AHMA

Vaatimus kotoperäisten lajien koskemattomuudesta elää luonnonsuojelijoiden keskuudessa vahvana, koska nämä eläimet ”kuuluvat Suomen luontoon”. Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan koko elämänsä aikana koe minkäänlaista todellista yhteyttä niihin tai saa niistä mitään omakohtaista havaintoa. Onko siis riittävän oikeutettua vaatia vain tietoisuutta siitä, että esimerkiksi ahma vaeltaa vapaana kairassa? Jos ahmalle pystyttäisiin perustamaan suuret, luonnontilaiset reservaatit poroelinkeinon jatkumisen turvaamiseksi, voisivatko luonnonsuojelijat hyväksyä sen, että ahma ei enää vaeltaisi täysin vapaana jopa 1500 neliökilometrin reviirillään?

Voidaan tietysti kysyä, miksi poroja ei enää paimenneta kuten ennen vanhaan, jolloin ahman tulo tokkaan voitiin yleensä estää. Yhtä hyvin voidaan kysyä, pitäisikö poroihmisten jäädä sen kehityksen kelkasta pois, jota muutkin maataloustuotannon harjoittajat pakosti joutuvat tavoittelemaan turvatakseen itselleen ja perheelleen elannon. Vanhaan ei ole paluuta millään maatalouden alalla, ei myöskään poronhoidossa. Myös pohjoisen ihmisten on saatava olla osa nykyistä yhteiskuntaa, vaikka heidän työnään onkin puolivillistä eläimestä saatava toimeentulo. Onko tärkeätä, että Suomessa säilyy alkuperäisen kansan alkuperäinen elinkeino ja kulttuuri, vai painaako vaakakupissa enemmän heille haitallisten luontokappaleiden koskemattomuus?

Ahmakanta on pieni poronhoitoalueellakin ja on hämmästyttävää, että se haittaa niin paljon poroelinkeinoa. Viimein maa- ja metsätalousministeriö paineen alla myöntyi tänä vuonna pitkään rauhoitettuna olleen ahman rajoitetulle tappamiselle. Ahman käyttäytymisessä on tuotu esille piirteitä, jotka eivät tunnu tarkoituksenmukaisilta luonnossa. Ahman tappamien porojen määrä ylittää usein moninkertaisesti sen, jonka se ja pennut pystyvät käyttämään ravinnoksi. Eräässä paliskunnassa suuren urosahman sanotaan vuosia sitten tappaneen yön aikana 44 poroa. Ei ole tavatonta, että yhden ahman jäljiltä löytyy toistakymmentä raatoa. Valitettavasti ei löydy vain raatoja, vaan usein eläviä, kituvia poroja, joilta ahma on purrut niskajänteen poikki ja jättänyt halvaantuneena makaamaan. Elävän poron silmät ovat sitten korppien ruokaa. Kantavilta vaatimilta ahma voi repiä vasan kohdusta, ja vaadin jää odottamaan kuolemaa. Toisinaan kelpaa vain poron sydän, ja hangelta löytyy kuollut poro kolo kyljessä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on selvinnyt, ettei ahma käykään sairaiden ja huonokuntoisten porojen kimppuun, vaan tappaa pääasiassa hyväkuntoisia ja hyvässä lihassa olevia yksilöitä.

Tämä kaikki saattaa outoon valoon käsityksen, että luonto toimii aina tarkoituksenmukaisesti. Kun ajattelee, minkä suunnattoman fyysisen kärsimyksen ahma voi porotokassa taloudellisen menetyksen lisäksi aiheuttaa, kasvaa ymmärrys ajatella ahmansuojelua laajemmasta näkökulmasta. Vaikka tokat voivat olla suuria, poronhoitajilla on läheisempi side moniin poroyksilöihin kuin ulkopuolinen voisi luulla. Eläinten kokema fyysinen tuska ja kärsimys tuottaa ahdistusta poronomistajille. Tuntuu epäreilulta, että vain ahmaa pitäisi suojella. Luonto-ohjelmista olemme nähneet, kuinka jättiläisvaraani alkaa syödä antilooppia esimerkiksi takajalasta heti eläimen vielä eläessä, eikä tapa sitä ensin kuten pedot yleensä tekevät. Ahma pistää vielä tätäkin pahemmaksi, kun se ei tapa eikä edes syö, vaan jättää kitumaan.

Olen ollut innoissani ja tyytyväinen, kun olen nähnyt ahman jälkiä tunturissa tai saanut siitä näköhavainnon. Kokemus villieläimestä tuntuu aina yhdeltä elämän kohokohdista. Sen merkitys on kuitenkin marginaalisempi siinä vaiheessa, kun asian monimutkaisuus ja ristiriitaisuus paljastuu. Valtio maksoi viime vuonna lähes 6,5 miljoonaan euroa vahingonkorvauksia tuhansista ahman tappamista poroista. Se ei kattanut edes kaikkia kustannuksia, joita poronomistajille ahmasta koitui. Se tuntuu kalliilta hinnalta tiedosta, että ahma sai kulkea vapaana kaikkialla Suomessa.

Saana Kauko