Vesimerkillistä menee metsään
Jakso 1: Vesimerkillistä menee lehtoon
21.9.2022
Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirille käsikirjoittaneet ja toteuttaneet Silja Kononen ja Johanna Viitanen
JOHANNA: Arvaas kuule, keitä on tämmöiset tyypit kuin kyrmysepikkä ja kyyryrisakas ja pärnäjäärä?
SILJA: En kyllä tiedä – mitäs naapurin äijiä nämä on?
JOHANNA: No ne on lehtojen asukkaita. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin lehmuslehtojen.
[Luonnonääniä]
PETRI: Vesimerkillistä menee metsään.
[Luonnonäänet jatkuvat, häivytys ulos]
SILJA: Mitäs sitten… Pelattaisiinko laiva on lastattua? Muistatko? Lehdoilla.
JOHANNA: Okei, lastataan se nyt aluksi vaikka Etelä-Hämeen lehtokeskusalueella.
SILJA: Mä lisään sinne multaa.
JOHANNA: Mä lisään sinne mulmipuita.
SILJA: Mä lisään saniaiset.
JOHANNA: Mäpäs lisään kevätkukkijat.
SILJA: Lastataan vielä käävät.
JOHANNA: Ja harjulehdot.
SILJA: No purolehdot – ei niitä voi unohtaa.
JOHANNA: Eikä lehtokorpiakaan.
SILJA: Entäpä lähteiköt?
JOHANNA: Niin tai vuokot.
SILJA: Linnut.
JOHANNA: Liito-oravat, lepakot.
SILJA: Mesiangervot. Monimuotoisuus.
JOHANNA: Meidän paatti alkaa varmaan olla aika täynnä.
SILJA: Mitäs muuta… Jäikö meiltä puuttumaan jotain tosi tärkeää?
JOHANNA: Onhan se niinkin, että täällä Etelä-Hämeessä on monenlaisia lehtoja, on kuivaa ja on kosteaa, on rantalehtoa ja harjunrinnelehtoa ja jalopuumetsää ja vaikka mitä.
SILJA: Mutta kaikille on yhteistä, että maaperässä on päällimmäisenä ainakin ohut kerros lehtomultaa. Ja sitähän syntyy erityisesti lehtipuiden lehdistä ja lakastuneista kasveista.
JOHANNA: Mutta voi kyllä lehto olla kuusivaltainenkin.
SILJA: Niin, ensimmäinen mielikuvahan voi olla, että lehto on sellainen valoisa jalopuumetsä. Mistähän tuo jalokin muuten tulee? Mitä edes ovat jalot lehtipuut? Tammi ainakin, lehmus, vaahtera…
JOHANNA: Pähkinäpensaskin on. Kynä- ja vuorijalavat ja saarni myös. Tuomea ja pihlajaa on joskus kutsuttu ”puolijaloiksi” lehtipuiksi.
SILJA: Mistä se jalous sitten tulee? Miksi toinen puu on toista jalompi?
JOHANNA: Sana ainakin on puhdasta käännöslainaa. Jos vaikka ruotsia ajattelee, jalopuu on ädellövträd ja tavallinen lehtipuu on triviallövträd.
SILJA: Triviaali lehtipuu! Eikö tuo ole nyt hiukan vähättelevä asenne koivua, leppää, haapaa kohtaan…
JOHANNA: Kyllä haapaa voisi kyllä sanoa meidän noista yleisistä puista kaikkein jaloimmaksi.
SILJA: Tosiaan iso osa Päijät- ja Kanta-Hämeestähän sijaitsee tässä niin sanotussa Hämeen lehtokeskuksessa. Oikein hyvä paikka tutustua lehtoihin siis. Ja kyllähän niihin kannattaakin tutustua. Melkein puolet uhanalaisista metsälajeista elää lehdoissa.
JOHANNA: Tykkään juuri tuosta, että maasto on sillä lailla pienipiirteistä, että metsätyypit vaihtelee ja niitä on paljon. Mutta vaikka meillä on näitä lehtotyyppejä on laidasta laitaan, yksi on sellainen, jota tarvitsee lähteä vähän muualle katselemaan, ja sehän on nämä tammilehdot. Pitäisi mennä tuonne eksoottiseen Varsinais-Suomeen.
SILJA: Jos nämä erilaiset lehtoluontotyypit ja erot eri puolilla Suomea kiinnostaa, Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiiri on järjestänyt neljä pitkää lehtowebinaaria. Kaikki nämä esitykset löytyvät Youtubesta, ja pystyyhän niitä seuraamaan kuuntelemallakin, jos ei ehdi katsoa. Joten jos haluat opiskella lehtoaiheita lisää, tutustu esityksiin vaikka meidän seuraavaa jaksoa odottaessa.
JOHANNA: Mutta kun tässä nyt tuli puheeksi ne lounaiset tammilehdot, meillä on niiden tiimoilta nyt pieni ajatusleikki. Tämä on oikeastaan aikahyppy.
SILJA: Niin, ilmastohan lämpenee, haluttiin tai ei. Lämpeneminen ei jää yhteen eikä kahteenkaan asteeseen. Onhan tämä jo huomattu.
JOHANNA: Ei tämä mitään uutta tietoa enää ole, kun ensimmäiset varoitukset hiilenpolton vaikutuksista julkaistiin joskus 1800-luvun lopussa.
SILJA: Me sitten aloimme miettiä, mitä tämä tarkoittaa metsäluonnolle Etelä-Hämeessä vaikkapa 100 tai 500 vuoden päästä. Jos metsäkasvillisuus muuttuu Viron, Etelä-Ruotsin tai Tanskan suuntaan, voiko vuonna 2122 Hämeessäkin retkeillä tammilehdoissa? Ja millaisia ne sitten olisi?
JOHANNA: On yllättävän vaikea kuvitella, miltä semmoinen vanha tammimetsä näyttäisi täällä. Koko kesän yrittänyt sitä tuolla maastossa kuvitella sitä, jos paikassa on nyt joku tumma kuusikko tai kuiva harjumetsä. Se tuntuu niin kaukaiselta ja aika epätodelliseltakin, että tänne alkaisi ilmestyä yhtäkkiä paljon, paljon lisää metsälehmusta, vaahteraa, saarnea… ja joskus kai sitten lisää tammeakin ja ehkä peräti pyökki.
SILJA: Eihän täällä tietysti sadan vuoden päästä vielä sellaisia lehtoja ole kuin Lounais-Suomessa. Vie kuitenkin aikaa, että puu kasvaa isoksi, ja tammi on pitkäikäinen puu.
JOHANNA: Varmaa on joka tapauksessa, ettei eihän meistä kukaan tule näkemään laajoja tammimetsiä jossain Salpausselkien välissä. Sen takia meidän pitikin kysyä vähän kuvitteluapua sieltä, missä tammimetsiä on jo nyt.
SILJA: Turun kaupungissa niitä on esimerkiksi Ruissalossa ja etelämpänä Turun ja Kaarinan rajoilla. Kysyin näistä lehtometsistä ja niiden hoidosta Timo Vahalalta. Hän on Turun kaupungin metsätalousinsinööri. Ja on muuten se henkilö, jonka johdolla Turun kaupunki on siirtynyt pois avohakkuista kaikissa metsissään, jotka ovat nykyisin siis jatkuvassa kasvatuksessa. Kaikkein vanhimpia metsiä Turussa ei hakata enää lainkaan.
[tikka rummuttaa puuta kaksi kertaa]
SILJA: Me yritettiin kuvitella, että miltä Hämeessä näyttää sadan tai viidensadan vuoden päästä metsissä, mutta se kuvittelu on hieman vaikeaa. Jonkinlaisen käsityksen saa, jos kulkee turkulaisessa tammilehdossa, vai mitä? Minkälaista näissä metsissä on kulkea?
TIMO VAHALA: Joo, lehdot on hyvin moninaisia, voi olla erittäin valoisia, jos on suuria tammia tai muita jalopuita ja sitten kenttäkerros onkin yllättävän paljas. Vaihtoehtona voi olla tämmöisiä missä on pensaskerroksessa erittäin paljon pähkinäpensaita ja ylispuusto on hyvin tiivistä. Silloin se on merkittävästi varjoisempaa. Kaikkea löytyy.
SILJA: Onko nämä syntyneet luontaisesti vai onko ihmiset pistäneet näppinsä peliin ja hoitaneet tai käsitelleet näitä aikojen saatossa?
TIMO VAHALA: Kyllä huomaa esimerkiksi Ruissalossa, että joka kuviolla on jonkinnäköistä hoitoa ollut joskus taannoin. Esimerkiksi tällaisiakin huomaa – ei välttämättä lehdoissa, mutta Ruissalossakin on 50–60-luvulla jonkin verran käytetty avohakkuuta. Niistähän on nyt kehittynyt kyllä sinänsä erittäin monimuotoisia jalopuustoisia metsiä, mitkä nyt on suojeltu. Siellä on jonkin verran vielä isoja puita ja kohtalainen kasa vähän pienempää. Tämmöisiä keskikokoisia tammia on aika vaikeaa löytää Ruissalosta. Mikä sitten taas luo oman problematiikan uhanalaisten lajien näkökulmasta. Jos ajattelee vaikka erakkokuoriaista, niille sopivia puita ei enää ole hirveän paljon, kun vanhat puut kaatuilee tuon tuosta.
SILJA: Onko tälle tehtävissä jotain?
TIMO VAHALA: Me ollaan nyt aloittamassa projektia, että tämmöisiä vähän pienempiä tammia aletaan veteranisoimaan, mikä tarkoittaa sitä että tahallaan vahingoitetaan puuta, että se alkaisi lahoamaan ja tarjoaisi sitten paremmat elinolosuhteet esimerkiksi erakkokuoriaiselle mutta myös monille lintulajeille. Nyt aloitetaan kymmenen puun kokeilulla. Nähdään, miten sinne se lajisto siirtyy. Semmoista ei ole ilmeisesti täällä Suomessa edes tehty vielä.
SILJA: Mitä tämä veteranisoiminen tarkoittaa ihan käytännössä?
TIMO VAHALA: Esimerkiksi joitain oksia voidaan kuivattaa ja sitten latvaa, ja voidaan tehdä semmoista, että tavallaan leikataan piirakanpala pystysuunnassa latvasta pois. Se voi olla vaikka 50 senttiä korkea, 10 senttiä leveä ja syvyys noin 30 senttiä. Semmoinen pala otetaan pois. Se sahataan maassa, siihen jää se kaarna, se tuodaan takaisin ylös, naulataan muutamalla naulalla kiinni että se pysyy siinä, ja sinne tuodaan esimerkiksi tammen lehtiä ja tammen purua sisään, ja se tarjoaa elinympäristön linnuille ja erakkokuoriaiselle. Samalla tuodaan tähän erakkokuoriaisen pönttöjä. Se on tämmöinen Ruotsista lähtöisin oleva tyyli, millä saadaan erakkokuoriaisen elinolomahdollisuuksia parannettua.
SILJA: Kerrotko vielä vähän tästä erakkokuoriaisesta.
TIMO VAHALA: Erakkokuoriainen on tämmöinen mitä ilmeisesti tavataan vain Ruissalossa. Kovakuoriaislaji, joka elää ontoissa jaloissa lehtipuissa. Parhaita tämmöisiä mulmipuita on tammi. Se on ollut erittäin uhanalainen 2000-luvun alkupuolella, mutta nyt se luokitellaan vaarantuneeksi lajiksi. Tähän myös koetetaan kaupungilta vastata, että sen elinolomahdollisuuksia parannetaan. Tässä on yhtenä osana just tämä erakkokuoriaispöntöt ja tämä puiden veteranisoiminen. Ympäristönsuojelulle tuli juuri Ruotsista, Puolasta ja Saksasta näitä lehtojen hoidon asiantuntijoita tänne näin. Ne olivat sitä mieltä, että lehtoja pitäisi enemmän hoitaa, kun täällä se on ollut enemmän suojelupainotteista, mikä on huono esimerkiksi tämän erakkokuoriaisen kannalta. Siinä on paljon kaikennäköisiä tapoja miten se tehdään.
SILJA: Mitäs muita eliöitä esiintyy näissä metsissä?
TIMO VAHALA: Monenlaista, kenttäkerroksessa on paljon kaikenlaisia vaateliaita lajeja, mitä ei tavata missään muualla kuin esimerkiksi tammilehdoissa tai lehdoissa ylipäätään, tai jalopuustoisissa lehdoissa. Mutta Ruissalossa on havaittu myös valkoselkätikkaa pesivän. Monesti mielletään itäisen Suomen lajiksi, mutta ilmeisesti sitä täälläkin on.
SILJA: Jos nämä metsät nyt sitten myöhemmin leviävät ja tammivyöhykkeen raja siirtyy, mitä luulet, leviävätkö nämä lajitkin sitten? Saavatko ne lisää tilaa muualta?
TIMO VAHALA: Lehtojen määrä ei varmasti sinänsä tule lisääntymään, kun se on maaperästä johtuvaa, mutta jalojen puiden leviäminen kangasmetsissä tulee ihan varmasti lisääntymään, koska lämpösumma kasvaa. Ei ole mitenkään kaukaa haettu, että esimerkiksi sadan vuoden päästä Jyväskylän seudulla olisi lukuisia luontaisesti kasvavia jalopuustoisia kangasmetsiä.
SILJA: Sanoit, että lehtojen määrä ei voi lisääntyä, koska se vaatii tietynlaista maaperää.
TIMO VAHALA: Tavallaan jos tästäkin ajattelee, niin monia Etelä-Suomen lehtoja käytetään metsätaloudessa. Ne on tällaisia istutettuja kuusikoita. Tähän kannattaisi kiinnittää huomiota. Valtiokin hiukan lähtisi rahakirstua aukaisemaan ja valistamaan metsänomistajia siihen, että ne kuusikot vaikka sitten avohakattaisiin kaikki pois ja siihen lähdettäisiin kehittämään jalopuumetsiä. Tämä olisi yksi luonnon monimuotoisuutta merkittävästi parantava vaikutus.
SILJA: Eli ne on kuusettuneet aikojen saatossa…
TIMO VAHALA: Lehdothan kuusettuu, täälläpäin varsinkin, jos ei niitä hoitele, mutta suurin uhkahan on metsätalouden tämä, kun metsänomistaja ei välttämättä tunnista, mikä on lehtomaaperää. Sitten se ajattelee, että se on ravinteikasta, ja istuttaa sinne kuusta. Vahinko on voinut tapahtua jo sata vuotta sitten. Lehtopuut on hakattu sieltä ja sinne on vain luontaisesti esimerkiksi kuusta tullut. Sitten sitä on vain jatkettu niin, että kuusta siellä saa vain ollakin, koska se tuottaa metsänomistajalle tuloa, eikä nähdä sitä luonnon monimuotoisuuden kannalta.
SILJA: Aivan, eli tällä tavalla voitaisiin lisätä tätä lehtojen varsin pientä pinta-alaa Suomessa.
TIMO VAHALA: Juu, sitä saataisiin moninkertaistettua.
SILJA: Tällä sitten olisi monimuotoisuudelle aivan valtava merkitys.
TIMO VAHALA: Juu, jos ajatellaan, että kuusikoita täällä Suomessa riittää, mutta jalopuumetsiä on erittäin vähän.
SILJA: Mutta nyt kun tämä ilmasto on jo havaintojen mukaan lämmennyt, kannattaisiko näitä taimia jo alkaa istutella vaikka Hämeeseenkin ja Uudellemaalle, kokeilumielessä ainakin?
TIMO VAHALA: Jalopuita ehdottomasti kannattaa istuttaa niin paljon kuin vain sielu sietää.
SILJA: Siinä olisi sitten jokaiselle vinkki, mitä voi tehdä.
TIMO VAHALA: Sekin on yksi hyvä pointti, että täällä Turussa jos ajattelee tammea, missä kaikkialla se voi kasvaa, sitä näkee kyllä kaikkialla. Sitä näkee jopa ihan kallion laella. Riittää, että siinä on vain ihan pieni kasvusto, että se saa juuret jotenkuten järkevästi sijoitettua. Oikein karuillakin paikoilla huomaa, että tammi kasvaa.
SILJA: Pyökki kuulemma pystyy jo leviämään luontaisesti siellä Turun seudulla.
TIMO VAHALA: Joo, viimeisenä kymmenenä vuotena on huomattu, että Ruissalossa on näitä meidän hoitokohteita ja muutenkin sitä aluetta aika hyvin kartoitetaan… Ollaan huomattu, että siellä kohtalaisen paljon pyökkiä uudistuu. Tulevaisuudessa varmaan tulee hetki, kun ajatellaan että se pyökki siirtyisi esimerkiksi metsätalouden hyväksi puulajiksi. Jos ajatellaan että kuusikkoa vaivaa maannousema, siihen voisi ajatella hyvillä kasvupaikoilla, lehtomaisillakin, että voisi pyökkiä istuttaa. Mutta ei ole ehkä vielä tätä päivää. Me ollaan pyritty kyllä ympäristönsuojelun kanssa pyökkiä poistamaan kaikissa hoidoissa vielä, koska kyseessä on tammilehdot ja niiden hoito, niin ollaan lähdetty siitä että poistetaan pyökit.
SILJA: Näistä talousmetsistä voidaankin puhua seuraavaksi. Turussa metsiä ei enää avohakata. Miten tämä linja syntyi, ja oliko se vaikea saavuttaa?
TIMO VAHALA: Kun tulin kaupunkiin töihin 2016, silloin oli puhetta kaupungin ylemmältä taholta, että siirryttäisiinkö tähän jatkuvaan kasvatukseen ja mitä se vaatisi. Sitten oikeastaan meidän metsäpuolen päätöksellä, että voidaan siirtää kaikki metsät jatkuvaan kasvatukseen. Ei se vaadi oikeastaan kuin sen päätöksen, ettei metsiä enää avohakata, koska metsiä voidaan hyödyntää monella muulla tavalla. Monesti näissäkin ajatellaan, ettei jatkuva kasvatus toimi tietyissä metsissä. Jatkuva kasvatus toimii jokaisessa metsässä, mutta siinä metsäsuunnitelmassa on kyllä kirjattuna sellainenkin, että voidaan poikkeustapauksissa käyttää myös avohakkuuta. Voidaan toteuttaa silloin tällöin, jos sellaisia kohteita on, mutta näistäkin selviää yleensä kyllä mahdollisesti ihan pienaukkohakkuuna. Se yleensä kohdistuu semmoisiin paikkoihin sitten, missä voitaisiin ajatella, että tulee iso hyönteistuho tai on ihmisille vaaraksi. Rajoittuu vaikka rivitalokiinteistöön. Edellinen avohakkuu on tehty 2013 ja koko 2000-luvulla on kaksi avohakkuuta vain tehty. Eikä kyllä näköpiirissä olisi, että tulisikaan yhtään avohakkuuta seuraavan kymmenen vuoden aikana.
SILJA: Mainitsit jo tuossa, että jatkuva kasvatus sopii kaikentyyppisiin metsiin, vaikka toisinkin väitetään. Sopiiko tämä myös tammilehtoihin ja lehtoihin, joita talousmetsinä vielä käsitellään?
TIMO VAHALA: Me ei käsitellä lehtometsiä talouspainotteisina vaan se perustuu pelkästään lehtojen hoitoon. Ne on tällaisia erikoishakkuuluonteisia. Sieltä poistetaan pääasiassa jalopuita haittaavaa puustoa, mikä enimmäkseen on kuusta. Mutta meillä on nyt Helmi-kohteita, ympäristöministeriön rahoittamia, pähkinäpensaslehtoja, joiden pähkinäpensaita vaivaa runsas ylispuumännikkö, ja tapauskohtaisesti niitä katsellaan.
SILJA: Mikä on ollut vaikeinta tässä siirtymässä pois avohakkuista, vai onko kaikki sujunut helposti?
TIMO VAHALA: En itse näe siinä mitään vaikeutta. Siihen riittää se päätös, että luovutaan avohakkuista ja siirrytään jatkuvaan kasvatukseen. Ehkä yhtenä problematiikkana voi sanoa, miten valistat ja opetat näitä konekuskeja, metsureita, toimimaan niin kuin se on tarkoitettu. Heille on voinut olla opetettuna tämä perinteinen metsätalouden käyttö, niin osan voi olla vaikea ymmärtää tätä menetelmää. Mutta monesti siihen auttaa se, kun mennään leimikolle ja siinä voidaan tehdä esimerkkileimaus, joka voi olla ihan kolmen aarin kokoinen. Sillä merkataan poistettavat puut ja säästettävät puut, ja sitä kautta kun toimii, monet saa käsityksen, miten koko kuviota käsitellään.
SILJA: Sopivatko lehdot mielestäsi metsätalouskäyttöön, vai pitäisikö ne jättää metsätalouden ulkopuolelle?
TIMO VAHALA: Pitäisi jättää metsätalouden ulkopuolelle. Jos on näitä joista ollaan puhuttu, missä on maalajina lehto, mutta siinä kasvaa puhdas kuusikko, tällaisissa kohteissa kyllä pitäisi saada ne kuuset pois ja lähteä kasvattamaan jalopuita. Ja siihen kyllä vaaditaan valtiolta rahaa, että metsänomistajat sellaiseen lähtisi.
SILJA: Jos kuka tahansa haluaisi vaikuttaa kotikuntansa metsien käyttöön, minkälaisia vaikutuskanavia on, joita voisi soveltaa muuallakin?
TIMO VAHALA: Ensiksi kannattaa ottaa selvää, omistaako asuinkunta metsää, ja jos omistaa, mielestäni paras tapa vaikuttaa on että ottaa poliitikkoihin yhteyttä ja kysyy metsien hoidosta, pyytelee vähän perusteluja että minkä takia näin on hoidettu, kun vaihtoehtojakin on. Metsistähän pystytään nykyään laskemaan oikeastaan kaikki. Pystytään ottamaan marjasatoja huomioon, pystytään laskemaan hiilinieluja, hiilitasetta, pystytään laskemaan metsäluonnon monimuotoisuutta ja suunnittelemaan hakkuita sellaisiksi että se nousee eikä vain heikkene. Kaikkia tällaisia pystytään ottamaan huomioon ja optimoimaan. Metsätalous on monessa mielessä jäänyt kyllä edelliseen vuosituhanteen.
SILJA: Eli asukkaat voisivat alkaa vaatia päättäjiltä ja kunnilta parempaa metsänhoitoa.
TIMO VAHALA: Juu.
SILJA: Ja enemmän suojelua varmaan myös.
TIMO VAHALA: Joo, se on kanssa tärkeä asia, mutta siinä on tietysti omat ongelmansa, kun jos on vähän pienemmästä kunnasta kyse kuin Turku ja heillä on suurin piirtein saman verran metsää, mutta he elää enemmän metsästä, saavat sieltä hyvin tuloja kassavirtaansa, se voi olla vaikeampaa.
SILJA: Totta. Nyt jos joku kuuntelijamme vaikkapa haluaisi lähteä sinne lounaaseen katsomaan teidän tammilehtoja, voitko suositella jotain paikkaa, minne kannattaisi mennä?
TIMO VAHALA: Ensiksi tietysti tulee mieleen Ruissalo. Ruissalo kannattaa kyllä käydä läpi. Oikeastaan saaren päästä päähän menee kauniita luontoreittejä.
SILJA: Mihin siellä kannattaa kiinnittää huomiota?
TIMO VAHALA: Varmaan ensimmäiseksi silmät kiinnittyy näihin valtavan isoihin tammiin ja jalaviin, mitä oikeastaan aika harvassa paikkaa on. Puhutaan tämmöisistä kolmen metrin ympärysmitalla olevista puista, sellaisia on paljon. Sitten huomaa vehreyden määrän. Se voi olla aika mykistäväkin.
SILJA: Onko sinulla omaa suosikkipuulajia tammivyöhykkeen metsissä?
TIMO VAHALA: Mä olen aina tykännyt, kun olen saariston lapsi, niin kalliomänty, tällainen saaristomänty, joka ei kasva välttämättä seitsemää metriä korkeammaksi, oikein kitulias. Sellainen on mielipuu.
SILJA: Ne on kyllä kauniita, tuulen tuivertamia.
TIMO VAHALA: Juu.
SILJA: Jos sinä olisit metsä, minkälainen metsä olisit?
TIMO VAHALA: Kai mä olisin sellainen luontaisesti syntynyt eri-ikäisrakenteinen sekametsä, jossa olisi paljon lahopuuta.
[sirittäjä laulaa, hyttynen inisee ja pyy viheltää, tuuli humisee puunlatvoissa taustalla]
SILJA: Kun niitä lehtoja on tosiaan niin vähän, vain yksi, siis yksi prosentti koko maan metsistä tai jopa alle sen… niin minkä ihmeen takia niitä on edelleen metsätalouskäytössä?
JOHANNA: Minkä takia suurin osa niistä on menetetty peltomaiksi? Onhan lehtomulta tosi tuottoisaa. Kasvit kasvaa siinä hyvin. Ollaan sun kanssa paljon puhuttu korvista, niin eikö tässä ole taustalla aivan sama syy kuin minkä takia korpia on ojitettu ja haluttu niin paljon talousmetsiksi. Rehevä maaperä tuottaa hyvin puuta.
SILJA: Lehtojen, korpien, kaikkien vähän harvinaisempien kohdalla vain tuntuu, että niihin pitäisi oikein varta vasten hakeutua, kun niitä on sen verran vähän. Itsekin olen viettänyt enemmän aikaa kangasmetsissä…
JOHANNA: Kankaat on varmaan useimpien tyypillinen metsäkokemus, jos ei nyt satu asumaan lehtopaikan lähellä. Mutta kyllähän täällä pääsee lehtoon vaikka isoimmissa kaupungeissakin, lehtoa on Hämeenlinnassa ja lehtoa on Lahdessa. Forssassakin on komeaa lehtoa Salmistonmäellä.
SILJA: Taas nousee mieleen keväiset lehdot entisessä asuinpaikassa Etelä-Karjalassa, ihanat sinivuokkojen matot. Minä kun olen kuten sanotaan kevätihminen, niin se kontrasti, siniset vuokot tai aniliininpunainen näsiä siinä harmaanruskeassa maisemassa sävähdyttää.
JOHANNA: Se onkin tuo lehtojen kevätkukinta onkin sellainen ilmiö, että jos ette ole käyneet katsomassa, niin mars, nyt ensi keväänä. Se voi olla kyllä niin käänteentekevä elämys, että kevätkukintaretkistä tulee ihan jokavuotinen perinne.
SILJA: Näistä käänteentekevistä lehtokokemuksista voisin mainita ihan tuoreen, menneeltä kesältä. Sitä on oikeastaan vaikea toiselle kuvailla, koska se pitäisi kokea. Se ympärillä oleva vihreys, se viidakkomainen vehreys ja se lintujen mieletön konsertti… Jotenkin se kokemus oli tosi elvyttävä. Siihen olisi voinut jäädä silmät kiinni kuuntelemaan sitä kaikkea, paitsi että en sittenkään… koska siihen kuoroon yhtyi melkoinen inisijöiden joukko.
JOHANNA: Anteeksi, ei saisi nauraa, mutta nyt me ollaan jotenkin niin lehtokokemusten ytimessä.
SILJA: ”Suomalainen sademetsä”, tämä termi johon törmäsin jossain, on oikeastaan aika hyvä ilmaus kuvaamaan sellaista lehtoa. Tuntui ettei olisi ollut lainkaan Suomessa.
JOHANNA: Sademetsä kuulostaa kauhean kotoisalta, kun olen täällä kotinurkissakin vaellellut noissa lehdon suursaniaisviidakoissa, melkein vesuri pitäisi olla mukana. Mutta siinä on jotenkin tosi hienon esihistoriallinen meininki.
SILJA: No kyllä. Tällaisissa ”sademetsälehdoissa” sitten näkee, miten valtavan lajiston lehdot elättävät. Ravintoa on niin paljon tarjolla, että muodostuu pitkiä ravintoverkkoja ja nämä ötökät elättävät suuren määrän vaikkapa lintuja. Mikä muuten sun oma lehtokäänne on? Jokin mieleen jäänyt sykäys?
JOHANNA: 90-luvulla joku ystävällinen henkilö oli kiikuttanut mun työpöydälle aivan uunituoreen kirjan. Kannessa luki ”Puiden kansa”. Onko sulle tuttu?
SILJA: Kyllä, siis tämä jonka tekijöiltä on nyt Helsingissä valokuvanäyttely? Pohjoistuulen metsä? Se on muuten auki vielä lokakuun alkuun asti. Mutta kaikkihan ei Puiden kansaa tunne – siinä oli niitä pyhiä lehtoja ja puita…
JOHANNA: Se kertoo tosiaan metsän henkisestä puolesta. Mulle se avasi jotenkin polun koko metsien kulttuuriperintöön. Miten tämä koko luonto on niin erottamaton osa koko meidän kulttuuria ja kieltä.
SILJA: Totta… kaikki sananparret ja kielikuvat. Joku on ”kantona kaskessa” tai asiat menee ”päin mäntyä” tai puhutaan ”pykäläviidakosta”. Siinäkin on se viita… Ja onhan metsä-sanakin sitä suomen kielen kaikkein vanhinta kerrostumaa.
JOHANNA: Puiden kansassa tämä kieliasia tulikin ilmi ihan paikannimissäkin, ja siinä kuvatut paikat ja niiden tarinat havahdutti mua siihen, että Suomessahan on vanhoja pyhiä paikkoja muitakin kuin vaikka kalliomaalaukset. Niistä on osa nimenomaan lehdoissa.
SILJA: Kaikkihan niistä metsien uhripaikoista eivät kyllä sijainneet lehtometsissä. Siis luontotyypiltään. Mutta oli niitäkin, jotka aivan kirjaimellisesti olivat pyhiä lehtoja ja uhrilehtoja.
JOHANNA: Mulle jäi juuri mieleen vahvimmin ne lehdot ja aloin katsoa lehtoa vähän sillä silmällä, voisiko siellä aistia, jos se on ollut jollekulle muullekin tärkeä paikka monta sataa tai, mistäs sen tietää, monta tuhatta vuotta sitten.
SILJA: Luonnonsuojelupiirin webinaarissa se Karvosen Markku puhuikin lehdoista myös jonkunlaisena henkisenä tilana.
JOHANNA: Hänhän puhui myös melankoliasta. Lehtoja ajatellaan usein semmoisena valon ja kevätkukinnan ihanana idyllinä. Mutta jostain syystä mun oli helppo saada kiinni siitä melankolian ajatuksesta ja arvostaa sitä näkökulmaa.
PETRI: Vesi kuvasti rantojen kellastuneita lehtometsiä, keltasta paistoi kaikkialta vesien ympäristöiltä, mistä enemmän mistä vähemmän, ainoastaan havumetsät seisoivat vahvoina ja muuttumattomina ikuisessa tummassa vihreydessään. Mutta juuri sen vuoksi, että lehtometsät olivat noin kellastuneet ja muuttuneet – keltaisia lehtiä uiskenteli vedessäkin vierellämme – herättivät ne erityistä myötätuntoa ja surumielistä kaipausta. Nehän ne olivat oikeastaan tehneet kesän; kun urpu avasi nuppunsa, työntäen esiin pihkaisen lehden sikiön, silloin lemusi kevät ilmassa, kun lehti oli kasvanut isoksi, kukoisti kesä, ja kellastuneiden, tuulen viemien lehtien kanssa meni kesäkin pois. Noissa lehdoissa oli jotakin vienoa ja hempeää ja arkaa ja heikkoa, joka ei kestä kovempaa kosketusta, mutta se tekee ne samalla sitä rakastettavammiksi ja näin syksyllä aivan erinomaista hellää tunnetta herättäviksi.
– Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1898
[harmaapäätikan soidinhuuto, joka toistuu]
SILJA: Eikö lehdoista vaan ole aika iso osa menetetty? Se nyt ainakin herättää melankoliaa.
JOHANNA: No niinpä.
SILJA: Ja onko ne vieläkään niin turvassa vaikkapa avohakkuilta? Metsälain kymppipykälä sen kyllä kieltää… On erikseen mainittu rehevät lehtolaikut ja lehtokorvet. Eikä pelkästään tämä yksi laki, vaan jopa metsäyhtiöiltä on alkanut tulla aloitteita, että he suosittelevat lehdoille avohakkuun sijasta luonnonhoitoa tai ihan suojelua.
JOHANNA: Niin vaan mun lähikylältäkin meni kuitenkin hieno lehto pinoon. Tuskin missään olin nähnyt niin pysäyttävän kokoista vanhaa raitaa kuin siellä. Sinne jäi sitten muutama tekopökkelö pystyyn.
SILJA: Olisiko se sitten katsottu liian isoksi? Kun niiden metsälakikohteiden piti olla pienialaisia? Mikä se pienialainen sitten taas on… Mikä juttu sekin on, että vain pienialaisia lehtoja suojellaan? Tätä minä en kyllä käsitä lainkaan.
JOHANNA: Ei sitä kuule käsitä kukaan muukaan järkevä…
SILJA: Aika vaikea se on vaikka liito-oravan liitää avohakkuuaukon läpi uutta reviiriä etsimässä.
JOHANNA: Kaivoin esiin tällaisen tiedon, että vuonna 2012 Vaasan hovioikeus muistutti sen yhdessä ratkaisussa, että tämä laki ei todellakaan määrittele tälle ”pienialaisuudelle” mitään maksimipinta-alaa. Tämä juttu koski nimenomaan lehdon hakkuuta ja oikeudessa todettiin, että se oli tehty metsälain vastaisesti. Kävi niin, että metsäyhtiön puunostaja tuomittiin päiväsakkoihin. Oli tapahtunut metsärikos.
SILJA: Eli oikeus katsoi, että hänen olisi pitänyt tietää, ettei tällaista lehtoa saa hakata?
JOHANNA: Joo, mutta eihän se niitä puita tietysti takaisin pystytä.
SILJA: Joku sanoo tuohon sitten argumentin, että kasvaahan sille paikalle kuitenkin uusi metsä.
JOHANNA: Kun puhuin valokuvataiteilija Sanni Sepon kanssa muun muassa juuri näistä heidän valokuvaamista pyhistä lehdoista, siinä kävi ilmi, että niiden tilalle oli kyllä joissain paikoissa tullut aivan jotain muuta.
SANNI SEPPO: Me etsittiin ympäri Suomea paikkoja, joista tiedettiin, että jossain siellä on ollut aikanaan tällainen uhripaikka, pyhä lehto, hiisipaikka. Usein semmoisena signaalina meillä saattoi olla se, että siinä paikalla on ollut esimerkiksi lähde tai siellä oli edelleen lähde, jota on tarvittu erilaisissa rituaaleissa, tai siellä voi olla joku iso kivi, joka on tuonpuoleisen symboli, tai siellä on ollut erityisen suuri puu. Silloin varsinkin, jos oli jollain tavalla koskematon paikka, siinä tuli juhlallinen olo ajatella sitä ajan jatkumoa taaksepäin ja ajatella, mitä kaikkea siinä paikalla on mahdollisesti ollut ja ajatella sen paikan erityisyyttä. Mutta sittenhän pahimmillaan ne saattoi olla… Kokemäenjoen varrella oli kuuluisa maineikas uhripaikka, niin siinä oli semmoinen rekkojen parkkipaikka siinä kohtaa silloin. Kun niitä ei ole tiedetty, niitä ei ole arvostettu, ja ennen kaikkea kun niitä on jopa määrätietoisesti tuhottu, se saattoi olla se yllätys, kun me jännityksellä mennään jotain uhripaikkaa kohti, sitten se onkin täysin jo tuhottu.
JOHANNA: Täältä Etelä-Hämeestäkin oli mainittu kirjassa monta tämmöstä pakanallista uhripaikkaa, niin kuin vaikka Janakkalan Pyhämäki, Hollolan Pyhäniemi ja sitten Nastolassa Pyhäsyrjän harju. Yllättikö teitä, että muistitietoa ja arkistotietoa löytyi vielä näinkin Etelä-Suomesta?
SANNI SEPPO: Se on ollut tietoa, jota on kerätty erilaisissa arkistoissa – yhteen aikaan esimerkiksi äidinkielen opiskelijat esimerkiksi keräsi tietyn alueen nimistöistä taustatietoa. Silloin me käytiin läpi paikannimiarkistosta kaikkia tämmöisiä mahdollisia, Pyhä-, Karsikko-, Karhu-, Metsä-, metsään liittyviä, erilaisia sanoja. Jokunen paikka oli, missä vielä talossa asujat tiesi – se oli Heinolassa Putulan Haavisto, jossa asukkaat vielä tiesivät, että heidän mummonsa kävi siellä, Kaisa-mummo. Sieltä ei saanut yhtään puuta kaataa ja siellä oli merkityksellinen pihlaja vielä, jonka täytyi saada antaa olla paikoillaan. Sittenkin kun se pihlaja kaatui, se jätettiin siihen makaamaan. Näin nykyisellä tietämyksellä lahopuun arvostus on ollut niissä pyhissä lehdoissa myöskin, koska ei ole haluttu, että niihin kosketaan.
JOHANNA: Kuulostaa tosi hienolta ja on jotenkin tosi ymmärrettävää, että on haluttu säilyttää se kiertokulku.
SANNI SEPPO: Nimenomaan, se kiertokulun näkyväksi tekeminen, että siinä näkyy vaan tavallaan se luonnon oman työn jälki. Ainahan sitten kun puita kaatuu, sitten syntyy myös uusia tilalle niihinkin pyhiin paikkoihin ja pyhiin metsiin. Voin kuvitella, että ne on olleet hirveän hienoja.
JOHANNA: Teillä oli tuossa kirjassa muutamia esimerkkejä täältä Etelä-Hämeestä, mutta onhan se tosiseikka, että suurin osa lehdoista täällä on tosi kauan sitten raivattu jo peltomaaksi. Mitä arvelet, mitä menetettiin suurten yhtenäisten lehtometsien mukana?
SANNI SEPPO: Nehän ei ole olleet luontotyyppeinä nämä pyhät metsät välttämättä lehtoja. Ne on toki voineet olla – niissä on aina ollut jotain erityistä, ja kun käytiin niissä paikoissa, me aina mietittiin, mikä tän paikan on tehnyt erityiseksi. Sitähän ei välttämättä pystynyt näkemään, koska se paikka oli niin toisenlainen kuin 100 tai 200 vuotta sitten. Siinä mielessä vaikea sanoa, että nimenomaan lehtojen kautta olisi hävinnut joku aineeton, henkinen, mutta kyllä uskon että jokaisella luontotyypillä… tulee kylmät väreet jo kuvitella sellaista laajaa lehtometsäaluetta. Ajattelen että jokainen metsä – vaikkei sitä ajattelisi suoraan uskonnollisen tradition kautta – niin jokaisella metsällä on omanlaisensa luonne ja jokainen metsätyyppi jättää meihin sen luonteensa kautta myös jonkinlaisen jäljen, joka on erilainen, ollaanko sitten lehtometsässä tai kuusikossa tai kuivalla mäntykankaalla.
JOHANNA: Mites yleisesti ottaen valokuvaaja katsoo metsää?
SANNI SEPPO: Se on aika paljon sen kulloisenkin tiedon ja kulloisenkin oman pohdiskelun kautta myöskin sitä metsää katsoo. Puiden kansa -hankkeen aikana tehtiin sitä tutkimustyötä ja kuvaustyötä viitisen vuotta, silloin varmaan kiinnitin erityisellä tavalla huomiota suuriin puihin. Jossain vaiheessa aika selkeästi tila ja miten metsän tilassa valo käy, miltä se tuntuu, on ollut yksi sellainen keskeinen asia. Miten sitä tilan tuntua pystyisi kuvaamaan kunkinlaisessa metsässä. Nyt kun olen enemmän tehnyt töitä sen äärellä, minkälaisia on suomalaiset luonnonmetsät, niin ehkä katson sitä metsän rakennetta, katson onko siellä eri-ikäistä puuta, onko erilajista puuta, onko lahopuuta. Luonnontieteellinen näkökulma on hirveän kiehtova. Sen kaiken tiedon kautta mitä olen oppinut, on tosi hauska sen kanssa katsoa metsää. Mua kiehtoo nyt tällä hetkellä kaikki ne älyttömän pienet lajit ja tietyllä tavalla se monimuotoisuus, mitä vielä jossain luonnonmetsissä on, tai missä tahansa metsässä.
JOHANNA: Onkohan tämä tosi tyhmä kysymys, mutta miten valokuvaaja kuuntelee metsää? Onko niillä metsän äänillä sun työssä jonkunlaista roolia?
SANNI SEPPO: Ihan hirveän iso rooli. Yksi sellainen paikka, missä me ollaan paljon Kovalaisen Ritvan kanssa kuvattu, on tuo Värriön luonnonpuisto. Sitä luonnonpuistoa halkoo erilaiset vedet. Tietyllä tavalla jos se veden ääni kuuluu, paikallistat itsesi sen veden äänen kautta, että missä sä kulloinkin olet. Sitten lintujen äänet tietysti… Oikeastaan kun Linkola kuoli niin ajattelin, että Linkolan muistoksi haluan opetella vähintään 50 lintulajia. No sehän tavallaan meni hirveän nopeasti se 50 ja niitä tulee enemmän ja enemmän ja se on mielettömän kiehtovaa. Mutta tajusin sen, että kun mä vuosi sitten keväällä kuvasin just siihen kiihkeimpään lintujen pariutumisaikaan metsässä ja heräsin aina auringonnousun aikaan, ja se metsä oli ihan täynnä ääniä. Tajusin etten ole koskaan nähnytkään sitä metsää tällaisena. Nyt näen, tietyllä tavalla aistin sen metsän myös niiden äänien kautta. Aistin sen hirveän paljon tilallisempana kuin ikinä aikaisemmin. Tavallaan kun niitä ääniä on korkealla ja niitä on vieressä ja niitä on etäällä ja niitä on lähellä… tuli aina sellainen olo että tämä on holvimainen ihmeellinen pyhättö, missä äänet piirtää niitä kaaria lintujen laulujen kautta sinne joka puolelle.
JOHANNA: Niin kuin olet tässä nyt kertonut, olette pitkään tehneet tätä työtä ja siinä sitten liikkuneet tosi paljon erilaisissa metsissä ja… mites tämä metsäluonnon muutos on näkynyt tänä aikana?
SANNI SEPPO: Noh… Olisi kiva kun pystyisi sanomaan jotain positiivista muutosta, mutta hirveän vaikea sellaista on keksiä. Tuntuu että silloin kun me vielä kuljettiin esimerkiksi Puiden kansan tai Metsänhoidollisia toimenpiteitä -teoksen aikana ympäri Suomea, silloin vielä jossain vaiheessa teiden reunoille esimerkiksi jätettiin niin sanottu kulissimetsä. Tai järvien ympärille jätettiin reilu suojavyöhyke. Mutta nykyään enemmän ja enemmän on hakattu ihan siihen tiehen asti. Tuntuu että ihan viime vuosina sellainen ahneus, hirvittävä ahneus, on vallannut kaiken. Ja sitten tietyllä tavalla se, että puhutaan että enää ei tehdä syväaurauksia ja nyt jätetään näitä tekopökkelöitä, jätetään säästöpuuryhmiä, niin mun mielestä ne näyttää vain tosi irvokkailta, muutamat tököttävät tapit siellä aukion keskellä. Ja toisaalta semmoinen, että ne mitkä on tämmösiä kansallispuistoja, missä ihmiset saa vierailla, niissä sen niiden suosion ja niiden riittämättömyyden ja pienuuden ja kulumisen näkee kanssa. Ei se mikään kiva muutos ole ollut, mitä tässä on joutunut seuraamaan.
JOHANNA: Kuulostaa… noh… kaikin puolin kurjalta. En tiedä, voiko tuosta sanoa oikein mitään muuta.
SANNI SEPPO: Ei… ei.
JOHANNA: No onko sitten luontokuva tai taidevalokuva metsästä muuttunut tänä aikana?
SANNI SEPPO: Kyllä varmaan taidekuvastoon varsinkin on tullut enemmän ja enemmän sellaista halua puhua luonnosta ja luonnon puolesta. Luontokuvaajissa on ehkä ollut sitä kriittisyyttä aina, tai se on vähän jakautunut, semmoisia kriittisiä luontokuvaajia ja luontokuvaajia jotka haluaa myös kuvien kautta nostaa tärkeitä asioita – kyllä niitäkin on aina ollut. Valokuvataiteessa se ehkä vähän aikaa oli pimennossa. Ehkä se silloin kun me tehtiin, 30 vuotta sitten, ei ollut kauhean trendikästä.
JOHANNA: Olet myös poliittisen valokuvan festivaalin toinen taiteellinen johtaja. Mitä ajattelet tuosta luontokuvan poliittisuudesta?
SANNI SEPPO: Mun mielestä luontokuva on aina ollut poliittista, kaikki kuva on jollain tavalla poliittista. Ei vain sen kautta, mitä se esittää, vaan myös sen kautta, mitä se jättää esittämättä. Ja riippuen aina hirmu tarkkaan siitä kontekstista, missä sitä kuvaa käytetään, että kuva yksinään on hauraampi, mutta esimerkiksi luontokuvassa on mun mielestä iso sellainen ristiriita, että kun halutaan näyttää tietysti mieluiten niitä kauniita paikkoja, halutaan näyttää lajeja, halutaan tuoda esille sitä luonnon kauneutta ja hienoutta, mutta kun se kuvasto toistuu kaikkialla samanlaisena, samantyyppisenä. Samanlainen kuva voi olla jossakin mainoksessa, missä tahansa mainoksessa. Se voi olla jonkun metsäfirman esitteen kannessa tai nettisivuilla. Se voi olla jonkun luontokuvaajan kotisivuilla tai jossain julkaisussa. Se tavallaan vahvistaa semmoista harhakuvaa, että tämäntyyppistä metsää olisi paljon, kun sitä koko ajan toistetaan. Kauniin luontokuvan tai varsinkin kauniin metsäkuvan ongelma on mielestäni se, että se ylläpitää – ilman että sitä puretaan, missä se kuva on otettu tai mitä siihen liittyy – niin se ylläpitää semmoista illuusiota. Ihmiset voi ajatella, että meidän mökin takametsä hakattiin ja ikävän näköistä, mutta aina sitä metsää jossain on. Sitä on niissä valokuvissa. On tärkeää tiedostaa sen poliittisuus. Että jos esittää vain kaunista, joka on pieni siipale siitä todellisuudesta, silloin siitä voi tulla kuva, joka hämää todellisuutta. Että tietyllä tavalla se mitä näyttää on yhtä olennaista kuin se mitä ei näytä.
JOHANNA: Tosi hyvä, että tämä tuli ilmi tässä, koska luulen että kaikki ei välttämättä sitä ajattele, jos ei sitä sanota koskaan tällä lailla selkeästi ääneen.
SANNI SEPPO: Nii-in.
JOHANNA: Teidän Metsänhoidollisia toimenpiteitä -kirja sisälsi ihmisten kokemuksia siitä, minkälaista se nyt sitten on, kun menettää metsän tai yrittää sitä varjella. Minkähän takia tämä metsäluontoa säilyttävä puheenvuoro leimataan aina hirveän tunteelliseksi, ja sitten kun metsätaloudesta jyrähdetään jotain, niin tämä on sitten aina ”neutraalia järkipuhetta”. Eikö sen pitäisi olla neutraalia järkipuhetta, että kun vaikka joku Luontopaneeli sanoo että tässä ois meillä uusin tieto tästä luontokadosta, ja tätä tää nyt on?
SANNI SEPPO: Se on se kaikkein tehokkain tapa tavallaan mitätöidä sitä hätää, mikä ihmisillä on, että se nyt ei ymmärrä tätä järkeä, onhan se surullista tietysti, mutta kun me tarvitaan tätä pääomaa tästä luonnosta, taloudellista selkärankaa maallemme… Siinä Metsänhoidollisia toimenpiteitä -työssä tuli hirveän vahvasti esille, että alue, missä suurin osa siitä on kuvattu, on alue jossa on tosi rajusti hakattu näitä valtion metsiä muun muassa sotakorvausten takia, ja ihmiset on aika järkyttyneitä siitä ympäristöstä. Sitten kun nämä ihmiset tuli puhumaan, me sanottiin että ymmärrättehän te, että teille voi tulla ikävyyksiä tästä. Että oletteko varmoja, että haluatte esiintyä näissä kirjoissa. No, kaikki oli varmoja ja kaikki halusi ehdottomasti olla mukana siinä, ja sitten kun ne puhui sen surun, se oli mielenkiintoista, koska ne kaikki sai paikkakunnalta sitten mielettömän paljon kiitosta. Että joku tulee ja sanoo ääneen tämän, mitä me kaikki ajatellaan. Mun mielestä se surun ja vihan ja pettymyksen esiin nostaminen on myös hirveän tärkeää, vaikka se yritetäänkin dissata sillä tavalla että sanotaan, että tunnepuhe ei ole tärkeää. Mutta se pitää tehdä tärkeäksi sillä tavalla, että sitä tulee joka paikasta esille enemmän ja enemmän.
JOHANNA: Luuletko että voisi joskus maailmassa tapahtua sellainenkin asia, että jostain äänestä, kuvasta tai näystä tulisi toivon merkki? Se alkaisikin kuvittaa tai edustaa muutosta, joka tapahtuu oikeaan suuntaan, jos asiat alkaa korjaantua?
SANNI SEPPO: Yksi mikä viime vuoden aikana ehkä on tullut, sellainen kuva, minkä näen useammin ja useammin sosiaalisessa mediassa tai jossakin… Että on nuoret aktivistit jossakin yrittämässä estää hakkuita tai täällä Helsingissä osoittamassa mieltä kaupunkimetsien kaatamista vastaan. Se on ilmiö, jota ei ollut vaikka viisi vuotta sitten samassa mittakaavassa. Se on mulle jollain tavalla sellainen toivon kuva, että ihmiset on herännyt, reagoinut, uskaltaa tehdä, uskaltaa panna itsensä alttiiksi, vaatii näkyvästi muutosta.
JOHANNA: Mitäs mieltä muuten olet, voiko kuka tahansa meistä vaikuttaa asioihin kuvan keinoin?
SANNI SEPPO: Kyllä uskon että voi, ihan hirveästi, koska jos se esitetään sillä tavalla, että tämä ainutlaatuisuus on vaarassa kadota, niin se voi olla hirveän merkityksellistä. Sekä kaunis että niin sanotusti ”ruma” luontokuva. Koska ilman sitä rakkautta luontoon, ilman sitä kiintymystä ja luonnon tuntemusta ei voi myöskään syntyä sitä, että ihmiset haluavat puolustaa luontoa. Uskon myöskin sillä tavalla, että kuvan kautta tai runojen kautta tai taiteen kautta ihminen kokee asiat vähän eri tavalla kuin lukemalla konkreettista faktatietoa. Kun ihmiset vaikuttuu jollain tavalla emotionaalisesti – vaikkakin sitä emotionaalista vaikuttumista halveerataan ja pidetään vähemmän merkityksellisenä – niin silti… kun vaikuttuu emotionaalisesti vahvasti jostain asiasta, se saa monissa meistä vahvemmin muutoksen kuin tieto, jota vastaan voit yrittää taistella. Että ”meidän suomalainen metsänhoito kyllä pitää huolta monimuotoisuudesta” – voit taistella sitä vastaan sanoin, mutta tunteita vastaan et voi niin helposti taistella.
JOHANNA: Sanni Seppo, jos olisit metsä, minkälainen metsä olisit?
SANNI SEPPO: Vaikea vastata – tavallaanhan olisin jonakin päivänä aurinkoinen heleä koivikko ja jonakin päivänä synkkä kuusikko. Mutta ehkä ajattelen, että omin maisema tulee ehkä väistämättä siitä, missä olen kasvanut, jotenkin pohjoiskarjalaisesta – korpikuusikko jopa, käppyräiset, ei niin helposti lähestyttävät paikat, missä tuoksuu se suo. Kun haistan suon tuoksun, on heti sellainen olo, että olen kotona, missä sammakot pomppii ja hämähäkit leijuu.
[hömötiaisen laulua]
PETRI: Kuuntelet Vesimerkillistä.
[hömötiaisen laulua]
SILJA: Mitenhän muuten lehtojensuojeluohjelma on onnistunut? Tämmöisestä valtion ohjelmasta kaikki eivät varmaan vieläkään ole edes kuulleet.
JOHANNA: Jo ihan siinä ekassa asetuksessa liitettiin lehtojensuojeluohjelmaan Kanta-Hämeestä yksi paikka, Lammin Untulanharju, ja Päijät-Hämeen puolelta Heiskelän lehto. Se on Padasjoella.
SILJA: Nykyisin tuntuu, että sitä lehtovalistusta tulee melkeinpä eniten metsätalouspuolelta. On kaikenlaisia hankkeita, juuri nämä mainitut luonnonhoidot ja metsänhoidon suositukset.
JOHANNA: Siihen taitaa olla sikäli syynsä, että jo silloin kun ohjelmaa säädettiin aikoinaan, tiedettiin että sen piiriin tulee tosi vähän lehtoja. Joku kolme prosenttia Suomen lehdoista. Joten kirjattiin jo ylös, että metsäpuolen organisaatioiden pitää ottaa huomioon nekin lehdot, jotka jää ohjelmasta ulos, pitää kouluttaa ja pitää valistaa.
SILJA: Kyllä sitä syytä onkin, jos lehtoja on ehkä prosentti metsistä ja niistä ohjelma koski kolmea prosenttia. Onhan se tosi pieni määrä. Eihän me ihmiset voida tietää, mitä tulevaisuudessa löytyy ja tarvitaan – se voi olla vaikka jokin lehtokasvi, joka elää ainoastaan siellä. Jos menetetään lehdot, menetetään samalla paljon muutakin kuin vain ne puut.
JOHANNA: Kai nyt luontotyypeillä ja niiden eliöillä on oikeus olla olemassa, vaikkei niistä olisi mitään suoraa tiettävää hyötyä. Mutta jos jonkun mielestä tällainen muun elollisen itseisarvo onkin ihan turhaa hömpötystä, kannattaisi miettiä edes niitä ekosysteemipalveluja.
SILJA: Eikö me jo viime kaudella päätetty, että se on ruma sana.
JOHANNA: On se tuomio voimassa. Ei luonto ole mikään palveluntuottaja. Mutkun jotkut ihmiset nyt vain ajattelee niin…
SILJA: Kyllä sitä hyötyä on haettu myös lehdoista. Monet lehdon kasvit ovat olleet tärkeitä rohdoskasveja. Sinikka Piippo on kirjoittanut kirjan Suomen luonnon lääkekasveista ja hän kertoo siinä, että ennen vanhaan käytettiin monia myrkyllisiäkin kasveja lääkinnässä. Lehtokasveista esimerkiksi näsiää, vuokkoja ja monia sanikkaisia.
JOHANNA: Se on itse asiassa aika pitkä se myrkyllisten lista… Vuokotkin on myrkyllisiä.
SILJA: Nykytietämyksellähän nämä on kyllä parasta jättää popsimatta ja tyytyä ihailemaan niitä metsässä.
PETRI: Meikäläistä welttoa yritteliäisyyttä olisi nykyaikoina monella keinolla parannettava ja wilkastutettawa. Erityisesti tahtoisimme nyt kiinnittää warsinkin maaseutulaisten huomiota eräisiin kesäkaswistomme tuotteisiin, joista wähin erin pieniä tuloja yhteenliittäen woisi monellekin muodostua hywiä ansiolähteitä. Lääkkeiden walmistuksessa apteekeissa tarwitaan useita kotimaisia kasweja. Wieläkin kallisarwoisempi on tawallinen näsiä, jonka kuoresta walmistetaan eräänlaista salwaa ja kuiwattuja marjoja myös käytetään lääkkeinä. Näsiän marjoilla woidaan myös wärjätä lankaa punaiseksi ja kuorella ruskeaksi. Myöskin tarwitaan lääkewalmistuksessa paatsaman kuoria, wirmajuurta, woikukan ja kalmojuuren sekä metsän alwejuuren eli sananjalan juurakkoa.
– Heinolan lehti 5.9.1916
SILJA: Kuule, onkohan kohta riskinä, että kukaan ei halua enää mennäkään koko lehtoihin. Ensinnäkin me on kerrottu, että ne ovat täynnä hyttysiä, maasto on pelkkää viidakkoa, pitää olla vesuri että pääsee etenemään, ja kaikki siellä on myrkyllistä…
JOHANNA: No pakkoko niitä kasveja kenenkään on lähteä märehtimään. Otatte omat eväät mukaan, niin pysytte hengissä. Ja mitä hyttysiin tulee, niin ainakin meillä päin lehdoissa on sen verran yleisesti myös puutiaisia, että aika peittävät vaatteet siellä tarvitsee joka tapauksessa.
SILJA: Just. Nyt kukaan ei ainakaan halua mennä niihin…!
JOHANNA: Pöh, säilyypä luonnonrauha. Sen kun pysytte kotona.
SILJA: Onhan monessa kunnassa onneksi lehtoja merkittyjen luontopolkujenkin äärellä. Vaikka luontopolku ei olisi kovin pitkä, siellä on paljon nähtävää. Nämä lehtojen lyhyet luontopolut ovat kyllä pienten lasten kanssa hyviä kierrettäväksi. Koiran kanssa ei kyllä sitten niinkään, varsinkaan lintujen pesimäaikaan. Ainakin koira pitäisi pitää kiinni ja lyhyessä hihnassa.
JOHANNA: Sehän on luonnonsuojelualueilla joka tapauksessa pakollista ympäri vuoden. Ihmistenkin kannattaisi pysyä poluilla, koska lehtokasvillisuus on aika pehmeää, samaten maaperä, eli molemmat kuluu aika herkästi.
SILJA: Sillä keinolla on turvattu sitten taas ensi keväänä se uskomaton konsertti, kun koko lehto soi lintujen äänistä.
JOHANNA: Joskus kyllä vähän naurattaa lehdon ääniä kuunnellessa, kun ei ne ihan kaikki kyllä välttämättä ole ihania sulosointuja.
SILJA: Ahaa, niin kuin jotkut räkättirastaat vai?
JOHANNA: Ehkä meillä kotona lähinnä laulurastas siellä lähinnä soittelee lehtokuusikossa. Mutta onhan tikanpoikien kerjuuäänet, joita kuuntelin kesän, onhan ne aika sanoisko läpitunkevia. Tai kun närhiperheessä juniorit alkaa reenata äänenkäyttöä.
[nuoret närhet rääkyvät puronvarren lehdossa]
SILJA: Sinähän se olit paikalla keväällä kaikissa lehtoaiheisissa webinaareissa. Kerropa jotakin, mistä yllätyit luentosarjan aikana.
JOHANNA: Yksi aika hyytävä fakta tipahti heti syliin ekassa tapahtumassa. Kun kukaan ei varmuudella tiedä, paljonko lehtoja meillä on, missä ne lehdot on ja mitä ihmettä kussakin lehdossa kasvaa ja elää.
SILJA: Sanopa uudestaan. Ai ei ole tietoa lehtojen määrästä ja sijainnista? Mitä nämä avoimet metsävaratiedot sitten on, kun saatavissa on sellainenkin kartta, josta näkee metsien kasvupaikat?
JOHANNA: Tässä onkin hyvä ulkoiluhaaste. Jos tiedätte, että jossain on lehto – menette netissä Paikkatietoikkunaan ja etsitte karttatason nimeltä Kasvupaikka 2019. Siinä on lehdot merkitty tummalla violetilla. Kartasta voi ottaa vaikka kuvankaappauksen sen tutun paikan kohdalta, pötkiä luontoon ja verrata, miten hyvin tiedot pitää paikkansa.
SILJA: Ilmeisesti ei aina pidä.
JOHANNA: No ei pidä. Lehtomaiseksi kankaaksi merkityissä kohdissa voi olla lehtoakin, eikä sitä varmuudella tiedä paikalla käymättä.
SILJA: Pitää tietysti hiukan tuntea eri lehtotyyppien opaskasveja, jotta tunnistaa, mikä on lehto.
JOHANNA: Mm-m.
SILJA: Olisi kyllä mukava kertoa kuulijoillekin enemmän keinoja, joilla me voisimme vaikuttaa lehtojenkin tilaan. Mutta viime kädessä kaikkein isoin vaikutus on kuitenkin sillä, mitä tapahtuu niissä lehdoissa, joita ei vielä ole suojeltu. Suojellaanko ne joskus, hakataanko niitä, millä menetelmillä niitä hakataan, turvataanko niiden lehtoluontoa jollain hoitotoimenpiteillä, ja säästyvätkö ne esimerkiksi rakentamiselta.
JOHANNA: Kyllähän Suomessa on tosi rautaista lehtojen asiantuntemusta myös metsäpuolella. Siitä ei ole mitään epäselvyyttä. Mutta ei paraskaan asiantuntija voi ketään pakottaa tekemään jotain sellaista, mihin laki ei suoraan velvoita ja määrää tai mikään tukikaan ei ohjaa. Siinähän tuo Vahalan Timo kyllä oli oikeassa, että jos ei saada rahallista tukea, ei kuuselle viljeltyjä talousmetsien lehtoja saada ikipäivänä vietyä takaisin seka- tai lehtimetsien suuntaan.
SILJA: Suosituksissa toki ollaan menty kovasti eteenpäin, ja onhan myös valveutuneita metsänomistajia. Toisaalta mitäpä sitä kiertelemään ja kaartelemaan: ihan pelkkä talousmetsien lehtojen luonnonhoito ei yksinään riitä. Kyllä tarvitaan sen lisäksi myös silkkaa suojelua. Ja sillä alkaa olla kiire.
JOHANNA: Mitä muuten ajattelet näiden suojelulehtojen hoidosta? Esimerkiksi tämä kuusen poistohan on herättänyt keskustelua, että miten sitten käy lehtokuusikoiden uhanalaisille lajeille, jotka elää juuri kuusella.
SILJA: No, onneksi meidän kahden ei tarvitse tätä kysymystä ratkaista. Eiköhän kaikkein tärkeintä olisi saada niitä lehtoja ylipäätään suojeluun ihan ensiksi. Hoitosuunnitelmat ehtii kyllä laatia sitten.
JOHANNA: Mutta vaikka ei omistaisi metsää tai olisi perimässä mitään, aika moni pystyy lahjoittamaan suojelusäätiöille ainakin jotain. Tai voihan ilmaiseksi levittää tietoa suojelusta ja lähiluonnostaan.
SILJA: Etelä-Hämeessä tosiaan toimii jopa kaksi säätiötä, jotka suojelevat metsää. Luonnonperintösäätiön lisäksi myös Päijänteen luonnonperintösäätiö.
JOHANNA: Joo, täällä on tosi vahva edustus myös Sääksisäätiöllä. Mutta tietysti metsäluonnon suojelu on ennen kaikkea noiden luonnonperintösäätiöiden puuhaa.
SILJA: Lisäksi Turun yliopistosäätiöllä on Luonto2100-niminen rahasto. Se hankkii ihan koko Etelä-Suomen alueelta nuoria metsiä, jotka saavat jäädä kasvamaan tulevaisuuden luonnonmetsiksi. Mun mielestä tämä on tosi hieno avaus, koska alueita yritetään hankkia nykyisten arvokkaiden suojelumetsien läheltä ja välistä. Näistähän voi sitten tulla tärkeitä ekologisia käytäviä luonnontilaisten metsien väliin.
JOHANNA: Sama pyrkimys on muuten Päijänteen luonnonperintösäätiöllä, jonka koordinaattorin kanssa puhuinkin vähän pohjoisen Päijät-Hämeen metsäluonnosta ja suojelualueiden hankinnasta.
[korppi ronkkuu]
JOHANNA: Sirpa Rautiainen, olet Päijänteen luonnonperintösäätiön koordinaattori. Millaista metsäluonto on yleisesti ottaen siellä Päijänteellä tai pohjoisessa Päijät-Hämeessä ylipäätään?
SIRPA RAUTIAINEN: Lehtoa on vielä paljon, lehtokeskusaluetta on suuri osa. Semmoista ominaispiirrettä, että niin kuin Kanta-Hämeessäkin, harjut on myös reheviä harjuja. Sitten tosiaan kallionaluslehtoja ja sellaista. Pohjoinen osa Päijät-Hämeestä on sitten taas keskisuomalaista vähän niin kuin metsäistä ”vuoristoaluetta”.
JOHANNA: Jos mennään näihin teidän säätiön suojelemiin metsiin, niin minkälaisia metsiä olette saaneet suojeltua? Mitä teidän alueilla voisi nähdä?
SIRPA RAUTIAINEN: Ripauksen lehdoista kyllä ja saariluontoa, Päijänteen saaria. Yksi kriteeri on, että ne ovat lähellä joitain muita suojelualueita eli saa niin kuin suuremman kokonaisuuden.
JOHANNA: Mikä noin yleisesti on siellä Päijänteen tienoilla metsäluonnon suurin uhka juuri nyt?
SIRPA RAUTIAINEN: Kyllä se varmaan kuitenkin on hakkuut. Onhan siellä myös tänä vuonnakin uhkina heitetty kaivosteollisuutta ja tuulivoimaa Päijänteen rannalle, mutta asukkaat ovat aika hyvin torpedoineet sitten. Sillä tavalla ymmärretään kyllä se matkailun ja luonnon merkitys. Se on sitten taas suuri voima. Ihmiset haluavat säästää luontoa ja haluavat, että se säilyy. Uutta on tämä Salpausselkä Geopark -status, joka nostaa näitä jääkauden jättämiä merkkejä. Varmaan sen myötä ihmisten tietoisuus omasta luonnosta entisestään kasvaa.
JOHANNA: Onko tämä juuri se, miten tavallinen luonnonystävä voisi vaikuttaa näiden Päijät-Hämeen metsienkin suojeluun vielä, tämä luontokohteiden koluaminen ja tiedonhankinta?
SIRPA RAUTIAINEN: Varmasti. Aktiivisuus, erilainen positiivinen aktiivisuus. Vaikka mitään uhkaa ei ole, voi jo olla monella tavalla tämän luonnon puolesta aktiivinen positiivisesti. Ja sitten tietysti nämä luonnonperintösäätiöt – Päijänteen luonnonperintösäätiö ja Luonnonperintösäätiö.
JOHANNA: Nyt kun säätiöt tuli puheeksi, niin onko tämä liian pitkälle vedetty johtopäätös, että meidän maakuntien sijainti on sikäli onnekas sekä Helsinkiin että Turkuun eli vanhoihin yliopistokaupunkeihin nähden, että jo ennen autojenkin tuloa nämä ovat olleet saavutettavissa? Jos on haluttu erämaisempiin kohteisiin lähteä kasvitieteilijänä tai eläintieteilijänä, nämä ovat olleet antoisia seutuja.
SIRPA RAUTIAINEN: Kyllä.
JOHANNA: Ja nautitaan tavallaan sen perintöä vilkkaan säätiöelämän muodossa.
SIRPA RAUTIAINEN: Kyllä. Lahden seutu ja Hämeenlinnan seutu on kuitenkin olleet sellaista kulttuurialuetta, joka on lähellä Helsinkiä, niin se elitistinenkin ajattelu on tavallaan mahdollistanut sitä. Siihen on kuulunut, että luontoa tunnetaan, sitä kartoitetaan, suojellaan ja vaalitaan. Se on ollut sivistyneistöä. Siltä pohjalta itse asiassa nämä säätiöt ovat olemassa Hämeessä.
JOHANNA: Ja onneksi onkin. Onko teidän alueella tapahtunut jotain sellaisia edistysaskelia, joita haluaisit nostaa esiin? Mistä olette ilahtuneet?
SIRPA RAUTIAINEN: Tämän Salpausselkä Geoparkin lisäksi on Päijänne biosfäärialueeksi -hanke. Se on nyt 20 vuoden jälkeen menossa eteenpäin, siitäkin jätetään Unescolle hakemus nyt syyskuun lopussa. Eli kyllä se Päijänteen alueen luontoon tulee vaikuttamaan positiivisesti. Kuitenkin vielä elää vahvasti pelko, mitä se vaikuttaisi metsätalouteen. Muutokset tapahtuu vieläkin hyvin hitaasti. Lahden seudulla on kyllä ollut luontoasiat korostetusti esillä, ja se vaikuttaa ja on vaikuttanut siihen, että tämä Salpausselkä Geopark saatiin niin hyvin läpi.
JOHANNA: Minkälaisia konkreettisia seurauksia tuolla muuten voisi olla ihan vaikka metsäluonnolle? Mitä te odotatte? Turvaako se jotain, mitä pystyisi konkreettisesti osoittamaan, että tämän tila paranee?
SIRPA RAUTIAINEN: Varmasti niinkin. Ehkä se yleisen mielipiteen kääntäminen ennen kaikkea. Myös sitten kulttuurin ja luonnon yhdistäminen, sen merkitysten ymmärtäminen yhdessä, kasvaa. Eli tavallaan paikallisuuden korostaminen. Paikalliset kohteet ja tuodaan niitä paikallisia kohteita esiin eri lailla kuin ennen. On mielettömän hienoa luontoa ihan lähellä, nurkan takana, ja tätä tullaan katsomaan todella kaukaa. On monellakin tapaa hyvin vanhanaikaista, että lähdetään piipahtamaan viikoksi Espanjan helteissä. Ennemminkin ympäri vuoden upeita kohteita, nimenomaan vuodenajat ja mitä ne tuo, ja myös paikallinen kulttuuriperintö. Kulttuuri ja luonto yhdessä ymmärretään enemmän. Paikallisuus tulee sitä kautta, ja se on mielestäni se, mitä pitää saada enemmän, että ihmiset sitoutuu siihen omaan paikkaansa.
JOHANNA: Me kaikki varmaan ajatellaan niin, että kun tunnetaan lähiluonto, sitten ollaan valmiita jonkinlaisiin tekoihin myös sen puolesta ja se parantaa myös sitä kautta koko luonnon tilaa.
SIRPA RAUTIAINEN: Kyllä.
JOHANNA: Jos mennään suojeluasioihin, olisi mukava kuulla, minkälaisia kriteereitä teillä on säätiössä suojeltaville metsille. Mitä te käytätte, kun etsitte ja hankitte alueita?
SIRPA RAUTIAINEN: Taisin tosiaan jo sanoa, että lähellä on jo olemassa olevia suojelualueita, jolloin saadaan vähän isompaa kokonaisuutta. Se on yksi kriteeri. Ja pienikin alue voi toimia ekologisena käytävänä. Ne ovat tärkeitä. Ja että alue on pääosin luonnontilaista, tai luontaisesti uudistunutta ja siellä voi olla esimerkiksi ytimessä vanhaa metsää. Ja ennen kaikkea Päijät-Hämeessä on korostettu valkoselkätikkojen lehtipuuston tarvetta. 80-luvulla WWF on ollut tekemässä valkoselkätikkojen suojeluohjelmaa ja se on mennyt ympäristöhallinnossakin läpi. Parhaita kohteita ja kakkoskohteita on silloin kartoitettu ja varsinkin parhaat kohteet on suojeltu. Tässä on myös Päijänteen luonnonperintösäätiö ollut mukana jo silloin alkuaikoina. Säätiössä jatketaan tätä samaa linjausta, eli lehtipuuvaltaisuutta korostetaan suojelualueilla.
JOHANNA: Tämähän kuulostaa kivalta, että tämmöinen jatkuvuus tulee tikan suojelutyöhönkin. Onko ollut helppoa vai vaikeaa saada hankittua suojelumetsiä teille?
SIRPA RAUTIAINEN: Todellakin omat prosessinsa siinä on, että löytää ja myyjä on halukas myymään. Kyllä niitä kuitenkin jonkin verran vielä löytyy. Onko se nyt helppoa vai vaikeaa? [Nauraa.] Asiantuntemusta vaativaa.
JOHANNA: Ihan taatusti. Ihmisiä varmasti kiinnostaa, miten niitä etsitään ja löydetään. Mikä teillä on se keino? Saatteko te vinkkejä, tai onko teillä omat etsinnät päällä koko ajan?
SIRPA RAUTIAINEN: Sekä että, monenlaista, eikä oikeastaan niin salaistakaan. On suoraankin otettu yhteyttä PLUPSista, lehdissä on ilmoitettu, meille on ilmoitettu, välittäjät on kertoneet, sitten tietysti yhteistyötä sidosryhmien kanssa – sitä kautta tulee tietoa. Ihan somessa on ilmoitettu ja kun pidetään yllä Facebookissakin Päijänteen luonnonperintösäätiötä, sitä kautta tietoisuus kasvaa. On tietenkin vielä näitä yhteyshenkilöitä, joilta voi tulla… vahvojakin yhteistyökumppaneita, jotka kertovat, että tämmöinen alue ja tämmöiselle alueelle on tulossa jotain.
JOHANNA: Onko teille ikinä käynyt niin, että olette kysyneet jotain metsäaluetta, haluaisitte hankkia, ja nykyinen omistaja olisi vain sanonut, että en myy teille? Tai en myy suojeluun?
SIRPA RAUTIAINEN: Tai on niin kallis hinta, että miljoonasta puhutaan. Sillä lailla on kyllä käynyt. On sellaista, on kieltäytymisiäkin. Ehkä silloin jos myyjä ei ole edes aikonut ja tämä on ihan uutta hänelle, että otetaan yhteyttä. Tehdään se tietenkin kohteliaasti ja voidaan antaa esite ja sillä tavalla.
JOHANNA: Miten tällaiset päättyvät? Voiko se päättyä kuitenkin ihan hyvin, että päädytään kauppoihin, vai ovatko ne sitten pattitilanteita ja eivät ratkea?
SIRPA RAUTIAINEN: Sekä että. Voi monen vuoden jälkeen päättyä hyvin, mutta voi myös pitkään junnata ja tälläkin hetkellä junnata. Ei päästä vaikka hinnasta sopimukseen tai myyjä ei halua myydä, vaikka se voisi olla kaikin puolin hyvä tilanne. Mutta ei voida tietenkään kaikkea voittaa.
JOHANNA: Ketään ei voi tietysti pakottaa.
SIRPA RAUTIAINEN: Ei, eikä yritetäkään.
JOHANNA: Onko näppituntumaa, kuinka kauan tyypillisesti kestää tämmöinen prosessi siitä, että te lähdette kyselemään jotain metsää, siihen että suojelupäätös tulee elystä ja nyt se on siinä?
SIRPA RAUTIAINEN: Tyypillisesti voisi olla pari kolme kuukautta. Ei pidempäänkään välttämättä. Maksimissaan vuosi voisi olla tyypillinen prosessi.
JOHANNA: Miten teidän alueella metsäammattilaiset suhtautuu säätiön tai säätiöiden toimintaan? Välittäjät, maanomistajat, metsänhoitoyhdistykset?
SIRPA RAUTIAINEN: Yleensä oikein hyvin. Esimerkiksi yksi ensimmäinen kohdekin saatiin välittäjän kautta. Yleensä metsäammattilaisetkin suhtautuu oikein hyvin. Tietenkin poikkeuksiakin on, mutta vähemmän.
JOHANNA: Mitä sanoisit niille, jotka miettivät, mitä hyötyä on siitä, että nimenomaan säätiö suojelee metsiä? Onko tämä todettu toimivimmaksi tavaksi, millä voidaan vaikka varoja hankkia?
SIRPA RAUTIAINEN: Kyllä, toki, varmasti säätiöillä on paikkansa, muuten ne eivät pystyisi toimimaan niin hyvin kuin toimivat tällä hetkellä. Kaikki eivät myöskään halua myydä valtiolle. Yksityiseen säätiöön voidaan luottaa enemmän, että kohde säilyy ja sen kohteen luontoarvot huomioidaan paremmin kuin valtiolla. Säätiön kautta se alue myös saa arvoa enemmän – mehän kerrotaan siitä. Myös myyjän tai lahjoittajan tarina siitä metsästä tai alueesta kuullaan ja talletetaan.
JOHANNA: Tavallaan luotetaan siihen suojelupäätöksen pysyvyyteen ehkä enemmän, kun se tulee tällä tavalla julkiseksi. Että tämmöinen on hankittu ja suojeltu, niin se myöskin pysyy.
SIRPA RAUTIAINEN: Kyllä, sekin.
JOHANNA: Mennääs vielä lopuksi henkilökohtaisuuksiin. Jos sinä olisit metsä, minkälainen metsä olisit?
SIRPA RAUTIAINEN: Varmaankin sekametsä. Vähän sekä vanhaa metsää että nuortakin siinä, siltä tuntuisi. Itse asiassa oikein kovastikin tuntuu siltä, että jotenkin nuorekkaaksi tuntee olonsa välillä ja sitten hyvin vanhaksi. Sekametsä.
Kohtaus 20: konkelo
[sinitiainen laulaa, konkeloon kaatunut puu narisee tuulessa toista puuta vasten]
Kohtaus 21: erityyppisiä luontoyhteyksiä
SILJA: No, nyt me Vesimerkillistä-tyypit ollaan menty metsään. Aikaisemmin olen ollut vähän sellainen, että menen metsään ja vain fiilistelen ja nautin luonnosta ja sitten toisaalta tunnen pohjatonta surua ja jopa vihaa sen takia, että se tuhoutuu. Mutta en ole oikein osannut lukea sitä. Sitä nyt sitten pikkuhiljaa tässä opettelen, luonnon lukemista.
JOHANNA: En mä kyllä sanoisi, että kukaan ”vain” fiilistelee ja nauttii luonnosta. Sehän on ihan oma taitonsa, jota kannattaa arvostaa. Jos totta puhutaan, en lähtisi enää itsekään itseni kanssa retkelle, jos saisi valita. Jos menee monilajiseen lehtoympäristöön, saattaa käydä niin, että siellä etenee tunnissa 200 metriä. Kaikkea pitäisi jäädä tutkimaan ja sorkkimaan ja sörkkimään.
SILJA: No kyllä, ja valokuvaamaan. On tuollaisella tarkastelullakin kyllä paikkansa. Fiiliksen rinnalle tarvitaan faktaa.
JOHANNA: Ja kyllä nyt tällainen paatunut lajinörttikin aistii niiden paikkojen hengen ja erityisyyden…
SILJA: Se paikan henki jotenkin välittyy myös niistä luonnonäänistä, joita tässäkin jaksossa on kuultu. Toivottavasti niistä saavat autenttista tunnelmaa nekin, jotka eivät itse voi rymytä noissa lehtojen pusikoissa. Ehkä se innostaa meitä muitakin lähtemään sinne… minua ainakin, olen vain niin kovin aamu-uninen ja iltauninenkin…
JOHANNA: No, ehtiihän siinä välissä retkelle hyvin. Ensi jaksossa kuullaankin siitä, miten metsiensuojelua voi tukea myös luonnossa kulkemalla. Jos vähän kartuttaa lajintuntemusta, samalla kun menee retkelle, voi kerätä tietoa kohteen luontotyypeistä ja lajeista. Tätä tietoa meidän metsäluonnosta puuttuu tosi paljon.
SILJA: Ensi jaksossa käydään myös Evolla selvittämässä, minkä takia Evon tiedekansallispuisto olisi tärkeä hanke ja millaista on suuren metsämantereen aarniometsässä.
JOHANNA: Meidän viime syksyn jaksot vesiluonnosta ja vesiensuojelusta löytyvät edelleen samasta lähteestä kuin tämäkin jakso, ja luonnonsuojelupiirin nettisivuille me ollaan taas koottu taustatietoa kunkin jakson aiheista.
SILJA: Pitäkää huolta toisistanne – ja metsistänne!
[käki kukkuu]
PETRI: Kuuntelit Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin Vesimerkillistä-podcastia, jonka käsikirjoittivat ja toteuttivat Silja Kononen ja Johanna Viitanen. Tekstisitaatit luki Petri Rinne. Äänen säädöstä vastasi audiotohtori Tomi Taskinen. Podcast on saanut rahoitusta Suomen tiedetoimittajain liitolta.
[toinen käki kukkuu]
SILJA: Arvaa mikä on merkillistä. Siis nämä erakkokuoriaiset. Aikuisena ne eivät syö lainkaan. Sitten ne elävätkin vain tosi lyhyen aikaa, ja sinä aikana ne urokset keskittyvät lähinnä puskemaan toisiaan.
JOHANNA: Oikeesti?
SILJA: Kyllä. Kuluuhan se aika silläkin tavalla.
JOHANNA: Tekeekö ne mitään muuta kuin puskee toisiansa?
SILJA: Ilmeisesti ei. Tässä riittää vielä selvitettävää.
JOHANNA: Mä haluan erakkokuoriaiskameran.