Vesimerkillistä
Jakso 3
25.10.2021
Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirille käsikirjoittaneet ja toteuttaneet Silja Kononen ja Johanna Viitanen
[aaltojen ääntä]
PETRI: Vesimerkillistä.
[aaltojen ääntä, häivytys ulos]
JOHANNA: Hei Silja, arvaa mikä on Vesimerkillistä…
SILJA: No mitä sä oot tällä kertaa löytänyt, Johanna?
JOHANNA: Jos haluat pirteyttä koko vuodeksi, niin miten helppoa se kuule on. Ei tarvitse kuin pääsiäisaamuna ennen variksen vaakuntaa hakea purosta sangollinen vettä, sillä sitten pestä kasvot. Sitten on koko vuoden pirteä.
SILJA: No tuotahan pitää kokeilla.
JOHANNA: Niin, näin ne kertoo Vanhan kansan merkkipäivissä.
[puron solinaa]
JOHANNA: Pienvedet kuulostaa sanana jotenkin vähäpätöiseltä. Mutta multa jos kysytään, tänään me päästään oikein asian ytimeen. Sitä paitsi ei noita isompia jokia ja järvialtaita olisi, jos ei nämä latvapurot toisi niihin vettä.
SILJA: Nämä pienvedet ovat vähän niin kuin todellista kokoaan suurempia. Niillä on iso merkitys.
JOHANNA: Näinhän se on. Olisi muuten tosi vaikea valita suosikki noista pienvesistä. Mä tykkään varsinkin lähteiköistä. Siellä suursaniaiset kasvaa niin kuin joku esihistoriallinen metsä ja on hurjan jänniä sammalia. Mutta toisaalta kaikki lehdot purojen ja norojen varsilla…
SILJA: Ja lammet! Ne pienet tummat lammet, joista tyynenä päivänä heijastuu metsän kuva…
JOHANNA: Niin, tai kun kulkee suppalammella ja keväällä ranta on täynnä valkoista ja vaaleanpunaista, raate ja suokukka ja tupasvilla kukkii, kihokit ja rahkasammalet hehkuu ihan punaisina… siellä on niin kaunista, ja samalla takaraivossa tykyttää semmoinen tieto, että nämä paikat ovat tosi herkkiä. On iso ranta-alue ja tosi pieni vesiallas, se on äärimmäisen haavoittuvainen systeemi. Noista asukkaista puhumattakaan – siis ei ne mökkiläiset tuommoisten rannalla vaan vaikka kaakkuri.
SILJA: No nii-in. Mikä muuten on lammen ja järven ero? Tuntuu että jossakin paikassa isokin järvi voi olla nimeltään lampi ja päinvastoin.
JOHANNA: Muistaakseni jotkut vetää rajan siihen syvyyteen, toiset laajuuteen ja sitten on vielä näitä, joitten mielestä se valuma-alue ratkaisee. Mutta se on ainakin varmaa, että Hämeessä riittää lampia – tai täkäläisittäin ne on lammia – niin, meillähän oli ennen kuntaliitoksia lampien mukaan nimetty kuntakin. Ja kyllä siellä Lammilla onkin lammia, vaikka Evolla ne pikkulammet ovatkin vähän hassusti järviä nimeltään.
SILJA: Evosta puheen ollen toivotaanpa, että pian nekin lammet kuuluisivat jo kansallispuistoon. Se on kyllä hyvä, miten näitä lampia ja muitakin pienvesiä on herätty suojelemaan. Esimerkiksi vielä 80–90-luvulle tultaessa noroja ja puroja tuhoutui tosi paljon. Noroista saatettiin kaivaa kanavia, joiden tarkoitus oli juoksuttaa vesi pois mahdollisimman nopeasti…
JOHANNA: No niinpä niin, ajan henki iskee jälleen. No, nykyisin osaa pienvesistä onneksi suojaa vesilaki ja osaa metsälaki. Metso-ohjelmasta voi maanomistaja saada korvauksen, jos suojelee metsää pienvesien ympäriltä.
SILJA: Totta.
JOHANNA: Ja ennallistamista tuetaan myös. Uomia on alettu ennallistaa vaikka niin, että palautetaan kiviä puroon, joka on aikoinaan perattu. Siinä sitten uoman luontainen mutkittelu palaa ja vähän virtausnopeuskin alkaa vaihdella eri kohdissa, niin kuin luonnontilaisessa purossa.
SILJA: Tämmöisten ennallistaminen ja suojelu on tosi tärkeää. Sen takiahan me haluttiin tähän jaksoon löytää joku ihminen, joka olisi suojellut omasta halustaan pienveden.
JOHANNA: Siinä kävikin loppujen lopuksi niin mukavasti, että siihen juttuun liittyi peräti useammanlaisia pienvesiä.
JOHANNA: Matti Laurila Hollolan ympäristöyhdistyksestä, olet nähnyt kotinurkillasi lähteitä koko ikäsi. Kerro vähän tästä seudusta, jolla esiintyy lähteitä ja on tosi harvinaista lähteikköluontoa. Millaista luonto on näissä lähteiköissä?
MATTI LAURILA: Äärimmäisen uhanalainen lähdelehtokorpi on se mitä siellä viidessä kohdassa, lähinnä tihkulähteikköä, on siellä ehkä viisi avolähteikköäkin, mutta ei siellä nyt ihan pulppua se vesi. Ehkä jossain kohtaa näkyy pikkuisen, mutta etupäässä se on tämmöistä tihkulähdepintaa, siellä ei ihmiset yleensä liiku kun se on sen verran mutaista ja on niitä lähteitä ja väliin hyvinkin vetisiä paikkoja ympäri vuoden ja sen takia se on säästynytkin tässä asutuksen keskellä, tässä on omakotitaloja ympärillä. Kasvillisuus on sitten tervaleppää ja oikein isoja kuusia ja mäntyjä siellä seassa ja sitten harmaaleppää ja koivua ja pihlajaa ja… ei siellä nyt mitään harvinaisimpia, esimerkiksi lehmuksia ei ole. Kuusamaa ja paatsamaa ja tulee kenttäkerros, niin siellä on näitä erilaisia saniaisia, hiirenporrasta, alvejuuria ja nyt sinne on tunkeutumassa sitten jättipalsamikin, sitä olen käynyt siellä kitkemässä.
JOHANNA: Kerroit, että muutama vuosi sitten ostaa yhden näistä lähteiköistä silloiselta maanomistajalta ja sitten suojelit sen vapaaehtoisesti. Miten se tapahtui?
MATTI LAURILA: Ei hän suostunut rauhoittamaan sitä, mutta suostui myymään sen mulle, ja mä sanoin että kun myyt mulle, mä sitten rauhoitan sen. Sitten ostin sen kohtuuhinnalla ja sitten rupesin ajamaan sitä rauhoitusta. Se kestikin lähes puoli vuotta, siinä tuli mutkia vähän matkaan… ja sitten ely-keskuksesta sanottiin, että kun osa kuului siihen kaavoitettuun alueeseen, niin siihen olisi voinut jopa omakotitalon rakentaa yhteen kulmaan. Siitä piti kunnalta pyytää lausunto. Siinä meni tosiaan yhteensä se reilu puoli vuotta ja ajattelin, että ehtiikö se 2017 juhlavuotena vielä. Kun sitten valtiohan lupasi rauhoittaa samankokoisen alueen mitä yksityiset rauhoittaa. En tiedä missä se toinen reilu puoli hehtaaria on, minkä mä rauhoitin, minkä valtio on sitten luvannut rauhoittaa.
JOHANNA: Nämä teidän Hollolan lähteiköt liittyvät olennaisesti Porvoonjokeen. Mistäs siinä on kysymys?
MATTI LAURILA: Tämä kuuluu tosiaan Porvoonjoen vesistöalueeseen, valuma-alueeseen, tämä Salpausselän etelärinteet. Jääkausi on muokannut tuon Salpausselän silleen, että lähteitä on tässä rivissä, voisi melkein sanoa, Salpausselkien eteläpuolella, ja niitähän on nyt sitten tuhottu, viemäröity, ja kun on asutusta tullut tälle alueelle, niin ne on viemäriin pantu. Nyt sitten hulevedet sekoittuu niihin nykyään. Silleen on vähän huono tilanne. Ei voi joka purosta lähteä juomaan, kun siellä voi olla niitä hulevesiä. Tässä on kolme noita Porvoonjoen ensimmäisiä latvahaaroja. Mä olen yrittänyt keksiä niille nimiä nyt, että arvostettaisiin niitä enemmän kuin tähän mennessä. Musta aika harvinainen juttu tämän Koivusillanjoen ja Vähäjoen alueella on tämmöinen alkuperäinen taimenkanta, joka on Porvoonjoen ainut geneettisesti alkuperäinen taimenkanta. Taimenhan on ennen noussut merestä tänne asti, ja sitten kun on ne voimalaitokset tullut sinne Porvoonjoen alajuoksulle, siellä on kolme tällä hetkellä, niin täällä latvapuroilla on nyt sitten tässä kohtaa säilynyt taimenkanta. Ne on nyt sitten vähän vaarassa tuhoutua, jos tuon Koivusillanjoen varteen kovasti rakennetaan niin kuin siinä nyt on suunnitteilla.
JOHANNA: Mitä tämän taimenkannan turvaaminen vaatisi käytännössä? Mikä on suurin uhka?
MATTI LAURILA: Ei voi rakentaa tuommoisia isoja kierrätyspuistoalueita, joissa maansiirtoa on tosi paljon ja tulee hulevesiä varmaan käytön aikana ja sitten sinne pannaan paljon asfalttipintaa ynnä muuta, hulevesiä tulee runsaasti, niin kyllä sieltä sen verran tulee haitallisia aineita, että kyllä se siitä tuhoaisi tuon.
JOHANNA: Kuulostaa siltä, että siellä ollaan nyt aika ratkaisevassa vaiheessa näiden latvapurojen kannalta. Miltä tilanne siellä nyt näyttää? Oletko luottavainen vai enempi huolissaan siitä, saadaanko lähteiköt ja lähdepurot turvattua?
MATTI LAURILA: Kyllä nämä lähteiköt tässä, nämä nykyiset, todennäköisesti säilyy, mutta senkin takia suojelin tuon, kun tästä on kilometri kaksi, niin sinne kunta sai poikkeusluvan ja louhi kallion vierestä ja toi sen kallion siihen kahden lähteen päälle ja siihen rakennettiin huoltoasema, niin vähän pelkäsin, että jos kunta haluaa rakennusmaata, se rikkoo taas jostain kallion ja kuljetuttaa sen tuohon harvinaisten luontotyyppien päälle ja näiden lähteiden päälle.
JOHANNA: Onko ihmisillä tarpeeksi ymmärrystä sille, miten arvokkaita tällaiset paikat on?
MATTI LAURILA: Mulle ne on ollut aina tärkeitä, kun olen syntynyt tällä samalla alueella ja meidän pientilan peltojen alapäässä oli lähteitä. Muistaa ne lähteet ja naapurinkin lähteet. Mutta sitten nämä kaavoittajat kunnassa, kun halutaan omakotialuetta ja uusia alueita aina asutuksen alle, niin ei ne paljon piittaa lähteistä. 70–80-luvulla nämä alueet tässä Hedelmätarhan ja kartanon alueella ne lähteet pantiin tosiaan viemäreihin ja 2000-luvun puolellakin rakennettiin yksi rivitaloalue suoraan lähteen päälle. Se pantiin ensin… viemäröitiin se lähde ja kyllä sieltä runsaasti vettä tulee edelleen, mutta se tulee rivitalon alta. Sitten siinä on muutama omakotitalo tällä alueella, joissa kellarissa saattaa olla lähde tai sitten pihalla ja vettä tulee. Se on sitten se valitettava asia, että niihin sekoittuu ne hulevedet. Mä jostain juuri luin, että 90 prosenttia niistä lähteistä on hävitetty tässä viime vuosisadan puolella ja nyt. Mutta kyllähän nyt ihmiset arvostaa niitä kuitenkin mutta tunnistaako ne niitä. Mä olen omassa opetustyössäni tuonut oppilaita tähän toiselle tervaleppäkorvelle, se on Mäkirinteen tervaleppäkorpi. Me tehtiin sinne pitkospuut talkoovoimin ja sitten myös yksi haara ulotettiin semmoiseen kohtaan, mistä näki että se pikkuisen pulppuaa, että tästä se Porvoonjoki lähtee. Kyllähän oppilaat oli ihmeissään. Kyllä ihmisille aika monille varmaan täytyy melkein osoittaa. Ja tämä on vielä vaikea tunnistaa tämä tihkulähteikkö, kun se on semmoista märkää, upottavaa, ettei oikein voi kävelläkään, niin ei välttämättä tajuakaan. Ihmiset ajattelee aina että lähde on aina semmoinen avoin, missä kirkas vesi pulppuaa…
JOHANNA: Niin, mites me näiden tunnistamiseen voisi ihmisiä opastaa? Kaikki voi opiskella tietysti lähteikkölajeja tunnistamaan ja karttaa lukemaan, mutta onko muita konsteja?
MATTI LAURILA: Kun siitä alueelta lähtee sitten puro, joka pysyy vuodesta toiseen ja talvet ja kesät auki, niin siitä purosta voi sitten ruveta päättelemään, että mistähän tämä vesi oikein tulee. Mutta ehkä tihkupintalähteikkö on aika outo käsite ihmisille, mä luulen. Mutta se kyllä tuottaa monimuotoista kasvillisuutta siihen ympärille, niin kuin nyt on tämä lähdelehtokorpikin sitten erittäin uhanalainen. Aina kun luontoon menee ja ihmettelee, niin kyllä sieltä sitten se lähdekin aina joskus tulee vastaan. Jotenkin mitä enemmän tuntee lajeja, sitä enemmän näkee luonnossa eri asioita ja se ei ole harmaata massaa. Mä en varmaan osaa katsoakaan luontoa ei-biologin silmin. Mihin aina harjaantuu, näkee eri lailla.
JOHANNA: Annatko lopuksi pari vinkkiä, miten me voitaisiin auttaa turvaamaan lähteikköjen ja puronvarsien luontoa?
MATTI LAURILA: Ajattelen, että jos haluaa suojella sen lähteen, niin kaikista helpoin tapa on, jos sattuu maanomistajan tuntemaan, että hankkii sen itselleen omistukseen ja suojelee. Välillä tuntuu että se muuten on vähän hankalaa. Useimmassa Suomen kunnassa vaikuttaa kuitenkin esimerkiksi ympäristöyhdistyksiä tai luonnonsuojeluyhdistyksiä, niin niihin liittymällä, kyllähän he saa paljon aikaan kun he sitten ehdottaa. Voihan kuntalainen itsekin tehdä aloitteen siitä, mutta minusta joukkovoimalla ja yhteistyössä samanhenkisten kanssa saataisiin niitä enemmän säilytettyä tai puroja ja muita elvytettyä niin kuin tuo Koivusillanjokikin, niin kyllä ne haluttaisiin, että taimen pääsisi nousemaan sitä pitkin tänne ihan latvoille asti. Kyllä näiden luontojärjestöjen kautta, niiden kautta minusta pystytään vaikuttamaan.
[kevätpuron virtaus- ja solinaääniä, talitiaisen ja variksen ääniä]
JOHANNA: Sen voi kyllä sanoa ihan ensi käden, vai pitäiskö sanoa ensi jalan tietona, että asia on juuri niin kuin Matti tuossa kuvasi. Nämä lähteiset lehtokorvet tai purolehdot eivät ole ihan helppoja kulkea.
SILJA: Ehkä tuonkin takia ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Nehän saattavat olla vähän vieraita sellaisillekin ihmisille, jotka muuten retkeilevät vesiluonnossa paljon.
JOHANNA: Ei se välttämättä ole näille paikoille pelkästään huono juttu, ettei niissä ravaa tuhatmäärin kävijöitä joka vuosi. Pehmeä pohja kuluukin niin helposti, jos ei ole pitkoksia. Mutta jos puron tai lähteikön ääreen jossain kätevästi pääsee, suosittelisin silti käymään siellä edes kerran. Kun sukeltaa tuommoisen lähteisen korven hämärään ja siellä uppoutuu oikein kunnolla siihen ympäristöön, niin sitähän on kohta ihan pökerryksissä.
SILJA: Tämä kuulostaa kokemuksen syvältä rintaääneltä…
JOHANNA: Heinäkuussa yhdessä purolehdossa oli niin paljon ihmeteltävää, että etenin kahdessa tunnissa kokonaiset 200 metriä. Sitten kun oli pakko lähteä kotiin, kömmin sieltä lehdosta ulos ilta-aurinkoon aivan silmät ymmyrkäisinä, tukka täynnä kuusenneulasia… t-paidan kauluksesta tursusi jotain tervalepän lehtiä, ja olin ihan liekeissä, että hei taisin löytää sinilehväsammalen!
SILJA: Tällaiset paikat ovat todella monimuotoisia – mutta ei kai niissä ole poikkeuksellista pelkästään lajien määrä? Vaan sekin, että kaikkia niiden lajeja ei elä muissa ympäristöissä. Onko nämä nyt niitä indikaattorilajeja, joilla on hyvin kapea se sietoalue, miten ne kestävät jotain tiettyä olosuhdetta.
JOHANNA: Kyllä se näin taitaa olla, tämähän nousee esiin varsinkin lähteikköjen ja lähdepurojen kohdalla. Puhutaan ihan näistä erityisistä lähdelajeista. Semmoisia eliöitä, että ne tarttee pintaan purkautuvaa pohjavettä, johon on liuennut maankamarasta paljon mineraaleja.
SILJA: Sitä lähdevettä vain ei ole ihan joka paikassa nykyisin tarjolla.
JOHANNA: Ja sitten on tämäkin vielä, että osa näistä lähdelajeista on sopeutunut siihen kosteuteen ja varjoisaan pienilmastoon. Jos vierestä lähtee vaikka joku varjoisa kuusikko tukkirekan mukana pois, pienilmasto voi muuttua tosi helposti. Tälleen voi käydä, vaikka sen kaadetun metsän omistaja ja vielä motokuskikin siellä hakkuulla olisi tehneet kaiken ihan tarkalleen suositusten mukaan.
SILJA: Kuulostaa siltä, että tällaiset kaikista arvokkaimmat pienvedet säilyvät kaikista varmimmin sillä, että niiden ympäriltä kerta kaikkiaan suojellaan riittävän iso ala aivan pysyvästi.
JOHANNA: Sehän se ois kaikkein varminta.
SILJA: Tämä suojeluhan siis menee sillä lailla, että luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia metsiä näiden pienvesien ympäriltä voi maanomistaja suojella ihan vapaaehtoisesti. Isommista aloista voi saada puuston korvauksen Metso-ohjelmasta.
JOHANNA: Mutta vaikka olisi pienempikin arvokas ala, niin ei hätiä. Niitäkin on mahdollista suojella, jos luopuu vaan siitä rahallisesta korvauksesta.
SILJA: Kannattaa siis olla yhteydessä ely-keskukseen. Tai vaikka kysyä omasta luonnonsuojelupiiristä neuvoa hakemuksen kanssa. Ja jos sitten omistaa talousmetsää ja on huolissaan jostain pienvedestä siellä metsässä, niin onhan sellainenkin vaihtoehto, ettei altista näiden varjoisien pienvesien pienilmastoa ainakaan rajulle paahteelle ison avohakkuun puolelta. Ei tee sitä avohakkuuta vaan suosisi metsän jatkuvapeitteistä kasvatusta. Tähän aiheeseenhan me palataankin vielä hetken päästä.
JOHANNA: Pysytään hei kuitenkin vähän lähteillä vielä, koska nyt mä haluan kuulla, mitä sun tapaama ekopsykologi kertoi niistä – ja varmaan muutenkin luonnonvesistä ja niiden merkityksestä.
SILJA: Kävin tosiaan tapaamassa Lahdessa Alasenjärven rannalla Riitta Wahlströmiä, joka on psykologi ja kasvatustieteiden lisensiaatti. Hänen erityisalaansa on ekopsykologia, ihmisen luontosuhde ja luontoyhteyden terveysvaikutukset.
SILJA: Psykologi, kasvatustieteiden lisensiaatti Riitta Wahlström, sinun erityisalaasi on ekopsykologia, ihmisen luontosuhde ja luontoyhteyden terveysvaikutukset. Tässä podcastissa me käsitellään etenkin pienvesiä eli lähteitä ja puroja. Miksi olisi tärkeää, että lähteitä suojeltaisiin?
RIITTA WAHLSTRÖM: Lähteethän ovat niin kuin maanalaisen veden silmät tänne maan pinnalle ja ne ovat sen pohjaveden verkoston eräitä heijastumia. Lähteet ovat myös äärettömän herkkiä, ja sitten ne ovat koko sen alueensa kasvien voimavesiä eli ravitsemusvesiä ja ne ovat kaikkein puhtaimpia ja merkittävimpiä eläviä vesiä myös juoda.
SILJA: Olet itse vieraillut useilla lähteillä. Millaisia paikkoja lähteet ja toisaalta virtaavat pienvedet, purot, ovat, jos ajatellaan psykologiselta kannalta ihmiselle?
RIITTA WAHLSTRÖM: Ihmisellä on niin herkkä yhteys veteen, että on jopa tutkittu, että jos sinulla on sellainen valokuva, jossa näkyy vettä, niin se lisää luovuutta. Ja ihmisen luovuus kimpoaa veden olemuksesta, joka on jatkuvasti muuttuva. Ja lähteillä, puroilla, vaikka ne on pieniä, ne tuottavat sellaisen elvyttävän elämyksen, jossa herkkyys ja luovuus vielä kasvaa. Ja myöskin se, missä herkkyys ja luovuus elää, on ilo. Koska siellä se puhtaus ja kirkkaus ja semmoinen pieni salaperäisyys, mitä lähteillä on, sehän herättää tällaisia psykologisia ajatuksia. Koska me olemme aina niin herkässä yhteydessä kaikkeen, mitä me kohtaamme, ja ehkä herkimmässä veteen, jota me olemme niin suuressa osassa itse.
SILJA: Tiedätkö, onko Hämeessä säilynyt tällaisia erityisiä lähteitä?
RIITTA WAHLSTRÖM: Suomi on siitä onnellinen maa, että jokaisessa paikassa on. Yhdessä, jossa olen vieraillut, on Suomen kolmanneksi suurin lähde, Kiikunlähde. Se oli aikaisemmin hyvin vapaasti avoimena mutta sitten tuli aivan liian paljon ihmisiä, ja kun ihmisillä ei ole sitä kunnioitusta eikä ymmärrystä, niin sitten tulee roskia ja kaljatölkkejä ja muita. Kun mennään lähteelle, sinne ei mennä semmoisen ”minä otan, minä näen, minä näin, näkemiin”… tällaisella kuluttavalla asenteella, otan kuvan ja heitän tölkin sitten sinne, vaan se mitä siellä sitten oikeasti toivotaan, ja jota vesi toivoo tietenkin, on tämä kiittämisen, kunnioittamisen, rakastamisen asenne. Siellä oikeastaan pitäisi olla niin kuin pyhän äärellä, niin kuin ennen vanhaan oltiin. Ja se että ennen vanhaan oltiin pyhän äärellä, sehän piti ihmiset sellaisina, että siellä ei tehty mitään tällaista törkeää hommaa.
SILJA: Siellä lentää hanhet meidän yli… Jos ihmisiä kiinnostaa vierailla tällaisilla paikoilla, minkälaisia muita ohjeita – paitsi tämä kunnioittaminen – antaisit heille?
RIITTA WAHLSTRÖM: Lähdevierailuhan on tullut vähän niin kuin muotiin ja siinä ei sinänsä ole muuta kuin positiivista. Jotkuthan vie sinne… näin että oli heitetty toivomuskolikoita, itse en ehkä nykyisin heittäisi, laittaisin vaikka pienen pudonneen lehden tai kävyn kiitokseksi, jos haluaisin tehdä jotain, fyysisellä tavalla kiittää. Mutta jollain tavalla hiljentyminen, kiittäminen, ja voi siinä niitä toivomuksiakin sitten esittää, niin siitä tulee niin kuin suuri seikkailu. Siitä tulee mielenkiintoinen ja ihana kokemus itselle ja ennen kaikkea sille vedelle. Ja kun puhuin luovuudesta, niin lähteellä sillä tavalla hiljentyen, kunnioittaen, ehkä toivoenkin, se myös herättää meidän herkkyyttämme ja sen kautta iloamme ja muistiamme siitä pyhyydestä, jota luonto meille aikoinaan edusti.
SILJA: Mitä vesi merkitsi entisaikojen ihmisille?
RIITTA WAHLSTRÖM: Vesihän entisaikojen ihmisille oli pyhä. Se oli niin arvokasta, niin siunattua, eli sitä pidettiin pyhänä, ja vieläkin Englannissa noin 15 vuotta sitten olen ollut semmoisessa vedenpyhitysseremoniassa. Eräässä kaupungissa pidettiin juhlava tilaisuus kaupungin kaivoveden takia. Monissa kulttuureissa edelleen on vedenpyhitysjuhlia, ja se kertoo vain siitä, että sitä pidettiin niin tärkeänä ja sinne sijoitettiin vedenjumalatar, veen emonen, monenlaisia nimityksiä, eli vesi oli ennen kaikkea pyhä ja kunnioitettu.
SILJA: Entäpä meille nykyihmisille?
RIITTA WAHLSTRÖM: Nykyihmisille se on hyötykäyttö. Juodaan ja laitetaan ruokaan ja sitä ei ajatella, siitä ei tiedetä oikein mitään, vettä ei tunneta, sitä ei kohdata minään muuna kuin hyötynä.
SILJA: …kone tulee taas sieltä… Ihminen on kova pitämään meteliä täällä luonnonrauhassa. Tässä me kuullaan koko ajan kun ympärillä pöristelee erilaiset koneet. – Mitä tarkoittaa veden hoitaminen?
RIITTA WAHLSTRÖM: Se tarkoittaa monenlaista. Tietenkin käytännön hoitamista, että ei laita roskia, tupakantumppeja… eli siis minkäänlaista, joka voisi saastuttaa vettä ei tulisi missään tapauksessa elävään luonnonveteen laittaa. Toki se tarkoittaa myös kaikkia mahdollisia puhdistuskeinoja, mitä maapallolla on kehitetty, ja sitten vielä kaikkein ehkä, muinaiseen tapaamme jos mennään, niin se on myös tätä veden kiittämistä, siunaamista, pyhittämistä, rakastamista, kunnioittamista. Ja oikeastaan kun vesi on niin kuin joka paikassa, niin kaikki se mikä saastuttaa myös maaperää, saastuttaa vettä.
SILJA: Miksi meidän ihmisten olisi tärkeää muuttaa suhtautumistamme veteen?
RIITTA WAHLSTRÖM: Sen takia, että puhdasta vettä alkaa olla maapallolla entistä vähemmän. Meillä oikeastaan on valtava pula puhtaasta juomakelpoisesta vedestä noin globaalisti. Se on tietysti yksi tämmöinen ihmiskeskeinen asia, mutta koska vesi vaikuttaa kasveihin, eläimiin, sateeseen, se kiertää ympäri maapalloa, niin joka ikisessä paikassa, voi sanoa melkein kaikessa mitä maailmassa on, on vettä.
SILJA: Me olemme tässä podcastissa kysyneet kaikilta meidän vierailta kolme arkipäivän vesiensuojeluvinkkiä. Mitkä olisivat sinun vinkkisi?
RIITTA WAHLSTRÖM: Ensinnäkin tietysti se, että älä millään tavalla mitään kemiallista, myrkyllistä, saastuttavaa ainetta laita mihinkään veteen. On ekopesuaineet, -kosmetiikka ja -shampoot, kaikessa on jo toinen vaihtoehto. On myös kaikki luomuviljely, eli siis niin paljon kuin voit, jätä laittamatta mitään semmoista, joka likaa. Toinen on sitten se, että jos näet jotain, mikä on olemassa siellä – itsekin jatkuvasti kerään roskia varsinkin rannoilta – niin auta vettä sillä tavalla, ota kaikki se pois, mikä siellä on heitetty. Ja kolmas on tämä henkinen, että kiitä, kunnioita, osoita rakkautesi, osoita se, että vesi on sinullekin pyhä aarre. Tavallaan luota siihen, että se vaikuttaa vesiin.
[aaltojen ääntä]
SILJA: Muistatko hei, kun vuonna 2015 tuli telkkarista sellainen sarja kuin Pintaa syvemmältä?
JOHANNA: Nyt on aukko kyllä sivistyksessä… mikäs tämä oli?
SILJA: Siinä turveyhtiö saastutti mökkijärveä. Tämä oli siis suomalainen sarja. Jussi Alanko ja Jukka Mäkinen oli sen käsikirjoittineet ja siinä oli näyttelijänä pääosassa Eriikka Väliahde, joka näytteli toimittajaa, joka palasi kotiseudulleen ja alkoi penkoa tätä järven saastumisasiaa. Mulle jäi siitä mieleen nämä turpeennoston seuraukset, eli kyllä se viihdekin voi joskus avata silmiä tärkeille aiheille. Mutta onko tällaisia vesiluonnosta kertovia suosikkeja kulttuurin saralla?
JOHANNA: No ainakin suomalaisessa runoudessa on liian vähän näitä meidän kaikkein hienoimpia pienvesiä. Omissakin suosikeissa vesi tuppaa olemaan semmoinen alkumeri, nämä missä ui Eeva-Liisa Mannerin helmiveneet tai Aronpuron latimeriat, varsieväkalat.
SILJA: No mutta suosittele nyt jotain tuoretta, sähän työskentelet kirjallisuuden parissa. Mitä voisi hakea vaikka kirjastosta kaunokirjallisuushyllystä?
JOHANNA: Kyllä se on varmaan norjalaisen Maja Lunden romaanisarja. Olen lukijana ollut sen edessä aivan rähmälläni. Näissä kirjoissa kulkee punaisena lankana ilmastonmuutos ja luontokato yleisestikin – vettä on joko aivan liian vähän, on hirvittävä kuivuus, tai sitä on ihan liikaa eikä mikään kestä semmoisia rankkasadekausia. Se on kauhea kuva tulevaisuudesta. Mutta se on myös kauhean uskottava. Jos tuon lukeminen ei potki liikkeelle minkäänlaisia ajatuksia omista valinnoista, ehkä suosittelisin hiukan tarkastelemaan omaa luontosuhdetta ja ehkä moraalia myös…
SILJA: Mutta suomalaisista… Risto Isomäki. Sarasvatin hiekkaa oli kyllä aikoinaan itselleni herättävä teos. Mutta eniten luontosuhteeseeni on vaikuttanut kyllä Reino-ukki. Hän oli kirjailija ja luonnonsuojelija Kuusamosta. Ukki oli muuten aikoinaan myös perustamassa Kaltiota, pohjoisen kulttuurilehteä– ja sen nimihän tarkoittaa lähdettä.
JOHANNA: Tätä en muuten tiennyt, vaikka olen Kaltio-lehteä kyllä lukenut paljonkin.
SILJA: Pyysin muuten Petri-serkkuani lukemaan meille otteen ukin pitkästä vesiaiheisesta runosta, osuva ja viisas katkelma. Koko runo löytyy Reino Rinteen kokoelmasta Jumalainen vesi – sitä voi kysellä kirjastosta tai divarista, jos haluaa.
[aaltojen ja tuulen ääntä]
PETRI:
Eihän elämänkentässä ole toista
jonka kanssa joutuisimme enemmän
ja ainaisemmin tekemisiin – jota
paitsi fyysinen minämmehän on
valtaosin nimenomaan vettä.
– Syventyessäni veden
ominaisuuksiin hämmästyin,
biologi Vogel muistelee.
Meille tavallisille vesi on
aivan liian läheinen kaveri
ryhtyäksemme sitä tutkimaan.
Ajattelemaan edes.
Miten läpikotaisin luulemmekaan
tuon läpinäkyvän ja niin perin
yksinkertaisen tutun tuntevamme!
Tiedämme veden koostumuksen:
vedyn ja hapen yhdiste, vetyoksidi.
Tämän kyllä – mutta eihän se ole
juuri enempää kuin jos tiedämme
autosta: upea tekniikan tuote
joka surisee ja kulkea ujeltaa.
Autosta nykyihminen tietää toki
enemmän kuin elinehdostaan vedestä.
[aaltojen ja tuulen ääntä]
SILJA: Ajatella mikä rikkaus meillä täällä Suomessa on. Meillä on niin puhdasta vettä, että voimme parhaimmassa tapauksessa juoda sitä suoraan luonnosta.
JOHANNA: Pitääkö hei tähän laittaa se alaviite, että ei koske Hämettä?
SILJA: Niin, ei kai tosiaan Etelä-Suomen lähteistä voi enää kuksalla hörppiä – voi tulla ikävä yllätys ja sairaalareissu pahimmassa tapauksessa. Kyllähän se vesi pitää keittää. Ohjehan on, että vähintään viisi minuuttia, niin mahdolliset pöpöt kuolevat. Ja onhan retkeilijöille nykyään myös suodattimia suoraan juomapulloon saatavilla ja desinfiointitabletteja. Purosta juodessakin on tosiaan se ongelma, että eihän sitä alajuoksulla voi tietää, mitä yläjuoksulla on tapahtunut. Siellähän voi olla vaikka joku eläimen raato vedessä, vaikka vesi näyttäisi ja tuoksuisi ihan raikkaalta.
JOHANNA: Mm-m. Karttaa onkin hyvä osata lukea senkin takia, että näkee, millaisen puron ääressä on ja mistä se vesi tulee. Mitä lähempänä ollaan tämmöisen puron alkulähteitä, sitä puhtaampaa vesi yleensä on.
SILJA: Sinä kun olet tuollainen maastossa könyäjä ja karttojen tutkija, muistat tietysti, minkälainen on se lähteen karttamerkki.
JOHANNA: Kartassa kaivo on siis sininen ympyrä, ja lähteen merkissä on sen ympyrän alapuolisko, vähän kuin olisi U-kirjain, jonka pohjalla on sinistä vettä. Lisäksi on erikseen vesikuopan merkki, suuri sininen V-kirjain.
SILJA: Ahaa, se on se vesikuoppa. Mitenkäs vesikuoppa sitten eroaa lähteestä tai lähteiköstä?
JOHANNA: No, se on kirjaimellisesti veden täyttämä kuoppa, ilman että siinä on selvää pohjaveden purkautumispaikkaa. Lähdehän siis on paikka, missä pohjaveden taso leikkaa maanpinnan tason, ja siinä sitten se purkautuu avolähteenä tai tämmöisenä tihkupintana, märkäpintana.
SILJA: Kartoilla on kuitenkin tosi vähän mitään lähdemerkkejä, eikö niitä ole joku 30 000, vaikka on arvioitu, että Suomessa olisi ollut niitä aikoinaan ainakin 200 000. Todella paljon lähteitä on tuhoutunut metsäojitusten ja rakentamisen ja ihan vain välinpitämättömyyden takia. Aivan hirveä määrä!
JOHANNA: Eikä se lähteikkö vieläkään ole automaattisesti sellainen kohde, että se pitäisi jättää rauhaan. Vaikka se periaatteessa on, niin jos vaikka kaavoituksesta päättävät tahot katsovat, että tuohon tarvitaan joku rakennus tai tie tai vastaava, jollain poikkeusluvalla sen lähteikön vesi on aika äkkiä siirretty virtaamaan putkea pitkin.
SILJA: Yritin muuten ottaa selvää, paljonko Hämeessä on lähteitä. Hämeen Sanomista löysin, että Hämeenlinnan seudulla tunnettuja lähteitä on 86. Hämeenlinnan seutu ei ole mitenkään erityisen lähteistä. Mitenköhän muualla?
JOHANNA: Paikoin niitä on ollut Hämeessä paljon. Lähteitähän on paljon juuri sellaisilla seuduilla, että on korkeuseroja ja maaperä on jääkauden jäljiltä lajittunut eli se suodattaa vettä hyvin. Ja missäpä muualla tämmöistä on täällä maan eteläosissa – Etelä-Hämeessä tietenkin.
SILJA: Ja eikös myös täällä Hämeessä ole ollut pyhiä lähteitä, joilla on ollut erilaisia tarkoituksia. Osa on ollut uhrilähteitä ja osa parantavia lähteitä.
JOHANNA: Kävinkin tämmöisellä tuossa syyskuun lopulla – se on kartassakin ihan uhrilähteen nimellä. Voitaisiin kuunnella, miltä siellä lähteessä kuulosti.
SILJA: Ai siis lähteessä? Siis sisällä siellä lähteessä? Eikös ne ole aika hiljaisia paikkoja?
JOHANNA: Joo, ne on olleetkin, missä olen äänitellyt kesällä noissa lähteensilmissä. Mutta tämä oli sellainen lähde, että sitä pohjavettä purkautui hiekkapohjasta aika kovalla paineella. Ja ihan metrin syvyydessä lähteen sisällä – siellä kuului virtaavan veden ääntä.
[hiljaista virtaavan veden ääntä vedenpinnan alta]
SILJA: Mitä sä ajattelet Johanna siitä, että 1950-luvulla lapset saivat juoda vettä suoraan purosta tai lähteestä, ja tänä päivänä lapset juovat mehuja ja limonadeja ja energiajuomia.
JOHANNA: Ekana nousee mieleen menneen kesän helteet, kun edes karmeimmalla helteellä ei tehnyt mieli kopata vettä suoraan purosta ja ryystää janoon… koska tiedän että ylävirran suunnassa on kaikkialla ojitetut talousmetsät. Lähteiset osuudet puroista virtaa joissain paikoissa suojelluissa metsissä, mutta muualla puroon saattaa sekoittua ties millaisia pintavesiä. Mutta kuis sä tällasia mietit?
SILJA: Poimin tuon ajatuksen yhdestä kirjasta. Siinä Pekka Viherä pohti ja selvitti, mikä Suomen vesistöt pilasi. Valtavirran käsityshän on ollut hyvin pitkään, että ravinnepäästöt etupäässä maataloudesta ovat pilanneet meidän luonnonvedet.
JOHANNA: Olisiko se valtavirrankin käsitys vähän muuttumassa? Yhdellä yliopistokurssilla olin ja sanoivat, että arviota metsien osuudesta on korjattu ylöspäin. Aikaisemmat luvut on reippaasti aliarvioineet sitä.
SILJA: Pekka Viherä väittääkin tuossa kirjassa, että soiden ojitusvimma olisi se todellinen syy vesistöjen huonoon tilaan. On jätetty huomioimatta se humus, joka ojia pitkin karkaa vesistöihin ja aiheuttaa happikatoa ja kaikkea muuta. Mutta eihän tämä vesien laatu ole tietenkään ainoa pulma pienvesien luonnossa. Niitä vesistöjähän on ihan käytännössä, noh, tuhottu.
JOHANNA: Tuhottu on, aika pitkään onkin… tuo puronvarsien ja joenrantojen hävityshän alkoi kivikaudella. Peltoja on täällä Hämeessä aina raivattu purolehdoista, joiden maa on hedelmällistä. Sitten tuli valtava tarve puulle, jota meni purjelaivoihin ja tarvittiin tervan ja hiilen raaka-aineeksi ruukkeihin. Kun ei ollut tukkirekkoja, tukit piti uittaa niin kaukaa latvavesiltä kuin ikinä saatiin. Siksi uomia perattiin, oikaistiin ja padottiinkin. Ja lähteitähän on muutettu kaivoiksi jo kauan ennen tätä ojitus- ja kuivatusvimmaa ja tukinuittoa.
SILJA: Kävin muuten tapaamassa erästä Lähdettä, nimittäin emeritusprofessori Erkki Lähdettä. Hän on metsän jatkuvan kasvatuksen menetelmän uranuurtaja ja väsymätön puolustaja. Erkillä on kesäpaikka kosken äärellä Lopella, josta hän on myös syntyisin.
SILJA: Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähde, mitä vesi merkitsee sinulle?
ERKKI LÄHDE: Vesi on elämän neste ja koko maapallon kannalta vesi, maa ja ilma ovat niitä peruselementtejä, joihin Aurinko antaa energian, ja minua ei olisi olemassa, jos ei olisi vettä. Eikä olisi teitä muitakaan.
SILJA: Olet metsän jatkuvan kasvatuksen menetelmän kehittäjä. Mikä vaikutus metsätaloudella on vesistöihin?
ERKKI LÄHDE: Metsätaloudella on monenlaisia vaikutuksia. Jos ajatellaan teollisuutta, niin siellähän tehtiin… pitkän aikaa keitettiin sellua, niin se ligniini eli se ylijäämä upotettiin veteen. Näsijärvessäkin on tälläkin hetkellä puolitoista miljoonaa kuutiota tätä ligniiniä, ja nyt sitä ihmetellään, miten se saataisiin pois ja sitä voitaisiin polttaa. Mutta sitten itse metsässä tehtävät toimenpiteet – niillä on suuri vaikutus. On ojitettu ja on kaivettu jokia ja puroja, oikaistu niitä jostain merkillisestä syystä, pilattu lähteitä, pilattu lampia ja järviä. Ja kun käytetään avohakkuuta ja muokkausta, tämä orgaaninen aines jota on maassa huomattavia määriä, se alkaa lahota ja näin hiili pääsee hiilidioksidina ja muina kaasuina ilmaan ja vesiin. Ja sitä kautta nopeutuu tämä uhkaava ilmastonmuutos.
SILJA: Onko jatkuvalla kasvatuksella erilainen vaikutus vesistöihin?
ERKKI LÄHDE: Jatkuvan kasvatuksen malli on otettu luonnosta, niinpä siinä ei lähdetä muuttamaan näitä luonnon peruselementtejä vaan hyödynnetään sitä niin sanottua lisäkasvua, jonka luonto koko ajan tuottaa. Ei käytetä avohakkuuta eikä muokata maata eikä hävitetä lehtipuita eikä muutoinkaan pilata sitä metsän olemusta. Sen takia se on hellävarainen menetelmä ja siten ainoa järkevä vaihtoehto, että me säilytettäisiin metsät metsinä ja silti hyödyntäisimme niitä järkevällä tavalla.
SILJA: Ja se olisi myös vesistöille hellävaraisempi.
ERKKI LÄHDE: Se ei ollenkaan pilaisi vesistöjä, koska ei pöyhitä sitä maata, josta nämä vedet sitten lähtevät liikkeelle ja likaantuvat. Kun pidetään metsä metsänä, se metsä huolehtii esimerkiksi haihduttamisesta ja säilyttää sen ilmaston tasaisena ja toimivana niin että siellä ei tapahdu mitään sellaisia muutoksia, jotka järkyttäisivät sitä tasapainoa, joka kuuluu luontoon.
SILJA: Suomessa on noin kymmenen miljoonaa hehtaaria soita, ja yli puolet niistä on ojitettu. Laajamittaisesti tämä ojitusvimma, jos niin voi sanoa, käynnistettiin 1950-luvulla. Mikä vaikutus tällä ojittamisella on ollut vesistöihin?
ERKKI LÄHDE: Sillä on pilattu Suomen luonnonvedet. Joet, järvet, lähteet, jopa lähimeret on pilattu sillä, että tämä turve lähtee hajoamaan, kun soita ojitetaan, ja mitä kauemmin kuluu aikaa, sitä enemmän se lahoaminen nopeutuu, ja sieltä lähtee koko ajan – niin kauan kuin turvetta riittää – sieltä lähtee tätä mujua ja ravinteita liikkeelle vesiin. Ne menevät aina vesiin, eivät ne voi muualle mennä, koska ne kulkeutuvat alemmaksi ja alempana on aina vedet ottamassa vastaan. Ja näin vedet, jotka vielä minunkin nuoruudessa oli sellaisia, että järvivettä saattoi juoda ja jokivettä oikein hyvin, ja purovettä… nyt ne ovat ruskeita ja sillä tavalla pilattuja, ettei niitä ole terveellistä käyttää.
SILJA: Jotakin hyötyä näistä ojituksista on ajateltu olevan, kun niihin on ryhdytty. Mikä peruste niihin oli?
ERKKI LÄHDE: Lähtökohta on ihan metsätaloudellinen siinä mielessä, että ojittamalla tietysti voitiin ja voidaan parantaa puuston kasvua niissä tapauksissa, joissa vettä on maassa ikään kuin liikaa sen puun kasvun kannalta. Näin ne suot, joissa on puuta kasvanut, niiden puuston kasvua on voitu nopeuttaa, mutta ojitushan on ulotettu myös avosoille, joka tarkoittaa ettei siellä puu ole kasvanut luontaisesti eikä se tahdo kasvaa myöskään ojituksenkaan ansiosta. Niinpä tuollainen viidesosa, neljäsosa, riippuu vähän miten niitä lasketaan, on ollut myös metsätaloudellisessa mielessä hukkaojitus. Sijoitettu turhaan rahaa ja pilattu ympäristöä.
SILJA: No, miten tätä tilannetta nyt voitaisiin korjata?
ERKKI LÄHDE: Ei siinä ole muuta keinoa kuin pistää ne ojat umpeen takaisin. Ei voida pelastaa asiaa näillä padoilla ja tämmöisillä esteillä, koska rankkasateet ovat todellisuutta ja ne todennäköisesti tihentyvät ja runsastuvat, joka merkitsee sitä, että aina kun tulee sitten rankkasade, ne vedet kulkevat yli sen padon ja esteiden, joka merkitsee että niiden mukana kulkee juuri se likaava maamuju. Eli ainoa todellinen keino on pistää ne turpeet takaisin ojaan.
SILJA: Eli soiden ennallistaminen.
ERKKI LÄHDE: Se on sitä todellista ennallistamista.
SILJA: Samaan aikaan toki edelleen kunnostusojitetaan.
ERKKI LÄHDE: Niin, siinähän se ristiriita on, että monet muutkin asiat tehdään niin, että puhutaan kauniita ja toisella kädellä tehdään entistä hullua työtä.
SILJA: Onko Suomessa myös ollut vähän sellaista meininkiä, että ensin tehdään ja sitten tutkitaan?
ERKKI LÄHDE: Ei näitä metsätalousasioita ole koskaan ensin tutkittu, vaan joku on keksinyt jonkun muka hyvän idean ja markkinoinut sen taitavasti, ja sitten se on otettu käytäntöön, ja sitten on vasta ruvettu ihmettelemään, mitä ovat seuraukset. Se on ihan kaikissa toimenpiteissä – lannoituksessa, ojituksissa, avohakkuissa, maanmuokkauksessa, harvennuksissa, lehtipuiden hävittämisessä, vesakkomyrkkyjen käytössä. Kaikissa näissä on tehty niin päin, että ei ole tutkittu vaan on lähdetty huitelemaan niitä käytännön mittakaavassa. Ja sitten vasta, kun seurauksia on tullut näkyviin, on jouduttu ikään kuin vetämään vähän takaisin.
SILJA: Nykyisissäkin metsänhoito-ohjeissa sanotaan kyllä ihan selvästi, että vesistövaikutukset täytyy minimoida ja on jätettävä tällaisia suojakaistoja rantaan ja pienvesiä suojeltava. Ovatko nämä riittäviä toimenpiteitä?
ERKKI LÄHDE: Ne ovat oikeastaan vain vähän hajuvettä ikään kuin tälle pahanteolle. Kun katselee noita suojavyöhykkeitä, nehän ovat monessa tapauksessa yksi tai kaksi puuta siinä ojan, järven tai joen reunalla. Eihän se riitä mihinkään. Tämmöisen suojavyöhykkeen pitäisi olla joku 20–30 metriä koskematonta puustoa sen joen tai lähteen tai järven ympärillä. Sitten se alkaa vaikuttaa niin, ettei sinne pääse enää näitä avohakkuualan tai ojitusalan vesiä.
SILJA: Onko tällaisella avohakkuulla, jos se on valtavan suuri, kuivattavaa vaikutusta vaikkapa lähteikköihin?
ERKKI LÄHDE: Se muuttaa näitä vesien kulkemiskanavia. Ensisijainen vaikutus on se, että se nostaa pohjavesipintaa, koska sieltä hakataan puusto pois, joka lähtökohtaisesti haihduttaa sitä liikavettä. Ja kun puusto on hakattu pois, siellä paikalla olevat vesimäärät nousevat korkeammalle ja aiheuttavat sitten taas omia haittojansa ja pilaavat näitä luonnonvesien luontaisia kulkureittejä.
SILJA: Suomessa on varmaan pilattu paljon lähteitä tällä tavoin.
ERKKI LÄHDE: Lukematon määrä, ja myös näitä puroja ja jokia. Niitä on oiottu ja ruopattu, ja kuitenkin tämä elämän neste vesi edellyttäisi, että se ei kulje suoraan vaan mutkitellen ja välillä pudoten reippaasti niin kuin koskissa. Se on se tapa jolla luonto pitää sen luonnonveden elävänä ja hyvälaatuisena.
SILJA: Hapekkaana.
ERKKI LÄHDE: Hapekkaana nimenomaan.
SILJA: No, norot jotka ovat purojakin pienempiä – ne välillä kuivuvat ja välillä vesi niissä kulkee… Ovatko norot jonkinlaisia väliinputoajia, kun vesilain mukaan ne eivät ole vesistöjä lainkaan?
ERKKI LÄHDE: Ne on tavallaan sivuutettu, vaikka ne ovat ihan vastaavanlaisia luonnon elementtejä kuin pienet purot eli niitä pitäisi käsitellä samalla tavalla. Niin kuin kaikkia alavia maita.
SILJA: Minkä takia ihmisten olisi tärkeä suojella vesistöjä?
ERKKI LÄHDE: Vesi on elämän neste, ja jos me pilaamme, veden, pilaamme koko sen eläimistön tai kasviston, joka tarvitsee vettä. Ihminen mukaan lukien. Jos me joudumme juomaan vettä, joka on likaista, se ei ole tätä aitoa luonnon puhdasta vettä, se merkitsee että meidän terveytemme heikkenee. Sama koskee kasveja ja muita eläimiä.
SILJA: Voisitko lopuksi vielä antaa meidän podcastin kuulijoille kolme vinkkiä siitä, mitä me jokainen voisimme tehdä vesien eteen?
ERKKI LÄHDE: Vaaditte kiivaasti avohakkuiden lopettamista ja soiden palauttamista luonnontilaan. Voisi vielä vaatia, että näitä puroja ja jokia entisöitäisiin sillä tavalla, että sinne rakennettaisiin mutkia ja kiviä ja niin poispäin, niin kuin jonkin verran tehdäänkin, ja sitten taas vesi puhdistuisi paremmin kuin sillä, että se juoksee suoraan.
[kevätpuron kuohuntaa]
PETRI: Kuuntelet Vesimerkillistä.
[kevätpuron kuohuntaa]
SILJA: Milloin vesi edes tuli tänne planeetalle? Ja mistä? Sinähän se tiesit näistä avaruuden asioista jotakin…?
JOHANNA: No en nyt ihan kaikkea kyllä tiedä. Mutta sen tiedän, keneltä me voidaan kysyä.
[puhelimen valintaääni, linja hälyttää]
JOHANNA: Tätä pienten ja suurten vesien mysteeriä me ei saatu ratkottua ilman pätevää ammattiapua. Mites se nyt on, Ursan tiedottaja Anne Liljeström, mistä meidän vesi oikein tuli?
[puhelinlinja aukeaa]
ANNE LILJESTRÖM: Tämä on oikeastaan tämmöinen salapoliisitarina, että meillä on paljon epäiltyjä, jotka todennäköisesti toimi kimpassa, mutta ei tiedetä tarkkaan, milloin murha tapahtui, ja meillä on tosi monimutkaista todistusaineistoa, josta kaikkea ei ole edes vielä löydetty. Tämä on erittäin jännä juttu.
JOHANNA: Jos tämä kerran on tämmöinen pähkinä, joka pitää ratkaista, mitä me tiedetään tässä vaiheessa tapauksen tutkintaa?
ANNE LILJESTRÖM: Siis meillähän on maapallolla vettä selvästi nyt, 70 prosenttia maapallon pinnasta on veden peitossa. Uskotaan hyvällä syyllä, että ainakin pari kertaa tämä Maan valtamerien määrä vettä on vielä tuolla Maan sisäosissakin jemmassa. Me tiedetään, että vettä on ollut maapallolla jo ainakin 3,8 miljardia vuotta sitten, mahdollisesti jo 4,4 miljardia vuotta sitten. Me on löydetty sellaisia merkkejä täältä maapallolta, mitkä viittaa siihen, että täällä on ollut nestemäistä vettä jo silloin. Yksi hyvä kysymys on tietysti se, miksi sen veden olisi pitänyt tulla jostain muualta. Tämä oikeastaan vaatii tällaisen selityksen siitä, miten kaikki oikein alkoi. Aurinkokunta muodostui reilut 4,5 miljardia vuotta sitten kaasu- ja pölykiekosta, jonka keskelle oli kovaa vauhtia muodostumassa tämä alku-Aurinko. Ja kaikki planeetat siinä sen tähden muodostumisen sivutuotteena tänne sitten putkahdettiin olemaan.
JOHANNA: Mitäs sitten tapahtui?
ANNE LILJESTRÖM: Tämmöinen kaasu- ja pölykiekko, jonka sisäosissa oli tosi kuumaa – vesi ei voinut jäätyä täällä kimpaleiksi ja tulla köntsinä tänne maapallolle. Kuu syntyi – tämä oli katastrofaalinen tapahtuma – valtavassa törmäyksessä. Sen täytyi vaikuttaa jotenkin Maan veteen, mitä silloin meillä oli. Toisaalta me tiedetään, että maapallolla on kraattereita edelleen jonkun verran täällä, sitä on paljon eroosio ja maankuoren liike kadottanut, mutta muilla planeetoilla ja kuilla on valtavasti kraattereita. Tänne on siis tullut vesipitoistakin kamaa muualta Aurinkokunnasta varmasti. Minkä lisäksi nykykäsityksen mukaan kaikki planeetat on syntyneet nimenomaan näin. Ensin ne on kaasussa ja pölyssä pikkuhiljaa muodostuneet nimenomaan pölystä, ja lopulta tällaiset isommaksi kasvaneet kimpaleet on törmäilleet ja täällä on ollut hirveä mylläkkä. Osa näistä Maan muodostaneista pallukoista on voinut tulla sitten muualtakin Aurinkokunnasta. Me ei tiedetä ihan tarkkaan, miten kaikki lähti liikkeelle.
JOHANNA: Toisin sanoen… jos haluaa ymmärtää jotain Maan veden alkuperästä, pitäisi ymmärtää aika hyvin myös Maan alkuperä ylipäätänsä, tai oikeastaan koko Aurinkokunnan.
ANNE LILJESTRÖM: Tämä on iso juttu tätä koko mysteeriä. Me ei vielä esimerkiksi sellaistakaan tiedetä, oliko Aurinkokunnan varhaishistoriassa vaihe, jossa jättiläisplaneetat Jupiter ja Saturnus vaelsi hetkellisesti tänne sisemmäs Aurinkokuntaan ja lähti takaisin. Se olisi vatkannut näitä vesipitoisia kimpaleita täällä vielä sillä lailla, että niitä olisi voinut tulla maapallolle tosi paljon. Me ei tiedetä, tapahtuiko tätä, on pitkään ajateltu että näin sen täytyi tapahtua. Tämä on se settinki tässä. Mutta mistä tämä vesi on sitten tullut – meillähän on erilaisia epäiltyjä täällä. Aurinkokunnasta löytyy kimpaleita, jotka on voineet meille vettä tuoda: on tietysti komeetat, joissa on hyvin paljon vesijäätä, asteroidit, Neptunuksen takaiset kappaleet, niissä on vaihtelevia määriä vettä. Täällä Aurinkokunnan sisäosissakin on ollut omanlaisiaan kimpaleita, ja osa siitä vedestä on varmasti ollut kuitenkin olemassa siinä materiaalissa, joka muodosti maapallon.
JOHANNA: Mites tätä on mahdollista selvittää? Tai miten sitä on selvitetty nyt tähän asti?
ANNE LILJESTRÖM: Me voidaan selvittää sitä veden alkuperää sillä lailla, että vesi on nimittäin erilaista riippuen siitä, missä päin Aurinkokuntaa se on muodostunut. Me voidaan käyttää sitä kemiallisena sormenjälkenä, kun me selvitetään, mistä se oikein tuli. Ja se vesi, mitä meillä on nyt, ja se vesi, mikä meille on tullut – sen cocktailin pitää olla sellainen, että se vesi mitä meille on tullut… sen cocktailin täytyy olla sellainen, että se voi näyttää siltä, miltä se näyttää Maassa nykyään. Esimerkiksi komeetat, mitä me ollaan tutkittu Aurinkokunnassa – ainakaan merkittävä osa meidän vedestä ei voi tulla komeetoista, ainakaan sentyyppisistä komeetoista, mitä me ollaan tutkittu. Tuolla niin sanotun pääasteroidivyöhykkeen ulko-osissa on tietyntyyppisiä varsin vesipitoisia asteroideja, joita sanotaan hiilikondriiteiksi. Niissä on tosi paljon vettä, ja se vaikuttaakin olevan hyvin Maan veden kaltaista. Se vaikuttaisi ihan lupaavalta mutta melkein vaatisi sen, että jättiläisplaneetat on täällä riehuneet ympäriinsä. Ja me ei tiedetä, tekikö ne sitä.
JOHANNA: Onko muuten tästä veden mahdollisesta alkuperästä saatu hiljattain jotain uutta tietoa?
ANNE LILJESTRÖM: Tämmöinen tuore tulos on se, että on niin sanottuja enstatiittikondriitteja, yhdentyyppinen meteoriittityyppi. Ne on aika harvinaisia nykyään, mutta vaikuttaa siltä, että niiden emoasteroideja on itse asiassa saattanut olla runsaasti täällä Aurinkokunnan sisäosissa. Ne ehkä yksinään olisi itse asiassa saattaneet riittää siihen, että ne olisi tuoneet sen veden maapallolle. Mutta tämä on ihan uusi tulos nyt, ja se ei ole mitenkään varmaa sekään.
JOHANNA: Tämän alan tutkimus varmaan jatkuu edelleen, mutta miten summaisit, mihin käsitykseen tähänastisten todisteiden valossa on päädytty?
ANNE LILJESTRÖM: Mitä todennäköisimmin me on saatu vettä tänne eri vaiheissa. Osa on ollut täällä heti alusta asti. Osa tuli ehkä jopa sen kimpaleen mukana, joka törmäsi meihin ja synnytti Kuun, siinä saattoi tulla. Myöhemmin on voinut tulla lisää vielä jonkun verran näitä vääränlaisia komeettoja, kunhan ei liikaa. Tässä on tehty vesicocktail eri puolilta Aurinkokuntaa, mutta me ei tiedetä ihan tarkkaan, missä vaiheessa ne tuli tänne ja paljonko niitä tuli missäkin vaiheessa. Tämä on… aika mainio.
JOHANNA: Mitäs veikkaat, tuleeko vielä uusia edistysaskelia tässä jutussa?
ANNE LILJESTRÖM: Uskon, että tämä asia selkiytyy, kun meillä on avaruusluotaimia, jotka tutkii vielä paikan päällä Aurinkokunnan tällaisia pienkappaleita. Koko ajan se kokonaiskuva täydentyy ja selkeytyy se, mikä ylipäätään on mahdollista. Yksi mun mielestä hyvin mielenkiintoinen kysymys on tämä kuukivien arvoitus: onko meillä ollut täällä tämmöistä suurta pommitustapahtumaa noin 3,8 miljardia vuotta sitten, missä meillä olisi ollut valtava pommitus juuri kun Jupiter ja Saturnus olisi täällä käyneet retkillänsä.
JOHANNA: Odotetaan kaikki varmaan yhtä kuumeisesti vastauksia tähän…
ANNE LILJESTRÖM: On aivan mahdollista, että kaikki eivät odota sitä aivan niin kuumeisesti kuin minä.
JOHANNA: …kyllä ne odottaa. Jos ne ei vielä odota, kyllä tämän jälkeen saavat luvan odottaa.
ANNE LILJESTRÖM: Kun ajattelen vettä Aurinkokunnassa ja maapallolla, mun mielestäni yksi hauska näkökulma on se, että vesihän on yksi yleisimmistä aineista koko universumissa, ja sen rakennusaine vety on koko maailmankaikkeuden kirkkaasti yleisin atomi. Ja koska vetyä on noin 75 prosenttia ihan kaikesta tavallisesta aineesta, ja valtaosa syntyi heti alkuräjähdyksen jälkeen… vettä on ihan valtavia määriä yksin Aurinkokunnassa, siellä ulompana. Tästä huolimatta siis Maa on ainoa meidän tuntema planeetta, jossa vesi virtaa vapaana ja ylläpitää ja ylipäätään mahdollistaa ihan huikean monimuotoisen biosfäärin. Eli maapallolla vesi on aivan poikkeuksellisessa asemassa. Ja mun mielestäni tämän takia vesiympäristöjä, niiden ylläpitämiä elinympäristöjä, kannattaa tosiaan vaalia, koska ne ovat aivan ainutlaatuisia meidän tuntemassa maailmankaikkeudessa. Kaikki sieltä löytyvät kurnuttajat, vipeltäjät, töhnät ja huitulat, ne on ihmeitä.
[yksinäisen kurjen huutoa, kaiku]
SILJA: Näihin maailman ihmeisiin meidän on hyvä päättää tämä sarja. Vesimerkillistä on ollut osa meidän kummankin opiskelua luonto- ja ympäristöpuolen ammattilaisiksi. Mitä sulle jäi päällimmäiseksi mieleen tästä kaikesta?
JOHANNA: Ehkä paikat ja ihmiset. Mielestäni tunnen meidän arvokkaat luontokohteet hyvin, ja silti onnistuin löytämään uutta.
SILJA: Entäs ne ihmiset?
JOHANNA: Niin no, mikä aihe meillä olikin työn alla tässä, aina löytyi joku, joka tietää siitä tosi paljon. Joku asiantuntija tai aktiivinen luontoihminen tai jonkun yhteisön kantava voima. Tämä kertoo siitä, että meidän vedet koskettaa tosi isoa porukkaa. Meidän vesillä ja niiden luonnolla on merkitystä. Mutta mitä sulle jäi mieleen? Paikkojen ja ihmisten lisäksi?
SILJA: Mulla on sellainen olo, että näitä kunnostusta kaipaavia vesistöjä on Häme ja Suomi ihan täynnä. Että tosi paljon on työsarkaa– ja yksinomaan talkoilla ei kyllä voida olettaa että korjataan se, minkä on tavallaan yhteiskunnankin suojeluksessa annettu tapahtua. Joko tietämättömyydestä tai tahallaan. Mutta ehdottomasti meidän pitää tehdä asioita ja me voidaan tehdä ihan yksilötasolla monenlaisia asioita. Ja paljon hyviä asioita jo tapahtuu. Arvostan myös tosi paljon tutkijoita ja muita, jotka vesiensuojelun kanssa työskentelevät. Se on äärimmäisen tärkeää työtä.
JOHANNA: Tutkittu tieto ja ympäristöliike on jo tähän mennessä saaneet aikaan tosi paljon. Eikä pidä unohtaa, että onhan yksi ponnahduslauta koko Suomen ympäristöliikkeelle sen nykymuodossa – se on syntynyt täällä Hämeessä.
SILJA: Totta – tarkoitat siis Koijärven lintujärveä ja äläkkää sen kuivattamisesta 42 vuotta sitten. Muutamaa vuotta tämän jälkeen Suomeen perustettiin maan historian ensimmäinen ympäristöministeriö.
JOHANNA: Voitaiskin kuunnella vielä yksi äänitys. Vähän hatunnostona kaikille, jotka edelleen puolustavat luontoa ja vesiluontoa. Kävin tämän sarjan viimeisellä maastokierroksella Koijärvellä yhtenä sunnuntaiehtoona. Siellä ruska hehkui ja oli upean näköistä, mutta mistään elollisesta ei kyllä kuulunut pihaustakaan. Aloin jo luovuttaa ja tein lähtöä, mutta siinä hetkessä puhkesi ilmoille laulujoutsenten ääni. Mulla nousi iho kananlihalle siinä, kun yhtäkkiä tajusin, miten Koijärvi pelastui aikoinaan, mutta niin pelastui myös laulujoutsen. Eikä se ollut sattumaa. Sen sai aikaan pitkälti aktiiviset ihmiset, jotka näki tämän lajin säilyttämisen ja vaalimisen ja pelastamisen arvoisena.
[laulujoutsenten lentoon lähtö, joutsenparin ääntä, häivytys ulos]
SILJA: Onko se nyt loppusanojen aika?
JOHANNA: Joo, tässä tämä sarja nyt taisi olla, ja pitää keksiä uusia verukkeita, että voi soitella kiinnostaville ihmisille ja pötkiä luontoon milloin lystää.
SILJA: Onneksi meidän Vesikoulu jatkuu vielä pari viikkoa Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin Facebookissa ja ennen kaikkea Instagramin puolella. Kuvia ja päivityksiä voi tietysti selata myöhemminkin, ja voihin näihin podcasteihinkin palata aina myöhemmin.
JOHANNA: Ja luonnonsuojelupiirin nettisivuille ollaan koottu lisätietoa sekä jaksojen aiheista että muista jännistä vesijutuista. Sieltä löytyy myös vinkkejä luontokohteista, missä pääsee näkemään aika erityyppisiä luonnonvesiä eri puolilla eteläistä Hämettä.
SILJA: Mutta tämähän ei jää tähän, jos se meistä on kiinni.
JOHANNA: Niin, nyt kun nämä Hämeen vedet on tulleet tutuiksi, seuraavaksi me haluttaisiin kyllä…
SILJA: Hei, älä spoilaa!
JOHANNA: Okei, niin, kaikki aikanaan. Mutta hei – kiitos kun kuuntelit Vesimerkillistä-podcastia. Kiitos kaikille, joilta ollaan saatu tietoa ja vinkkejä, ja ennen kaikkea kiitos, kun on saatu tehdä tätä.
SILJA: Pitäkää huolta itsestänne – ja vesistänne.
[kurjen huutoa]
PETRI: Kuuntelit Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin Vesimerkillistä-podcastia, jonka käsikirjoittivat ja toteuttivat Silja Kononen ja Johanna Viitanen. Tekstisitaatit luki Petri Rinne. Äänitarkkailusta vastasi audiotohtori Tomi Taskinen. Podcast on saanut rahoitusta Euroopan unionin Life-ohjelmasta.
[kurjen huuto jatkuu, taustalla teeri, palokärki, keltasirkku…; häivytys ulos]