Vesimerkillistä
Jakso 2
4.10.2021
Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirille käsikirjoittaneet ja toteuttaneet Silja Kononen ja Johanna Viitanen
[aaltojen ääntä, jatkuu taustalla]
PETRI: Vesimerkillistä.
[aallot jatkuvat, häivytys ulos]
SILJA: Arvaas Johanna, mikä mun mielestä on vesimerkillistä?
JOHANNA: No mikä on? Kerro.
SILJA: No, semmoinen juttu, että ilmakehässäkin on jokia.
JOHANNA: Jassoo. Tästä mä en ole kyllä kuullutkaan.
SILJA: Jep. Englanninkielinen nimi tälle ilmiölle on atmospheric rivers. Oikeastaan ne ovat vesihöyryjokia. Maapallon ilmakehässä virtaa koko ajan kolmesta viiteen eriasteista vesihöyryjokea. No on sellaisia hyvin kosteita alueita, ja muutaman sadan metrin levyisiä ja muutaman tuhannen kilometrin mittaisia. Sellaista Amazonin luokkaa. Voit vain kuvitella, mitä tapahtuu sitten, kun tämmöinen määrä vettä päätyy maahan.
[aaltojen ääntä]
SILJA: Tästä jaksosta mä olen ehkä vielä enemmän innoissaan kuin meidän ekasta, järvijaksosta. Vaikka järvet onkin upeita, ihan viime vuosina mä olen päässyt melomaan, niin olen myös tykästynyt pienempiin jokiin. Sellasiin jotka kiemurtelee. Vähän niinku käärme. Opin kun luin luonnonsuojeluliiton Vesistöopasta uuden sanan sieltä: meanderointi. Eli tämä joen mutkitteleva muoto syntyy meanderoimalla – ja se on ikuinen luonnonvoima.
JOHANNA: Vaan tiedätkös mitä ovat juolua taikka luusua?
SILJA: No ainakaan sitä ensimmäistä sanaa en ole kuullut.
JOHANNA: Joo, se on vähän harvinaisempi. Juolua on semmonen umpeen kuroutunut vanha joenmutka. Ja tuon luusuan melojana kyllä varmasti tiesitkin. Sehän on se kohta, josta järvestä pois laskeva joki alkaa. Tai sanotaan joen niskaksi.
SILJA: No, nyt ainakin muistan sen. Näissä mun suosikkijoissa, niissä on usein tosi tiheä rantakasvillisuus ja myrskyt, eroosio ja majavat on kaataneet puita sinne veden päälle ja… ne on jotenkin jänniä paikkoja. Sillä rantametsällähän on tosiaan merkitystä, sehän suojaa veden pintaa – ja veden alla olevia – paahteelta, ja toisaalta sitten niistä puista putoaa lehtiä veteen. Sinne ne lahoaa ja tarjoaa ruokaa vesieliöille. Ja kaikkein ihaninta on kyllä nämä neidonkorennot jotka liitää siellä vesisellä valtatiellä edestakaisin. Ja välillä kalat hyppää ihan vieressä niin että melkein säikähtää ja… taas koskipaikoissa, niissä saa tehdä kunnolla töitä, että pääsee eteenpäin, ja saattaa välillä vähän kipatakin. Ja viime kesänä nakerrettiin eväitä hiekkasärkällä ja oli kyllä niin mahtavaa. Kolmella joella pääsin melomaan ja pari oli juuri tällaisia kiemurtelevia, serpentiinimäisiä. Itse asiassa yhdessä näkyi raakkujakin.
JOHANNA: Noita raakkuja ja muita pohjaeläimiä voi olla kyllä aika vaikea havaita ainakin sieltä veden pinnalta käsin, mutta neidonkorento ja muut korennot, nehän on sellainen lajiryhmä, että jos haluaa harrastaa vesiluontoa rannoilta käsin, korennot sopii siihen tosi hyvin. Ensinnäkin ne on kauniita, vaikka just neidonkorennot. Ja siinä mielessä ne on mun mielestä helpompia kuin vaikka linnut, kun ei korento sillä tapaa pakene ihmistä välttämättä, ainakaan kovin kauas. Sitten on semmoisiakin lajeja, että saattavat oikein tulla kattomaan, kukas täällä nyt kulkee.
SILJA: Kyllä. Toki rannoiltakin voi havainnoida luontotyyppejä. Joskushan ne muuttuu jokien varsilla lyhyelläkin matkalla. Siinä ehtii nähdä tosi paljon kaikkea erilaista.
JOHANNA: Tästä meillä tulikin vähän puhetta, kun soittelin tuonne Vanajavesikeskuksen suuntaan ja kyselin tästä meidän Vanajan reitistä. Eiköhän kuunnella.
JOHANNA: Vesistöasiantuntija Suvi Mäkelä, sinä työskentelet Vanajavesikeskuksessa Hämeenlinnassa. Jos joku haluaa tutustua oikein erityisesti tähän Etelä-Hämeen vesiluontoon ja varsinkin jokiluontoon, minne hänen kannattaisi lähteä sitä katsomaan?
SUVI MÄKELÄ: Täällä tämmöinen eteläsuomalainen vesistökirjo on aika lyhyenkin ajomatkan päässä toisistaan saavutettavissa ja lähes kaikenlaisia luontotyyppejä ja lajeja on nähtävissä.
JOHANNA: Kerrotko vaikka pari jokikohdetta – mitkä täällä voisi olla hauskoja?
SUVI MÄKELÄ: Voisin suositella, että Teuronjoen uoma on, muuttuneisuudestaan huolimatta, aika mielenkiintoinen kohde ja siellä on kohtalaisen lyhyellä matkalla on paljonkin erinäisiä paikkoja, jotka on aika toisistaan eroavaisia. Jos olisi mahdollista ottaa kanootti alle ja lähteä liikenteeseen, ehdottomasti jostain sieltä Hämeenkoskelta lähtisin kohti Kärkölää ja mahdollisesti jopa Hausjärveä tulemaan ja tutkailisin sitä väliä. Siellä on hyvää kulttuurimaisemakohdetta, on oikeasti kohtalaisen luonnontilaisena näyttäytyviä alueita ja se joki sinällänsä on aika moni-ilmeinen. Jos taas on edelleen näistä virtavesistä kiinnostunut mutta haluaa nähdä vähän erityyppistä metsäisempää vaikutusta, silloin esimerkiksi voisi olla tuolta Kaartjärveltä tuleva Kaartjoki ihan jännittävä paikka. Ja miksei toki tämä kohta enemmän käsitelty Renkajokikin ja Renkajoen hyvinkin helposti saavutettavissa olevat tietyt patokohteet, entiset patokohteet, jotka on nykyään tällaisia pohjapatoja, niitä on muutamakin saavutettavissa, ja niissä pääsee sitten tutustumaan lyhyeen koskimaiseen pätkään, minkä näköisiä ne täällä Hämeessä voivat olla.
JOHANNA: Mutta mikäs näin ihan tarkkaan ottaen on tämä Vanajan reitti, josta Kanta-Hämeen vesien yhteydessä paljon puhutaan?
SUVI MÄKELÄ: Me ollaan tuota Vanajan reittiä ajateltu niin, että se on ne vedet, jotka laskee Vanajanselkä-nimiseen järveen täältä enemmän etelä- ja itäsuunnasta. Vanajanselkään tulee myös Hauhon ja Längelmäveden reitit, mutta tämä Vanajan reitti on tämä eteläisempi versio siihen isoon järveen laskevista vesistä, ja se on käytännössä vielä jaettavissa vähän niin kuin osavaluma-alueisiin, jotka melkein kaikki yhdistyy tuossa Janakkalan Kernaalanjärvessä, ennen kuin ne tänne Vanajan varsinaiseen vesistöalueeseen päätyvät. Teuronjoki–Puujoki-alue on yksi, ja se on ehkä suurin, sitten tulee tuolta Loppijärven suunnalta, Tervakosken suunnalta tämmöinen eteläinen versio. Sitten on Kaartjoen ja Kaartjärven alue, sitten on Renkajärven alue ja vielä viimeisenä Takajärven ja Alajärven reitit. Pinta-alaa tässä varsinaisella vesistöalueella on noin 3 100 neliökilometriä, ja vettä siitä on noin kymmenesosa ja järviä tällä Vanajan reitin vesistöalueella on noin 370 kappaletta. Kun puhutaan Vanajan reitistä, niin se on aika monimuotoinen ja iso, laaja alue.
JOHANNA: Maallikon silmin näyttää ihan karttaa ja maastoa katsomalla, että varsinkin tuolla reitin eteläpuolella pieniä järvialtaita yhdistää tosi pienet ja mutkittelevat joet, jotka on aika kapeita. Pitääkö tämä mielikuva paikkansa?
SUVI MÄKELÄ: Kyllä joo, täällä ollaan niin kun Kokemäenjoen vesistön ihan latvaosilla, eli nämä vesien kertymämäärät ei ole vielä kauhean suuria. Tämä Teuronjoki–Puujoki–Hiidenjoki-systeemikään ei ole kuitenkaan mikään valtava joki itsessään, saati nämä siihen laskevat joet tai purot. Eli se on tavallaan tämän alueen tyypillinen ominaisuus, että vesimäärät ei edes silloin tulva-aikana ole mitään valtavia kuutioissa mitattuna, mutta toki taas toisaalta jos semmoinen kova tulvapiikki esimerkiksi sattuu tulemaan tai kuivuusaika, niin se jokijärjestelmissä näkyy hyvin nopeasti, koska siellä ei niitä tasaavia isoja järvialtaita ole matkan varrella eikä latvoilla. Teuronjoki ehkä nyt pikkuisen eroaa näistä muista siinä mielessä, että siellä ylimpänä oleva Lammin–Hämeenkosken Pääjärvi on tilavuudeltaan kohtalaisen kokoinen, pinta-alaltaankin kohtalaisen suuri, elikä siinä on semmoinen hyvä yläallas joka sitä vesimäärää ja vesimassan liikehdintää pikkuisen tasaa, mutta pikkuhaarat on enempi vähempi nopeasti reagoivia. Jokien ja purojen valuma-alueet on tämmöisellä aika erodoituvalla maaperällä, elikä eroosio on ihan tämän alueen kohtalaisen vakava ominaisuus, jonka kanssa tässä vesiensuojelutyössä joudutaan tulemaan toimeen.
JOHANNA: Kuormittuuko tällaiset pienet nopeasti reagoivat joet sitten helpommin kuin oikein leveät suurjoet? Vai vaikuttaako niihin enemmän se, mitä siellä rannoilla on ja mitä tehdään rannoilla?
SUVI MÄKELÄ: Eliöstö joka niissä systeemeissä elää on toisaalta tottunut siihen, että olosuhteet vaihtelee aika nopeasti ja ne voi olla aika ääreviä. Elinympäristö on jatkuvassa muutoksen tilassa oleva yhteisö. Toisaalta tämä tämmöinen sopeutuminen on tämäntyyppisissä elinympäristöissä varmasti pikkuisen parempaa kuin se on noissa tasaisissa isoissa vesissä. Sitten taas toisaalta juuri tämän maankäytön ja muun rannoilla tapahtuvan ihmistoiminnan kannalta siinä on se tietynlainen herkkyys sille, että pienikin muutos saattaa näissä jokisysteemeissä näkyä. Tavallaan isojen vesimassojen tasaava vaikutus niistä puuttuu, ja jos siellä valuma-alueella tapahtuu jotain sellaista dramaattista pinta-alaltaan isoa taikka muulla lailla merkittävää, se sitten vastaanottavassa vesistössä on kyllä paljon helpommin nähtävissä kuin se olisi näitten isompien jokien kannalta.
JOHANNA: Miten me hämäläiset voitaisiin vaalia meidän jokien tilaa? Olisiko sulla vaikka muutama käytännön vinkki?
SUVI MÄKELÄ: Maanomistajilla ja mökkiläisillä on tietysti pikkuisen enemmän tehtävissä ihan omin kätösin kuin meillä muilla, joilla ei mahdollisesti sitä maata siellä valuma-alueella tai rannoilla ole, mutta kaikki jotain voi tehdä ja… suosittelisin pohtimaan juuri tästä eroosionäkökulmasta erilaisia asioita. Että pohtisi vähän, mitä niille olisi mahdollisesti tehtävissä, ja jotain eroosion torjuntaan liittyviä keinoja harrastaa. Tietysti viljelijöillä on tässä vielä isompi rooli. Jossain määrin myös ehkä metsänomistajia kehottaisin pohtimaan niitä omia nurkkiaan siinä mielessä, onko siellä semmoisia alueita, joissa esimerkiksi näitä isompia tulvapiikkejä pystyisi pidättämään taikka muuten vaikuttamaan siihen, että se joki, vesistöissä virtaava vesimäärä ei olisi ehkä niin äärevä kuin se tällä hetkellä on. Ja mökkiläiset toki katsoo omalta alueensa varrelta, onko siellä jotain tehtävissä, mihin kannattaa puuttua, ja jos sinne omaan rantaan tulee mitä tahansa sellaista uutta lajistoa joka vieraslajiksi olisi laskettavissa, ehdottomasti kannattaa heti tarttua toimeen ja niitä koittaa sieltä poistaa ja katsoa, että ongelma ei pääse leviämään käsiin, koska rannoilla on tosi ärhäkästi leviävää lajistoa. Muun muassa tietysti jättipalsami on yksi näistä tunnetuimmista, mutta täällä Vanajan reitillä on iso ongelma tuo isosorsimo-niminen isohko heinä. Se on tietysti tunnistusmielessä vähän palsamia hankalampi mutta opittavissa kyllä, ja sen isosorsimon leviämistä toivoisin että kovasti siihen panostettaisiin siinä vaiheessa, kun ongelma ei ole vielä hirmuisen paha.
JOHANNA: Näistä vieraslajeista kun nyt tuli puhetta, niin miten näissä voisi toimia, jos ei ole omaa rantaa tai mökkipaikkaa?
SUVI MÄKELÄ: Mun mielestäni tärkeää olisi se, että kun rannoilla liikkuu missä tahansa, pitäisi silmiänsä auki. Jos näkee, havaitsee jotain epätyypillistä, niin ottaa siitä vaikka valokuvan ja lähettää tiedon viranomaisille, kuntiin taikka ely-keskuksiin ja on sillä lailla kiinnostunut siitä veden tilasta ja kertoo havainnoistaan eteenpäin. Tähän jonkinmoiseen hygieniaan toivoisin, että ei leviteltäisi niitä vieraslajeja tahattomasti paikasta toiseen. Kalastajat ja ravustajat on esimerkiksi sen rapuruton leviämisen kanssa aika avainasemassa. Koittaa katsoa, että kamat on desinfioitu, ennen kuin vaihtaa vesistöä paikasta toiseen. Toki sitten taas nämä perinteiset, että osallistu talkoisiin, jos sellaisia rannoilla järjestetään, ja rahaakin aina tarvitaan, ja jos on jotain oman käden osaamista, niin tilanteita ja hankkeita aina on, missä esimerkiksi erilaisista käytännön hyödyistä taikka ihan vaan käsipareista saattaa olla arvaamatonta hyötyä.
[kosken kohinaa ja veden solinaa]
SILJA: Kuinkas paljon muuten näit noita vieraslajeja, kun olit tänä kesänä Etelä-Hämeen vesiääniä äänittämässä?
JOHANNA: Juuri siellä Janakkalan suunnan jokivarsilla isosorsimoa näkyi kyllä ikävän paljon. Sehän on lähtenyt leviämään Turengin kupeesta. Satakunta vuotta sitten oli suuret odotukset, että isosorsimosta olisi saatu karjalle rehua ja sitten se olisi vielä sitonut niitä rantapenkkoja. Ja kyllä se tavallaan vähän hillitseekin sitä eroosiota, mutta lehmillehän se ei maistunut yhtään. Sitten seuraus on se, että nyt se leviää tuolla jo Vanain rannoilla asti.
SILJA: Oijoi. Ja sitten kun ne kasvustot ovat isoja, siitä on hirveän hankalaa päästä siitä eroon, kun lueskelin tuolta Vanajavesikeskuksen sivuilta. Heillähän on menossa hanke, jossa selvitetään, missä sitä on ja miten sitä voidaan torjua ja poistaa – ja myöskin miten sitä voisi hyödyntää esimerkiksi eläinten rehuna.
JOHANNA: Täytyy toivoa vain kovasti, että nyt tällä kertaa löytyy sitten lehmillekin maittava resepti.
SILJA: Ja kansalaisilta, eli meiltä kaikilta, toivotaan siis havaintoja isosorsimon esiintymistä.
JOHANNA: Tälle projektille me toivotetaan kyllä täältä erittäin hyvää menestystä ja… tietysti varmaan toivottaisiin, että kaikki muistaisi senkin, miten jotkut vieraslajit voi levitä vesiluontoon ihan vahingossa. Harvahan niitä sinne tahallaan kantaa.
SILJA: Sellaistakin tapahtuu. Esimerkiksi tämä vesirutto. Sehän oli aluksi akvaariokasvi. Sitten se on kuitenkin päätynyt tuonne luonnonvesistöihin. Joku sitä on sinne kipannut. Sillähän on sellaiset juuret, tällä vesirutolla, että sitä on melkein mahdotonta poistaa järvestä, kun se on sinne kerran iskeytynyt. Arvaa miksi se sitten leviää niin helposti.
JOHANNA: Okei… ihmiset, älkää mättäkö akvaariokasveja muualle kuin teidän omaan akvaarioon tai kompostiin. Itse asiassa älkää kipatko luontoon myöskään akvaariokaloja. Tai mitään punakorvakilpikonnia tai jotain eksoottisia sammakkoja. Tuollahan on Lounais-Suomessa nyt jo sisävesissä tämmöinen Pohjois-Amerikan laji kuin aurinkoahven. Levinnyt todella nopeasti. Vuonna 2014 sitä löytyi viidestä lammesta. Viime vuonna sitä oli sitten jo 17 lammessa siellä.
SILJA: Mutta nii-in. Vieraslajeja on hirveen vaikea saada pois vesistä, kun ne on sinne alkaneet levitä. Ei voi kuin kiittää kaikkia ihmisiä, jotka yrittää niitä poistaa ja ehkäistä tätä ongelmaa.
[ukkosen jyrinää]
PETRI: Kello on 10.35 ja vuorossa on luontokatolaitoksen lajitiedotus.
PETRI: Kuudes sukupuuttoaalto liikkuu Suomen yli kaikkiin ilmansuuntiin, ja voimistuva lämpeneminen lähestyy maan kaikkia osia. Odotettavissa ensi vuosisataan asti lisääntyvää kuivuutta ja pitkittyviä rankkasadejaksoja. Sisävesillä liikkujia varoitetaan vaarallisen voimakkaasta muutoksesta.
PETRI: Lähikesinä Hämeen eteläosiin voi kulkeutua hyytelösammaleläimiä, jotka voivat aiheuttaa erityisesti vesillä liikkujille ärsytysoireita.
PETRI: Tilanne hämäläisvesistöissä 2000-luvun aikana. Heinätavi: uhanalaisuus vaarantunut, havaintoja 184 kappaletta. Härkälintu silmälläpidettävä, yli tuhat. Mustatiira äärimmäisen uhanalainen, kymmenen. Lähdesirvikäs erittäin uhanalainen, kaksitoista. Vuollepalkonen silmälläpidettävä, kolme, ja viherukonkorento vaarantunut, yhdeksän havaintoa. Harjus silmälläpidettävä, neljä. Ankerias äärimmäisen uhanalainen, viisi. Toutain silmälläpidettävä, viisi. Nahkiaisen tiedot puuttuvat. Ojakaali vaarantunut, kaksikymmentäkuusi. Ahdinsammal silmälläpidettävä, neljäkymmentäkaksi. Paunikko vaarantunut, kaksikymmentä. Isovesirikko erittäin uhanalainen, yksi havainto. Rupilisko erittäin uhanalainen, yksitoista. Vuollejokisimpukka vaarantunut, yhdeksän. Jokihelmisimpukka erittäin uhanalainen, havaintoja nolla. Tämä oli luontokatolaitoksen lajitiedotus.
[ukkosen jyrinää, punakylkirastaan laulua, häivytys ulos]
SILJA: Kyllä tämä Suomen vesiluonto tarjoaa meille niin paljon virkistystä, että välillä sitä on vaikea edes hahmottaa.
JOHANNA: Niin, mitäs kaikkea… me voidaan retkeillä rannoilla ja uida, ja aika moni kalastaa…
SILJA: …ja soutelee, veneilee muutenkin ja vesiurheilee… pilkkii, ravustaa, meloo…
JOHANNA: Niin, tai vaikka sukellus. Meillä päin käy paljon sukeltajia kirkkailla järvillä. Tai talvella, kun tykkään itse talvihommista, on retkiluistelut ja jäällä hiihdot ja lumikenkäilyt…
SILJA: Sä voit harrastaa luontokuvausta siellä järvellä tai joella ja ihailla iltaruskoa laiturin nokasta… mutta eihän näistä mikään olisi mahdollista ilman meidän vesiluontoa.
JOHANNA: Niin, kyllä se vaatii sitä, että vesien pitää voida hyvin. Kaikki nämä virkistyspuuhat käy aika vastenmielisiksi mun mielestä, jos vesi on pelkkää sinileväsoosia tai siihen on laskettu putsaamattomana jätevesiä tai siellä on jotain ihmeellisiä kemikaaleja, mitkä ei sinne kuulu.
SILJA: Eikä nämä virkistysasiat koske pelkästään mökkiläisiä tai jonkun tietyn lajin harrastajia. Yli puolet suomalaisista elää kuitenkin alle puolen kilometrin päässä jostain vesistöstä.
JOHANNA: Joo, aika useinhan nämä luonnon tilaan liittyvät asiat menee vähän sillä lailla, että virkistyskäyttö tai luonnoneliöiden itseisarvo nähdään päätöksenteossa kuitenkin aika sivuseikkana. Eikä sitten suojelu tahdo oikein edetä, ennen kuin joku pystyy esittämään jonkun hintalapun, että tämän verran tämä nyt maksaa, jos pilataan jotain.
SILJA: No, tässäpä nyt sitten olisi yksi sellainen hintalappu: sisävesien rantakiinteistöjen virkistyskäyttöarvon on arvioitu olevan 1–1,3 miljardia euroa vuodessa.
JOHANNA: Lasketaanpas vähän, tuota… Tätä voi suhteuttaa vaikka siihen, että valtion budjetissa tulopuoli muistaakseni on vähän alta 70 miljardia. Ja tämä on sentään ollut vielä mahdollista arvioida. Mutta sitten milläpä lasket hinnan sille, jos joku laji katoaa kokonaan tai tietty luontotyyppi harvinaistuu? Eikö ole aika irvokasta laskea rahallista arvoa sellaiselle, kun näiden säilyttämiseen olisi vähän kyllä jo moraalinenkin velvollisuus.
SILJA: Nykyisin puhutaan niistä ekosysteemipalveluista. En ihan hirveästi pidä tuosta termistä. Se korostaa jotenkin liikaa sitä, että luonnon tehtävä on palvella meitä ihmisiä. Minun mielestä sen asian pitäisi jo kohta olla toisin päin. Mehän olemme ihan täysin riippuvaisia siitä, että luonto pitää meistä huolen.
JOHANNA: Joo, ja monellakin tavalla. Yks näistä tavoista on ihan pelkästään sekin, että luonnossa oleilu nyt tuppaa virkistämään ja elvyttämään, näin se vain on. Osa meistä pääsee luontoon kotioveltaan ja on tosi tottuneita siellä kulkemaan, mutta on sitten niitäkin, jotka tarvitsee ohjausta ja apua, kun haluavat tuonne vesiluontoon mennä. Ei kaikilla ole kätevästi lähivesiä tai sellaisia varusteita, joilla voi kulkea vesillä.
SILJA: Jututinkin muuten näistä asioista erärenki Jouni Palénia. Hän vie ihmisiä vesiluontoon tuolla Liesjärvellä, ja tällaista kerrottavaa hänellä oli.
SILJA: Tässä podcastin jaksossa me käsitellään erityisesti jokia. Mikä merkitys näillä joilla on ollut Hämeen kannalta, noin niin kuin historiassa, erärenki Jouni Palén?
JOUNI PALÉN: Kyllähän kulkureittinä on ollut niin järvet kuin joetkin merkittäviä, kyllähän tämä semmoista erämaa-aluetta on ollut, vaikka tuossa nyt Härkätie on kulkenut pitkään, mutta täältä erämaisimmista paikoista… tieverkostoa ei ole ollut. Tullut hyvin myöhään vasta tieverkosto. Ja sitten kun vähänkin teollisuutta on alkanut olemaan, että jossakin yhdessä paikassa halutaan sahata tukeista lautoja, kyllä se yleensä tapahtuu siellä joen varrella, missä on virtaavaa vettä, saadaan korkeuseroa sille vedelle. Ja silloin myös se on tarkoittanut niille järvillekin sitä, että sieltä sitten uitetaan niitä tukkeja. Täällä on niin kaivettuja kanavia kuin sitä tukinuittoa varten perattuja jokia. Turpoonjoki muun muassa on sellainen, ja sitten tuohon Liesjärveen tulee tuolta Salkolanjärvestä paikallinen kanava, joka on ihan puhtaasti ihmisen tekemä.
SILJA: Joet ovat myös suosittuja melontakohteita tänä päivänä. Mikä niissä joissa viehättää?
JOUNI PALÉN: Niin, melonnassa on montaa ihmistä, että joku tykkää kovasti joesta ja ehkä perustelee sitä sillä, että se maisema vaihtuu siinä, ei ikään kuin tiedä mitä sieltä seuraavan mutkan takaa tulee. Joessa tietysti… se on tavallaan vähän helpompaa meloa, jos menee myötävirtaan. Riippuen joesta siitä saa vähän hyötyä. Ja esimerkiksi Turpoonjoessa kun on muutama pieni koski, niin kyllä siinä sitten semmoinen jännityskin vielä tulee. Ei tarvitse olla kummoinenkaan koskenlaskija, että niitä voi mennä, tai kummoinenkaan meloja, mutta… siinä on semmoinen… onkin vähän jänskää tässä, että mitenhän me tuosta selvitään. Eikä nyt aina kaikki ihan kastumatta selviäkään, mutta suurin osa kyllä, tai valtaosa.
SILJA: Minkälaista vesiluontoa siellä voi havaita?
JOUNI PALÉN: Turpoonjoki on pieni, kapoinen, vaikka vesi on kohtuullisen puhdasta, se on kuitenkin tämmöistä ruskeanväristä tai semmoista… läpinäkyvyyttä kyllä on. Joki on niin matala, että aika monessa kohtaa näkee kyllä pohjaankin asti, varsinkin kun vesi vähän laskee ja sitten toisaalta kun on suvantoinen paikka. Kun sitä Turpoonjokea melotaan useimmiten keväällä, siellä väri muuttuu melkein viikoittain. Aluksi tietysti silloin… melontakausi alkaa siellä huhtikuun lopulla, toukokuun alussa, niin vihreää ei ole paljoakaan eikä paljon muitakaan värejä. Vettä ehkä on silloin taas eniten. Ensimmäisinä tulee rentukat, tulee keltaiseksi aika lailla ne joen reunustat. Samaan aikaan alkaa puusto vihertymään. Kun rentukat on mennyt, siinä on raatetta aika paljon, se raatteen valkoinen kukka on tosi kaunis katsella läheltä. Miksei kauempaakin, mutta varsinkin läheltä, kun se on niin pitsimäinen se kukka. Se on se seuraava vaihe. Ja raatehan on hyvin lyhyt aika kukkia, niin sitten siellä tulee niitä seuraavia, vehkaa, kurjenmiekkaa, sitten alkaa enemmänkin tulla värejä, keltaista ja valkoista. Luonnon puolesta muuten… jos yksistään meloo, niin kyllähän on aika hyvä mahdollisuus nähdä lintuja paljon, nisäkkäitäkin voi olla joen varrella. Kalojakin jossakin määrin, mutta varsinkin se lintujen kevätaika… on sorsalintuja, ja koskikara siellä ainakin aika pitkälle kevääseen yleensä viihtyy. Onpa kuningaskalastajakin siellä nähty. Sitten kun meloo porukalla, niin yleensä ne parhaat näkee se ensimmäinen.
SILJA: Entä sudenkorentoja?
JOUNI PALÉN: Sudenkorentojakin joo jonkun verran näkyy, neidonkorentoja sitten silloin heinä-elokuulla, kun tulee lämpöiset ilmat, sehän on tosi kiva, sinisiä ja vihreitä ja ruskeita neidonkorentoja. Silmäniloja.
SILJA: Sinä olet myös Kyynäränharjun vesialueiden osakaskunnan hoitokunnan puheenjohtaja.
JOUNI PALÉN: Joo, pitkä nimi.
SILJA: Kuinka tärkeää kalastus on paikallisille asukkaille?
JOUNI PALÉN: Varmaan se kalastuksen merkitys paikallisille on vähentynyt tässä vuosien… jos puhutaan viidenkymmenen taikka vaikka sadan vuoden takaisesta ajasta, sehän on ollut ihan elinehto, että täällä on pystynyt asumaan, kalan tärkeys ravintona on ollut toista luokkaa kuin nykyisellään. Kyllä tässä paikalliset kalastaa jonkun verran, hyvinkin aktiivisia on, mutta ehkei se henkilömääränä ole kovin lukuisa. Tässä meidän hoitokunnassa on kuitenkin aika vähän osakkaitakin. Liesjärven rannallahan on kyllä aika paljon mökkejä, että mökkiläisille varmaan monille se on tärkeää ja tietysti Liesjärven kyläläisillekin. Toinen asia on se, että ihmiset kuitenkin käy täällä alueella luontomatkailemassa, että jos Liesjärveä ajattelee, niin puistossa käy… 2020 taisi olla 74 000 ihmistä. Ei ne kaikki kalasta, mutta aika monella niistä on kyllä viehekalastusvälineet taikka mato-onki, joten niille siis se on paljon… tätä paikallista väestöä kertaluokkaa suurempi määrä ihmisiä, jotka saa siitä virkistyskalastusintoa. Ehkä he retkeilee muutenkin, mutta se on yksi osa retkeä. Kalastuspaine sitä kautta on jonkinmoinen.
SILJA: Miten tämä vesistöjen tila on muuttunut sinä aikana, kun itse olet täällä elänyt ja vaikuttanut?
JOUNI PALÉN: Varmaan isommat muutokset on ollut aikaisemmin, sanotaan nyt jossain 40–50-luvulla, kun soita ojitettiin. Täälläkin se on ollut hyvin voimallista, ojien avaaminen ja niiden tekeminen, jolloin vedet on alkanut sitten ruskettumaan ja… tässä puiston alueellahan näitä vanhoja ojia on jossain määrin suljettu, koitettu ennallistaa sitä vesiympäristöä ja ettei sieltä sitten tulisi kuormitusta. Mutta tänä aikana, jossakin määrin osassa järviä on umpeen kasvamista, lahdenpohjukoissa alkaa soistumaan. Aika matalia nämä järvet on, ja kun ne on humuspitoisia ja pohjakin saattaa olla semmoinen aika rutanen, on ehkä hyvät eväät sille umpeenkasvulle. Linnusto on muuttunut, vaikkapa nyt neljäkymmentä vuotta sitten sorsalintuja oli paljon, paljon enemmän kuin nykyisellään. Niitten mahdollisuudet pesiä on heikentyneet. Ei ihan tarkkaan osaa sanoa, mistä se johtuu. Nyt tässä viimeisten 10–15 vuoden aikana järvikorte on lähtenyt, siis se on kadonnut tosi monesta paikasta. Semmoisia lahdenpohjukoita, jotka oli täynnä järvikortetta, nyt siellä ei ole sitä laisinkaan. Varmaan se liittyy myös siihen lintujen mahdollisuuksiin pesimiseen.
SILJA: Huolestuttaako sinua tämä kehitys?
JOUNI PALÉN: Eihän se nyt hyvään suuntaan ole menossa. Sitten tietysti onhan niitä myönteisiäkin merkkejä, että muistan kun tuossa Kyynäränharjulla aikaisemmin ajettiin sen harjun läpi autolla, ehkä joku siinä juovassa pesi autonsa, mattoja pestiin rannoilla… Kyllähän siinä niin kuin niitä mahdollisuuksia… Ei välttämättä se, mitä tuossa järvellä tapahtuu, vaan mitä tapahtuu niiden metsäojien päissä. Jos siellä on nyt sitten avohakkuu ja myllerretään sitä maata, aina sieltä sitten joku osa lähtee liikenteeseen. Sitten tietysti nuo joethan on… mitkä mulle melonnan kannalta on tärkeitä, niissähän on tietysti monta monessa aina. Nyt ollaan niin latvavesillä, se että tänne merestä joku kala nousisi, se vaatisi paljon, paljon töitä siellä alempana, voimalaitosten patojen poistamista. Täälläkin on siinä Turpoonjoella käsittääkseni tämmöinen luontainen taimenkanta, ja sen suojelemiseksi varmaan jotakin toimenpiteitä, tai siinä on kalastusrajoitus tehty, mutta halutaanko niitä sitten parantaa. Ja aina esimerkiksi se kalaston kutupaikkojen tekeminen ei välttämättä ole melojalle kaikista iloisin asia, jos siihen tulee paljon kiviä tielle, mitä ei pysty kiertämään.
SILJA: Miten tärkeää on, että näistä asioista voidaan keskustella ja sovitella näitä näkemyksiä?
JOUNI PALÉN: Viimeksi mainitsemani jokien kalojen kutupaikkojen ja melonnan… ne on aika hyvin soviteltavissa. Ne on aika pieniä asioita. Mutta jotakinhan pitäisi tehdä sillä isommalla tasolla, että kuormittavia alueita, avohakkuita, maiden siinä kohtaa myllertämistä, turvetuotantoalueiden päästöjen vähentämistä, että niillä olisi nyt sille veden laadulle ja virkistyskäytöllekin suurempi kuin tämmöisillä ”pikkuasioilla”.
SILJA: Minkälaisena näet tämän vesistöjen virkistyskäytön tulevaisuuden? Kuinka tärkeää olisi huolehtia, että nämä vedet säilyy puhtaana?
JOUNI PALÉN: Aika moni matkailija, joita tuossa tapaa, kysyy jo sähköpostissa ennakkoon, että voiko siellä Liesjärvessä uida, onko siellä sinilevää. Kyllähän se semmoinen peikko on. Vielähän siinä ei juurikaan sitä ongelmaa ole ollut. Kyllä se virkistyskäyttö aika paljon lähtee siitä puhtaasta vedestä. Meloessakin näkee maiseman paitsi sivulle ja ylös, niin usein myös siihen alaspäin. Mimmoisia kasveja siinä on, näkyykö kenties pohjaa tai jotain puita siellä pohjassa, kyllähän sillä tosi suuri merkitys sille virkistyskäytölle on. Ajatellaan vaikka Loimijokea, sehän on aika harmaanväristä, savenväristä se vesi, näkösyvyyttä ei ole ollenkaan. Sieltä Loimaan seudulta tuleva katsoo, että täällä on tosi kirkasta vettä, vaikka tämä nyt onkin sellaista ruskeaa, mutta paljon luokseen kutsuvampaa kuin se savipitoinen vesi, mistä ei näe läpi.
SILJA: Minkälaisia vinkkejä voisit antaa meille jokaiselle, vaikka kolme asiaa? Mitä voimme tehdä vesiensuojelun eteen?
JOUNI PALÉN: Onko se edes vinkki numero 1 vai itsestäänselvyys, että mihinkään veteen ei mitään saa heittää… mutta sitten retkeilyn kannalta tämmöisiä ihan pieniä nyansseja voi ajatella, että kun sitä Trangiaa tai retkikeittimen astiaa pestään, niin kaikissa retkikirjoissa ja -oppaissa varmaan on niin kerrottuna, että se astian pesuvesi tuodaan rannalle eikä kaadeta veteen eikä pestä astiaa siellä vedessä. Mutta monet sitten kuitenkin niin tekee, ei ole kuultu sitä asiaa. Sitten tietysti se asian ajatteleminen, mistä ne vedet kaiken kaikkiaan koostuu ja kuinka ne on… että jos sitä kautta tulisi ymmärrystä, että vaikka kun jonkun paikan, vaikka nyt se metsänhakkuu, että jos sen nyt ajatellaan tuovan kuormaa sinne järvelle, voisi miettiä, mitä sen suhteen voisi tehdä. Onko joitakin keinoja saada sitä taloudellista hyötyä jotenkin muuten kuin jollain raskaammalla maanmuokkauksella. Hyvinkin eritasoisia kohtia, mutta jokainen voisi omalta kohdaltaan ehkä ajatella, mikä mun mahdollisuus siihen on.
[kahlausta märässä rannassa]
PETRI: Kuuntelet Vesimerkillistä.
[kahlaus jatkuu]
SILJA: Mikä sun suhde jokiin on, Johanna?
JOHANNA: Yhden Vanajan reitin latvajoen ääressä kuljen kyllä joka päivä. Sillä lailla kapea joki on mulle kotimaisema, vaikken asukaan rannassa. Aina kun kuljen oman kylän ja naapurikylien väliä, niin siellä se joki kulkee mun mukana. Sitten on tietysti joitain vanhoja tuttuja retkipaikkoja, mihin kuuluu ihan olennaisesti joki. Sanotaan vaikka tuolla Somerolla Rekijokilaakso ja Häntälän notkot.
SILJA: Minä taas olen asunut joen varrella muun muassa Imatralla. Se olisi toki vielä upeampi se Vuoksi, jos Imatrankoski saisi virrata vapaana kuten vaikkapa itselleni rakkaat Kuusamon kosket. Kitkan ja Oulangan lisäksi Kuusamon kolmas iso joki Kuusinki on muuten nyt just jännän äärellä. Sehän on padottu, mutta voimalaitos voidaan poistaa käytöstä ja palauttaa luonnonmukainen virtaama jokeen, jos kansalaiset rahoittaa omasta pussista tarpeeksi tätä purkuhanketta.
JOHANNA: Tämmöistähän on meneillään täällä Hämeenkin perukoilla. Nythän on ollut uutisia, että Kokemäenjoki haluttaisiin vapauttaa vaelluskaloille myös ja siinä tietenkin myös Loimijoki sen latvavetenä. Luulen kyllä, että tällaisissa talkoissa on varmaan aika iso tarve avulle aina, että jos ei pysty lahjoittamaan rahaa, niin kyllä jotain käytännön apua voi antaa jollain tavalla.
SILJA: Kyllä. – Oletko sinä Johanna melonut vai katseletko jokia ihan vain rannalta käsin?
JOHANNA: Tuo selkä mokoma ei oikein kestä istumista eikä hirveästi paikoillaan seisoskeluakaan, niin liikun suosiolla pitkin rantoja. Mutta olen hirveän tyytyväinen siihenkin, kun pääsee tällä lailla vesiluontoon ihan omin jaloin. Hienoahan se olisi, jos pystyisi melomaan tai vaikka suppailemaan. Se kuulostaa kivalta. Mutta sähän pääset!
SILJA: No, olen kyllä ihan aloittelija melojana, voin sanoa niin, ja tänä kesänä tosiaan ekaa kertaa meloin yli 10 kilometriä kajakilla ja muutaman pienemmän koskenkin.
JOHANNA: Siinä saa varmasti uuden näkökulman koko maisemaan, kun sitä katsoo sieltä veden pinnan tasolta. Mutta toinen mikä tuossa melonnassa mua kutkuttaisi on semmoinen tietty ikiaikaisuus. Kun itämerensuomalaisten vanhin venetyyppihän on se haapio. Semmoinen haapatukista koverrettu ruuhimainen, no, semmoinen kanootin tyyppinen.
SILJA: Sellanen olisikin tosi makee, ekologinen liikkumisväline, puusta tehty… että eiköhän pitäisi varmaan ruveta kovertelemaan sellaista sitten.
JOHANNA: Paitsi jätetään ne järeät haavat ehkä kuitenkin pystyyn… siis jos jossain järeä haapa kaatuisi, siitä voisi tietysti kovertaa, mutta mun mielestä muuten haapa on kyllä pystyssä niin arvokas, että ehkä me katsellaan niitä niin päin mieluiten.
SILJA: No kyllä. Mutta nämä joet tosiaan, nehän on näytelleet merkittävää osaa tässä sisämaan asuttamisessa aikoinaan. Kiinnostaako sua tämä historiapuoli mikä liittyy jokiin?
JOHANNA: Jaa kiinnostaako… no, kyllä kiinnostaa, itse asiassa niin kuin muukin kulttuuriperintö meidän luonnossa. Ne jotka tykkää retkeillä, teidän kannattaa joskus kurkata, millaisia muinaisjäännöksiä ihan omilta retkiseuduilta on tiedossa. Niitä voi etsiä verkosta sellaisesta palvelusta kuin Kulttuuriympäristön palveluikkuna. Kas kun valtion mailtahan nuo arkeologiset kohteet on inventoitu…
SILJA: Mitä, siis kaikilta valtion mailtako?
JOHANNA: Joo, se oli vuosien urakka. Mutta nyt sitten tuolta palveluikkunasta voi ihan kuka tahansa katsoa koordinaatit, vaikka että olisiko lähiveden rannassa uponneena joku muinainen laiturirakennelma tai vanhan aluksen osa. Semmoisia on säilynyt jonkun verran, varsinkin rannoissa, jotka on soistuneita.
SILJA: Tuo on tosi mielenkiintoista. Tämä ei ollut uusi asia mulle. Kyllähän suo säilyttää tuhansia vuosia vanhoja puunrunkojakin.
JOHANNA: Suo se vasta onkin merkillinen ja mahtava paikka… mulle suo on sellainen välitila, kun se ei ole kunnolla maata eikä ihan vettäkään, ja sitten se on kuitenkin kumpaakin yhtä aikaa. Tylsää on tietysti se, että vesiensuojeluhommissa nämä meidän hienot suot nousee esiin aika ikävissä merkeissä. Tai ei suot, mutta se mitä me ihmiset ollaan siellä soilla puuhastellessa tehty samalla vesistöille.
SILJA: Tästä asiasta nyt sitten juttelin Liesjärven suojeluyhdistyksen puheenjohtajan Ulla Simolan kanssa. Meillä tuli puheeksi, miten turvetuotanto vaikuttaa jokien kautta järviin kun uomia pitkin tulee sitä humusta turvesuolta.
JOHANNA: Se olikin kiinnostava juttu. Kuunnellaan se kohta, jahka olen ensin kertonut yhden jutun vielä näistä meidän Hämeen vesistä. Ihan vinkiksi niillekin, jotka syynää maastokarttaa ja etsii vaikka retkikohteita.
SILJA: Jahas…?
JOHANNA: Katsos kun… tuo Simolan Ulla kertoi siitä Kauhaojasta, joka on siellä vesiyhteys tämän Rinnansuon turvesuon ja Liesjärven välillä. Niin nämä kapoiset joet ja leveät purothan ovat siis hämeeksi nimeltään ojia. Mutta puro on täällä latvavesien nimissä tosi harvinainen sana. Tammelassa vaikka… siellä on yksi puro.
SILJA: Miten se muka on mahdollista?
JOHANNA: Siis totta kai siellä on useampi kuin yksi puro, mutta niitä sanotaan ojiksi. Tammelassakin on yli 60 nimettyä ojaa, eikä ne ole kaikki mitään metsä- taikka pelto-ojia. Kuka nyt metsäojille mitään nimiä edes antaa, sehän olisi ihan älytöntä. Mutta näihin oja-nimisiin, niihin kyllä kuuluu puroja tai sitten pieniä noroja, jonkun verran pieniä jokiakin. Eikä pelkästään täällä Kanta-Hämeen puolella, tuolla on Päijät-Hämeessä sama meininki. Tietysti karttaa jos katsotte, niin osaa on kyllä oikaistu, on saatettu perata, ja niihin laskee paljon näitä ihmisen kaivamia metsäojia. Nehän ovat kartalla ihan viivasuoria. Mutta tarkkaan kun katsoo karttaa, niin kyllä näissä oja-nimisissä aika usein joku osuus mutkittelee sen verran vimmatusti, että siitä sitten sen tajuaa, että on tämä kyllä veden ihan luontainen, alkuperäinen uoma ainakin joltain osin.
SILJA: Sain hyvän vinkin, että jos haluaa katsoa, miltä se on näyttänyt aikaisemmin, ennen kuin ihminen on alkanut sitä suoristelemaan, netistä löytyy tällaisia vanhoja karttoja. Se voi olla aika yllättävääkin, mimmoinen se uoma on aikaisemmin ollut.
SILJA: Ulla Simola, sinä olet tänä vuonna 50 vuotta täyttävän Liesjärven suojeluyhdistyksen puheenjohtaja. Minkälainen henkilökohtainen suhde sinulla on Liesjärveen?
ULLA SIMOLA: Todellakin hyvin henkilökohtainen, eli olen täällä viettänyt kaikki elämäni kesät, koska tämä paikka on ollut meidän perheellä jo 40-luvun lopulta asti. Liesjärvi on… ei tahdo sanat riittää, miten tärkeä se on ollut aina.
SILJA: Täällä järven rannalla on yli 400 kesämökkiä ja yli 200 vakituista asukasta. Osa tämän järven rannoista ja saaria sijaitsee Liesjärven kansallispuiston alueella. Miten tämä Liesjärven tila on muuttunut näiden vuosien aikana?
ULLA SIMOLA: On se muuttunut ikävä kyllä. Kaikilla ikäpolveni ihmisillä on muistot siitä, miten järven vesi oli kirkasta, se on aina ollut ruskeansävyistä, mutta se oli kirkasta ja pohjasta pystyi näkemään kivet, kaikki omat varpaansa uidessa ja oli ihan mainion kaunista. Mutta nyt sitten tämä muutos on ollut aika isokin. Tämä on samentunut tämä vesi ja edelleen tummunut, ja mikä on erikoista on kyllä että eri puolilla Liesjärveä on erilaisia kokemuksia ihmisillä. On tämä sameus ja lisäksi tämmöinen humus, joka esimerkiksi meidän rannassa aika ajoin näkyy semmoisena, että kun nousee uimasta, on mentävä sitten vielä huuhtomaan itsensä patavedellä, että saa semmoisen karvapeitteen pois. Ja meillä jopa lapsenlapseni kieltäytyi menemästä uimaan, kun hän pelkäsi sitä humusta. Onneksi sekin on ajoittaista, että ihan jatkuvasti ei tämmöistä ole. Vähän pelottavia muutoksia siinä.
SILJA: Liesjärvi on noin kymmenen neliökilometrin laajuinen, ja syvimmältä kohdaltaan noin 12–13 metriä. Järveen laskee yli 70 ojaa ja pientä jokea. Mikä merkitys näiden tilalla on itse Liesjärven tilaan?
ULLA SIMOLA: Näistä ojista, niitä on todellakin paljon. Jotkut puhuvat sadasta ojasta, sehän on miten se arvioidaan mikä on… Mutta seitsemänkymmentä on varmaan ihan hyvä luku, ja nämä ovat enimmäkseen metsäojista tulevia vesiä, mistä nyt puhutaan. Meidän tämä ely-keskuksen tukema hanke – Liesjärven alueen kirkkaat vedet – on nyt alkamassa juuri kohti semmoisia toimenpiteitä, joilla saataisiin näitä suurimpia, pahimmiksi joiksi tai ojiksi nimettyjä ojia hiukan parannetuksi niin, että tämä humuskuormitus, ravinnekuormitus ja kaikki saataisiin hallintaan paremmin, ettei tämä tilanne pahenisi.
SILJA: Tässä yhteydessä on mainittu yhtenä keinona puiden upottaminen ojiin. Mistä siinä on kysymys?
ULLA SIMOLA: Siinä on ideana se, että näihin ojiin upotetaan havunippuja semmoisesta ylijäämäpuusta, mitä jokaisesta metsästä löytyy, havupuut ovat parhaita tähän menetelmään, ja säännöllisin tai sopivin välimatkoin aina semmoinen havunippu… tai se voi olla myös, jos on isommasta ojasta kyse, niin se voi olla tämmöistä jätepuuta, siitä tehtyjä tavallaan lauttoja. Nämä ovat vielä meillekin hyvin opiskeluasteella nämä asiat, mutta mikä siinä viehätti erityisesti siinä menetelmässä on se, mitä tapahtuu, kun havupuu asettuu sinne veteen. Siihen syntyy semmoinen biofilmi päälle, mihin syntyy ihan oma mikromaailmansa, millä on sitten erittäin hyviä vaikutuksia siihen veteen. Ja tämä ravintoketju alkaa sitten toimia niin, että siellä toisessa päässä jo kalat saavat ravintoa niistä pieneliöistä, mitä siinä mikromaailmassa kehittyy. Nyt kun me olemme saaneet mukaan tähän KVVY:n tutkimusosaston eli Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistyksen tutkimusasiantuntijat, he saavat tietenkin määritellä, mikä menetelmä mihinkin ojaan ja jokeen on paras. Tämä oli semmoinen, mikä meille antoi toivoa, että me voidaan myös talkootyöllä tehdä jotain järven hyväksi.
SILJA: Yksi näistä ojista, joka Liesjärveen laskee, on nimeltään Kauhaoja, ja sitä pitkin tulee kuivatusvesiä tuolta Vapon Rinnansuon turvetuotantoalueelta.
ULLA SIMOLA: Näin on.
SILJA: Ja se on toiminut siellä nyt jo kymmenkunta vuotta. Kun tätä turvetuotantoa täällä käynnisteltiin, täällä syntyi kansanliike ja pelättiin, että turvetuotannolla on vaikutusta Liesjärven tilaan.
ULLA SIMOLA: Se tuntui aika uskomattomalta silloin se ajatus, että tämmöinen kansallispuistojärvi asetetaan vaaraan sillä tavalla… koska siitä on matkaa vain 4–5 kilometriä tähän järvelle, tietenkin olimme tuntemattoman äärellä, mutta se tuntui kovin pelottavalta. Paitsi se mitä tulee veden mukana, turvesuoltahan nousee isot pilvet, kun sitä kuivaa turvetta pöyhitään, monen metrin korkeuteen, että mitä tuulen mukana lähtee. Meillä oli kyllä sitten aikamoinen iskujoukko täällä, tehtiin käyntejä siellä Rinnansuolla, oli kyllä ihan ilmoitettu meidän tulosta, niin että siellä oli sitten Vapon henkilöt vastaamassa kysymyksiin. Ja meidän yksi keino oli median mukaan otto. Meillä oli Hämeen radio, Hämeen televisio, meillä oli Forssan Lehti, myös Helsingin Sanomista tuli toimittaja Tampereelta asti valokuvaajan kanssa. Saatiin sille näkyvyyttä ja ehkäpä sillä oli merkitystä sitten siinä, että sinne todella asennettiin sellainen kemiallinen puhdistamo, joka alkoi toimia ja… Totuuden nimessä on sanottava se, että Rinnansuo ei ole ainoa syyllinen tähän Kauhaojan tilaan tai sen veden laatuun, mikä on yksi pahimpia näistä Liesjärveen valuvista ojista. Rinnansuon takana on erittäin suuret suoalueet, jotka on metsitettyä suota ja ilmeisesti myös ihan suoalueita. Sieltä tulee myös suuria määriä vettä. Nämä yhdessä sitten Tammenojana ensin ja sitten Kauhaojaan liittyen valuvat Liesjärveen. Nämä luvut, mitä sanotaan näissä tutkimuksissa, on että noin plus miinus sata kiloa vuorokaudessa tulee semmoista kiintoainetta. Jokainen voi kuvitella sen, että se ei ole ihan vähän.
SILJA: Yritetäänkö näitä saada hallintaan nyt tulevaisuudessa paremmin?
ULLA SIMOLA: Kyllä, nyt on tämä meidänkin Liesjärven alueen kirkkaat vedet -hanke, joka pyrkii juuri siihen, että me voitaisiin jotain tehdä näille ojille. Meillä on nyt ensi alkuun ajatuksissa saada toimenpiteitä semmoiselle kuin Lehesjoki, sitten on Mustijoki ja sitten tämä Kauhaoja. Jostainhan täytyy lähteä alkuun. Emme voi ruveta 70:tä ojaa hoitamaan, mutta me saamme samalla myös kokemusta, ja vesiasiantuntijat sitten KVVY:ltä kertovat, miten edetä. Se oli valtava helpotus meille maallikoille saada tämmöinen asiantuntijajoukko ottamaan vastuuta tästä. Yleinen ilmapiiri on hyvin, hyvin myönteinen tälle hankkeelle. Kyllä mä uskon, että sitten kun oikein saadaan tämä toiminta käyntiin, niin myös saadaan tekijöitä. Näin haluamme uskoa.
SILJA: Annatko vielä tähän loppuun kolme sellaista arkipäivän vinkkiä vesiensuojeluun. Mitä jokainen voisi tehdä?
ULLA SIMOLA: Mattojen pesu järvessä on ollut jo vuosikymmeniä kielletty, ja sitä ei kai näe enää oikein missään, mutta yleensäkin pesuaineiden valinta on tärkeää, kaikki biohajoavat, mitä nyt käytetään rantasaunoissa, niin olisi biohajoavia pesuaineita. Niitä on runsaasti tarjolla. Sitten yksi on… on mökkejä missä on hienot, kauniit ajellut nurmikot, että niiden lannoittaminen olisi maltillista. Se on hyvin tärkeää. Ettei ainakaan sen takia järvi rehevöityisi. Mitä nyt täällä on paikkoja, joissa niitetään näitä järviruokoa ja muuta pois ja ruopataan, olisi hyvin tärkeä myös, että kuljetetaan pois rannoilta ne niittojätteet.
[veden solinaa pinnan alta taltioituna]
SILJA: Paleolimnologithan pystyy pohjan sedimenteistä tutkimaan järvien historiaa. Siinä vasta mielenkiintoinen työ.
JOHANNA: No älä. Täältä meidän seudulta esimerkiksi kasvien levinneisyyttähän on tutkittu noista järvenpohjiin hautautuneista siitepölyistä. Siitä on sitten saatu selville, mitäs täällä on oikein viljelty tuhansia vuosia sitten.
SILJA: Mutta kalastus on varmaan ollut Hämeessäkin vanhin elinkeino, paljon vanhempi kuin viljely? Kai siitäkin on jotakin jälkiä jäänyt?
JOHANNA: No on siitä joo, kalan ja hylkeiden perässähän tultiin tänne Hämeeseen heti, kun jäätikkö vetäytyi. Sitten alkoi vesi laskea ja maata tulla esiin ja tänne asetuttiin ihan asumaan, niin Hämeestä on kuljettu tuhansia vuosia tämmöisiä latvajokia pitkin rannikolle hylkeenpyyntiin. Tämä tiedetään siitä, että hylkeen luuta on löytynyt samalta paikalta kuin on ollut kivikautisen lieden jäänteitä ja pii-iskoksia ja tällaisia.
SILJA: Silloin vielä joet on olleet ihan vapaita kulkea, ennen kuin teollistuminen alkoi ja koskia alettiin padota sitten oikein urakalla.
JOHANNA: Niin… nyt me sitten puretaan niitä patoja, joita 1600-luvusta eteenpäin on rakennettu ne koskipaikat täyteen.
SILJA: Mutta sehän ei ole yhtään huono juttu.
JOHANNA: Ei, päinvastoin. Tietysti jotkut noista rakennuksista voi itsekin olla suojelukohteita.
SILJA: Niin, mites tosiaan tuo rakennusperintöasia? Eikö tosiaankin ne vanhat myllyt ja jotkut rautaruukkien rakennukset ole ihan itsessään säilyttämisen arvoisia, nehän voi olla tosi vanhoja?
JOHANNA: Tuo Vanajavesikeskuksen Suvi mulle tästä kertoikin. Mitään vanhoja rakennuksiahan ei pidä mennä suin päin purkamaan, olet siinä ihan oikeassa. Jos vähän vedän mutkia suoriksi, homma menee niin, että vaellusesteitä sieltä joesta voidaan viranomaisten luvalla purkaa, koska vaelluskalojen pitää päästä liikkumaan, mutta se täytyy sitten selvittää etukäteen tarkkaan, mitä ja miten saa purkaa ja mitä pitää jättää pystyyn. Eli viranomaisiin ja Museovirastoon otetaan yhteys jo ennen kuin aletaan tehdä kauhean seikkaperäisiä suunnitelmia, että tästä me nyt muutettaisiin jotain vanhaa rakennelmaa.
SILJA: Nämä lupa-asiat ovat aina vesiin liittyen tosi tärkeitä. Mutta sinähän kävit katsomassa yhtä tällaista paikkaa hiljattain?
JOHANNA: Se olikin tosi hyvä esimerkki siitä, miten oli koski vapautettu mutta näitä padon vanhoja rakenteita oli jätetty pystyyn. Sinne ne jäi kertomaan omaa tarinaa elämästä ja toimeentulosta täällä Hämeessä monen vuosisadan aikana.
[kosken kohinaa, häivytys taustalle]
JOHANNA: Tässä taustalla kohisee Kuittilankoski Rengossa, nykyisessä Hämeenlinnassa. Renkajoki saa alkunsa Renkajärvestä Hattulan ja Hämeenlinnan rajalla. Sieltä se virtaa kapeiden järvialtaiden kautta kaakkoa kohti. Yläjuoksulla Renkajokea reunustaa harjujakso, ja tämän harjun kupeessa jokeen ja sen järvialtaisiin purkautuu myös lähdevesiä. Joen alajuoksu taas mutkittelee kulttuurimaisemassa ja laskee sitten Janakkalan Haapajärveen. Tiedetään, että joen koskia on padottu jo 1600-luvulla, jotta on saatu vesivoimaa myllyjä, sahoja ja monenlaista muuta toimintaa varten. Vuosituhannen vaihteessa kaikkiaan seitsemää vanhaa patopaikkaa alettiin kunnostaa, niin että joki vapautuisi ja luonnonvarainen taimen pääsisi siinä taas liikkumaan. Viimeinen pato purettiin kolmisen vuotta sitten. Niin Renkajoesta tuli Suomen ensimmäinen kokonaan vapautettu joki. Täällä Kuittilankoskessakin vesi virtaa nyt vapaana. Mutta kysytäänpä tuolta vesiasiantuntija Suvi Mäkelältä vielä näistä vähän tarkemmin.
[kosken kohinaa]
JOHANNA: Mitä Renkajoen tilan parantamiseksi on tehty viimeisten parinkymmenen vuoden aikana?
SUVI MÄKELÄ: Oikeestaan vähän niin kuin kaksi linjaa, joista toinen on siellä ihan itse joessa tapahtuneet asiat, jotka liittyvät hyvin vahvasti näihin patoihin. Ja sitten toinen linja on nämä valuma-alueella tehdyt toimet. Koitetaan vaikuttaa siihen Renkajärven veden tilaan, joka siis sinänsä on hyvinkin erinomaista ollut, ja nimenomaan tässä on ollut tämmöinen ennaltaehkäisevä ajatus, että pidetään tilanne hyvänä tai jos mahdollista, jopa parannetaan sitä. Mennään tähän itse jokipuolelle, niin siellä on ollut tosiaan aika pitkä projekti, tämmöinen parikymmentä vuotta kestänyt kaikkinensa, patojen muutostyöt, jotka alkoi tuossa 2000-luvun ihan ensimmäisten vuosien aikana toteutumismielessä. Sitä ennenkin on ollut tietysti tätä ajattelua ja suunnittelua. Viimeinen patokohde nyt näistä saatiin 2019 valmistumaan. Eli tosiaankin tämmöinen seitsemän vanhan eri tarkoituksiin rakennetun padon muuttaminen sellaisiksi, että ne ovat pohjapatotyyppisiä, jotka sallivat sitten ainakin tietyillä vedenpinnan korkeuksilla kalan kulun myös ylävirtaan. Se on ollut se pääpointti siinä, ja aina yksi kerrallaan on pystytty suunnittelemaan, toteuttamaan, hakemaan lupia niiltä osin kuin on lupia tarvinnut hakea, ja rakentamaan valmiiksi.
JOHANNA: Kerrotko lyhyesti niille, jotka eivät kaloista niin paljon ehkä tiedä, minkä takia näiden vaellusesteiden poisto on niin tärkeää?
SUVI MÄKELÄ: Näillä tämäntyyppisillä latvavesillä, kuten tämä Renkajokikin on vain yksi esimerkki, on ollut taimenkanta. Tällä hetkellä se tuolla on aika huonoilla kantimilla, lisääntymistä ei välttämättä ihan kauhean paljon tapahdu. Ne on vähän laikuittain siellä ne esiintymät. Se on tietysti ihan suoraa seurausta siitä, että kalat ei ole päässeet sieltä niitten patojen ohitse kulkemaan. No, taimen on yksi tarina tässä hommassa, mutta vähän haluaisin nostaa näitä muitakin lajeja, joista mielestäni ankerias olisi yhden tarinan arvoinen. Eli ankeriaskin on tällä hetkellä aika huonoilla kantimilla, sen kanta, ja on kanssa sinnikäs laji etenemään tällaisilla pienillä vesimäärillä ja huonoissa vesiolosuhteissa. Mutta tärkeä osa tätä meikäläistä vesielinympäristöä, ja patojen poisto myös tekee niiden elämästä pikkuisen helpompaa. Myös ihmiset on siinä mielessä tärkeitä tähän hommaan, että tämäntyyppistä työtä on tässä tehty ja siihen on osallistunut kymmeniä ja satoja ihmisiä tavalla tai toisella, siitä on kyllä tullut tärkeä symboli sille, että vesistötyötä pitää tehdä ja se on pitkäjänteistä ja ehkä välillä sellaista ennalta-arvaamatonta, mikä kohde milloinkin lähtee toteutumaan. Eli sillä on viestinnällinen tärkeä merkitys, että pitkäjänteinen vesienhoitotyö kannattaa ja sillä voidaan joitain asioita saavuttaa. Ja mielestäni tässä Renkajärvi-tapauksessa sillä oli aika kiva päätös siinä mielessä, että vesien tilan ekologiseen luokitteluunhan liittyy se, että vesimuodostuma on sellaisen matkan päässä, että siitä vaellusesteettä kalatkin pääsevät kulkemaan, ja vedenlaadultaan riittävä tai erinomaiseksi riittävä järvi, Renkajärvi… se oli aikaisemmin luokiteltu vain hyvään tilaan juuri sen takia, että Renkajoki oli tällainen vaellusesteellinen. Ja nyt kun ne padot on sieltä saatu fiksailtua, se käytännössä nosti tämän kyseisen järven ekologisen luokituksen hyvästä erinomaiseksi. Ja käyttäjänäkökulmasta ja maanomistajan näkökulmasta voi olla jossain määrin jopa taloudellistakin iloa siitä, että omaisuus on erinomaiseksi luokitellun vesistön rannalla.
JOHANNA: Miten tuon Renkajoen tilan taikka vesiluonnon siellä odotetaan nyt muuttuvan, kun ihan viimeinenkin vaelluseste on sieltä nyt kolmisen vuotta sitten saatu pois?
SUVI MÄKELÄ: Se mitä tapahtuu suht nopeasti on että nämä pohjapadoiksi muutetut alueet, nehän ovat vesiluonnon kannalta ikään kuin erityyppisiä elinympäristöjä kuin ne vanhat säännöstelypadot, joissa on ollut allas ylhäällä ja siitä on hyvin pienellä pudotuksella tipahdettu alaspäin, ja sitten taas joki on jatkanut matkaa sentyyppisenä kuin se muutenkin jatkaa. Eli sinne on tullut täysin uudentyyppisiä elinympäristöjä lisää, ja kyllä se ihan väistämättä muun muassa tässä pohjaeläin- ja hyönteismaailmassa näkyy aika nopeasti.
JOHANNA: Mikä tämmöisen joen kunnostuksessa on hankalinta? Tai onko teillä tullut kunnostustoimissa vastaan jotain täysin odottamatonta?
SUVI MÄKELÄ: Se niissä on ehkä yhteistä, että koskaan ei vältytä täysin yllätyksiltä. Kun jokainen kohde on aina yksilönsä eli sellaisia standardiratkaisuja ei juurikaan ole, että voitaisiin ajatella, että saman joen kaikki kohteet voisi mennä jotenkin samalla sapluunalla. Se mikä niissä aina eroaa on luonnontieteellisten faktojen lisäksi ne maanomistusolot. Luulen, että siinä kohti hankkeen tekijän tai vetäjän osaaminen taikka reagointikyky on usein tosi tärkeä, että osaa nuuskia sen, mikä lähestymistapa olisi missäkin tapauksessa paras tai jollain aikavälillä helpoin. Tässä mennään aika pitkälti ihmistieteisiin ja diplomatian puolelle, että osataan jokaiseen kohteeseen soveltaa sitten oikeita lähestymistapoja, joilla maanomistaja taikka kiinteistönomistaja siinä vakuutetaan, että tässä hankkeessa on järkeä. Panostaisin siihen, että se joka näitä vesistö- ja virtavesiasioita lähtee viemään eteenpäin, on hyvin heti ensi alkuun yhteyksissä niihin kaikkiin mahdollisiin sidosryhmiin, joita tämä jossain määrin henkilökohtaisesti koskee. Se että minkätyyppisiä asioita sitten täytyy ennakkoon saada selville, jotta se lupakäsittely menisi kohtalaisen jouheasti, kannattaa selvitellä etukäteen aika tarkkaan sieltä elyjen ja jopa jossain määrin tosiaan avinkin kanssa. Ettei käy niin, että on paperit sisällä ja sitten vasta kesken prosessin huomataan, että sieltä esimerkiksi tietyntyyppiset luontokartoitukset puuttuu noin ennakkotietomielessä.
[punakylkirastas laulaa; korppien ohilento]
SILJA: Tätä jaksoa tehdessä törmäsin sellaiseen termiin kuin veden hoitaminen. Minä kun olen tällainen kuitenkin urbanisoitunut nykyihminen, mulle se on ihan käsittämätön juttu. Taas sitten alkuperäiskansoille se on ihan tosi vanha asia. Ajattelinkin, että tästä haluaisin kyllä ottaa selvää seuraavaan podijaksoon. Olen löytänyt asiantuntijan kertomaan tästä asiasta, ja hän on ammatiltaan ekopsykologi.
JOHANNA: Hauska titteli. Ennen kuin kuullaan tästä sitten tarkemmin ja varmaan opitaan, mitä tämmöinen veden hoitaminen tuossa mielessä on, mulle tulee mieleen, että vettä kyllä hoidetaan me kaikki, jotka ihan vapaaehtoisesti järjestetään suojeluun vesistöihin rajautuvia metsiä ja muita alueita. Mun on tarkoitus puhua tästä ensi kerralla lisää yhden aktiivisen päijäthämäläisen kanssa. Hän on luontoihminen. Suojeli sellaisen lähteisen tervaleppäkorven, oikein mun suosikkiympäristöjä… Tulee meille kertomaan, että miten suojelu eteni ja mitä ylipäätään on hyvä tietää suojeluasioista, jos nyt vaikka jollakulla teistä sattuu olemaan takapihallansa sopivaa rantametsää tai pienvesiä, näitä tämmöisiä metsälakikohteita, puro tai noro tai lähteikkö. Saatte vähän kuulla, miten nämä hoidetaan suojeluun.
SILJA: Metsien suojelu onkin tosi tärkeää tämmöisissä paikoissa, missä näitä on. Se on jo kaikkien tiedossa, että metsien käsittelyllä on valtavasti vaikutusta vesien tilaan myös siellä kauempana rannoista ja uomista. Tästä asiasta täytyy kysäistä vähän lisää metsätieteiden emeritusprofessori Erkki Lähteeltä.
JOHANNA: Mutta hei, kiitos kun kuuntelit meidän Vesimerkillistä-podcastia. Tule kuulolle taas kolmen viikon päästä!
SILJA: Ja tässä välissä voit jakaa myös omia kokemuksia ja osallistua keskusteluihin Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin Facebook-sivulla ja Instagram-tilillä Sll_etela_hame.
JOHANNA: Sieltä löytyy myös meidän Vesikoulu. Vesikoulussa opiskellaan vesiasioita ja kerrotaan, miten jokainen voi tehdä vesiensuojelutekoja. Tulee vähän tunnelmia tuolta maastosta myös.
SILJA: Pitäkää huolta toisistanne – ja vesistänne.
[aallot kivisessä rannassa, sorsapoikueen piipitystä]
PETRI: Kuuntelit Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin Vesimerkillistä-podcastia, jonka käsikirjoittivat ja toteuttivat Silja Kononen ja Johanna Viitanen. Tekstisitaatit luki Petri Rinne. Äänitarkkailusta vastasi audiotohtori Tomi Taskinen. Podcast on saanut rahoitusta Euroopan unionin Life-ohjelmasta.
[sorsa mulahtaa veteen, aallot]
JOHANNA: Hei Silja, arvaa mikä on vesimerkillistä.
SILJA: No mikä sun mielestä on?
JOHANNA: No kun puhutaan petokaloista, mutta nykyisinhän meillä ei oo oikein yhteistä nimeä niille kaloille, jotka ei ole petokaloja. Se ei aina ole ollut näin. Kas kun meillähän on Suomessa tämmöinen kielilautakunta. 1950… anteeksi, mua naurattaa, kun tämä on niin huvittavaa… kielilautakunnassa oli esillä ehdotus, että petokalan vastakohtaa voitaisiin kutsua nimellä säysykala.
SILJA: Eikä.
[naurua]
JOHANNA: Sitä ennen… sitä ennen petokalan vastakohtaa oli ilmeisesti kutsuttu rauhankalaksi.
SILJA: Koitapa koota nyt ittes. Mä haluan kuulla tämän.
JOHANNA: [naurua] No tässä se oikeastaan tuli. Mutta ensin oli ajateltu, että on petokala ja sen vastakohta, joka on rauhankala. Ja sitten ajateltiin, että ei tämä rauhankala nyt oikein riitä meille. [naurua] Ja siinä kohtaa jollekulle tulee mieleen, että voisiko se olla vaikka säysykala.
SILJA: Voitaisiinko me ihmisetkin olla säysyjä toisillemme.
JOHANNA: Niin. Olkaa säysyihmisiä. Älkää olko petoihmisiä.
SILJA: Niin. …säysykala.
JOHANNA: Joo, ja hei oikeasti rauhankala. En mä nyt tiedä, onko…
SILJA: …muikut! [naurua] …kieli on ihanaa.