Lyhyt oppimäärä Halun Kasvioppia

Istun omintakeiseen tapaani pimenevässä iltayössä vanhan huushollini puuportailla tuoksuttelemassa ja kuulostelemassa puutarhaani, joka lajikirjossaan elää herkeämättä kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina. Säärissä nipistelevät vielä päivän sotareissulla hankitut nokkosten polttamat sekä harvat paarmojen puremat – ampiaiset sen sijaan säästivät minut polttavilta pistoksiltaan. Olimme siis lauantaipäivän talkooporukalla rajoittamassa vieraslajin pyrkimyksiä hallitsevaan asemaan Pyhäjärven rannoilla – nykyisin kuulemma jopa jo sen saarissakin. Puskasisseinä perkasimme jättipalsamia Säkylän kalasataman tienoilla. Päivän torjuntavoittona saavutimme tältä kesältä palsamivapaaksi vyöhykkeeksi Katismaan saaren. Mutta vain loppukesäksi, sillä linnuista, veden liikkeistä ja rantaryteikköjen kätköissä yhä jäljellä olevista siemenpankeista tulee ensi keväänä nousemaan uusi palsamisukupolvi kitkettäväksemme. Perattu alue sekä sen siistimiseen käytetty talkoolaisten työpanos on kuin pisara meressä. Mutta jostakin on aloitettava tämä vastavallankumous viljelykarkulaisiamme vastaan: Kasveja, jotka itse olemme vuosikymmenten ja –satojen aikana istuttaneet omia esteettisiä tarpeitamme palvelemaan puutarhoihimme. Nyt nämä tehokkaasti leviävät, aggressiivisen voimakkaita kasvustoja puutarhakasvien keskivertotarpeisiin nähden huonoissakin kasvuolosuhteissa muodostavat lajit ovat näyttävyydessään ja helppohoitoisuudessaan kääntyneet meitä vastaan tukahduttamalla hillitymmin kasvavia lajeja sekä puutarhoissamme että luonnossa. Vieraslajeja voisi verrata tuleen: hellan pesässä se on mukavasti lämmittävä renki mutta metsään karattuaan hallitsematon ja totalitaarisen tuhoisa isäntä.

Katselen pimenevän puutarhani lajikirjoa ja mietin: Miten luonnossa on päädytty nykyiseen lajien epätasapainoon?! Meille ihmisille puutarha oli vuosisatoja sitten (aikana, jolloin hygieniaa sen paremmin kuin lääketiedettäkään ei ollut keksitty ja koko ihmisen hengissä selviytyminen oli enemmänkin suosiollisten luonnon olosuhteiden tai onnekkaiden sattumien varassa kuin yksilön omien elämisen taitojen) osoitus selviytymisestämme tai vallastamme luontoa kohtaan. Onnistuneella puutarhan hoidolla ihminen saavutti alkujaan paremman ravitsemuksen sekä saattoi suojata kasvillisuudella itseään tai kotieläimiään. Myöhemmin puutarhakasveilla haluttiin tyydyttää myös esteettisiä tarpeita. Vuosisatojen kuluessa koristepuutarhasta muodostui sosiaalinen statussymboli, vallan väline ihmisten keskinäisessä maailmassa. Viljelykulttuurin historiassa kasvilajien ja lajikkeiden kirjo on vaihdellut. Mutta aina puutarhassa vallitsevien lajien suosio on perustunut ihmisen kulloisiinkin mieltymyksiin – halun kasvioppiin – eikä suinkaan luonnon valintaan. Ihmisen perusluonteeseen on varmasti aina kuulunut ahneus ja mukavuuden halu: Me olemme halunneet puutarhoihimme mahdollisimman vähin panoksin ja olemattomalla työmäärällä näyttävinä kasvavia sekä helposti leviäviä lajeja. Kylväessämme lyhytnäköisyydessämme jättiputkea ja palsamia, lupiinia, karhunköynnöstä ym. aggressiivisia vieraslajeja kylvimme myös katastrofin ainekset.

Luonnossa lajien kirjolla on tarkoituksensa. Vaikka puutarhurille yhden lajin monokulttuuri voi tyydyttää kaikki hänen tarpeensa, puutarhan muita lajeja se ei tyydytä millään tavoin. Sillä puutarhassa lajien vaihtelevilla ominaisuuksilla on merkityksensä: Kasvu- ja kukinta-ajankohtien täytyy sopia pölyttäjille, samoin kukkien muoto, väri ja tuoksu ovat evoluution saatossa kehittyneet tarkoitukseensa sopiviksi houkuttimiksi. Suuret kasvit jopa luovat suojaavat kasvupaikkaolosuhteet pienemmilleen. Ne antavat varjon sitä tarvitseville tai päällyskasveille suojaisan alustan, köynnöksille tuen tavoitella tietään valoon. Kasvien itsensä lisäksi ne tietenkin ruokkivat sekä kasvustoillaan että hedelmystöillään valtavan määrän hyönteisiä ja eläimiä, jopa kuoltuaankin varmistavat hajottajien selviytymisen. Monimuotoinen puutarha on parhaimmillaan kuin piskuinen pala luontoa. Puutarhan kerrokset voi suunnitella kuin metsän erillisine puu-, pensas- ja kenttäkerroksineen. Silloin, kun puutarhan lajeiksi valitaan alkujaankin kasvupaikan tarjoamiin elinolosuhteisiin sopivia kasveja, ei erityisen aggressiivista kasvutapaa tarvita – eikä myöskään valtavaa työmäärää kasvien selviytymisen tai kurissa pitämisen tukemiseksi. Mutta suunnitteluun on uhrattava aikaa. Puutarhan rakentamisessakaan helppo tie ei aina ole se hyvä tie!

Jos kiireinen, puutarhanhoitoon sen kummemmin vetoa tuntematon ihminen haluaa välttämättä istuttaa näitä vieraslajeja pihaansa maisemoimaan, niin vastuunsa lajien hallitsemattoman leviämisen estämisestä hänen kuitenkin tulisi tuntea. Kasvien kasvua voi rajata mm.: ympäröimällä juuriston sekä kasvualustan juurimatolla, estämällä siementen leviämisen leikkaamalla kasvuston kukkivana leikkokukiksi ja polttamalla kasvustoista syntyvän vihermassan (esim. kitkemisjäte). Lisäksi mahdollisten viljelykarkulaisten ilmestymistä tulisi seurata ja tarvittaessa hävittää ne.

Michael Pollan kirjoittaa kirjassaan neljän kasvin selviytymis- ja leviämistarinan evoluution lähihistoriassa (siis ajalla, jolloin ihminen on ollut olemassa). Näiden kaikkien lajien menestymiseen on ensisijaisesti vaikuttaneet ihmisen mieltymykset. Kiinnostavin on Pollanin ajatus koevoluutiosta eli teoria kasvien kyvystä käyttää hyväkseen ihmisen mieltymyksiä omien selviytymistarpeidensa sekä leviämispyrkimystensä hyväksi. Ehkä vieraslajit ovat vain räikein esimerkki koevoluutiosta. Pihan pimeydessä minä olen vain tulokaslajin ainoa edustaja puutarhani lukemattomista vanhemmista lajeista. Pitäisi muistaa, että oppi lajien synnystä ja jo päättyneestä kehityksestäkin on meidän ihmisten kirjoittama. Entä jos Pollan onkin oikeassa ja evoluutio jatkuu koko ajan –jos me olemme vain itsekeskeisyydessämme sulkeneet silmämme siltä? Kaikesta ylivoimaisuudestamme huolimatta Tellus näyttää voimansa meitä kohtaan lukemattomia kertoja vuodessa myrskyinä, tulvina, maan järistyksinä ym. ja joka kerta meidän rakenteemme sortuvat. Mutta opimmeko me näistä mitään vai kompastummeko vähitellen evoluution pyörteissä omaan illuusioomme ylivertaisuudestamme? Nöyryyttä (luontoa kohtaan), pitkäjänteisyyttä ja vaatimattomuutta – tilan antamista toisillekin – pidetään nyky-yhteiskunnassamme epämuodikkaina vanhan maailman hyveinä. Mutta ehkä ne olisivatkin pelastuksemme sekä oman että meitä ympäröivien lajien säilymisen kannalta. Elokuun trooppisessa yössä tiedän varsin hyvin olevani vain puutarhani tulokaslaji kuin viimeisin silmänräpäys ikuisuuden aikajanalla. Puutarha on pärjännyt loistavasti ennen minua –ja tulee pärjäämään jälkeenikin, vain lajien valtasuhteet muuttuvat kulloinkin vallitsevien olosuhteiden mukana.

Elli Salminen