakin kävellessäni voin antaa nimiä ympärilläni oleville eläimille.

Sanoisin jopa, että koko arkitodellisuuteni on muuttunut paljon ihanammaksi sen jälkeen, kun aloin kiinnittää huomiota lintuihin.

Uusia kohokohtia

Korona-aikana elämykset ja elämän arjen yläpuolelle kohottavat kokemukset ovat jääneet vähiin. En ole päässyt festarien eturiviin tai illanistujaisiin ystävien kanssa. Lintuharrastuksen aloittaminen toi elämääni myös näitä puuttuvia kokemuksia, liikutuksen tunnetta ja innostusta – niitä onnen tunteita, jotka korona leikkasi pois elämästä.

Samalla tavalla kuin muistelen tiettyjä keikkoja jälkeenpäin lämmöllä, muistelen myös erästä hyvin aikaista keväistä aamua.

Sinä aamuna minä ja kaksi kämppistäni lähdimme kotoa kuuden aikoihin aamupalat ja termarit mukana Villa Elfvikiin tarkoituksenamme nähdä viiksitimaleita, joita olin ihaillut jo kauan. Ruovikon keskellä kiertävällä luontopolulla otimme varovaisia askeleita, kuiskailimme toisillemme ja odotimme. Ping ping ping. Viiksitimalit olivat liikkeellä. Ja kohta niitä lenteli ruovikon yllä ja laskeutui myös luontopolulle. Silmäni kostuivat. Olin niin onnellinen.

Mediaatiota ja motivaatiota

Olen oppinut, että linturetkellä kilometrin etenemiseen voi kulua kolme tuntia. Yhtäkkiä luonnossa vietetty aika moninkertaistuu. Ja se jos mikä lisää hyvinvointia. Lintujen tarkkailu on minulle meditatiivista. Silloin keskityn hetkeen, enkä mieti muuta. Lintujen tarkkailu siis parantaa myös keskittymiskykyä ja kärsivällisyyttä – ominaisuuksia, jotka kärsivät helposti kännykkäilmoitusten ja somen aikana.

Lintujen tarkkailuun liittyy tietenkin myös surun tunteita. Tiedostan todella vahvasti, ettei monilla linnuillamme mene hyvin. Siitä huolimatta lintujen tarkkailu auttaa minua käsittelemään tätä tunnetta, tuo toivoa ja lisää tarmoa suojella lintuja työni kautta.

Toinen lintukevääni on nyt alkamassa ja olen siitä todella innoissani.

Oona Lohilahti

Kirjoittaja on tiedottaja.

Lisätietoja

Viestinnän asiantuntija Oona Lohilahti

• +358 40 632 7004
• oona.lohilahti(a)sll.fi