Vesimerkillistä menee metsään
Jakso 2: Vesimerkillistä menee kankaalle
19.10.2022
JOHANNA: Tiedätkös Silja, missä kasvaa Suomen korkein kuusi?
SILJA: Varmaan jossain Kainuussa, kun siellä on korkeita vaaroja.
JOHANNA: No menihän se melkein oikein. Se on kyllä Päijät-Hämeessä. 45-metrinen kuusi kasvaa Vesijaon luonnonpuistossa, joka on Padasjoella.
SILJA: On siinä kyllä kuusella korkeutta.
[Luonnonääniä]
PETRI: Vesimerkillistä menee metsään.
[Luonnonäänet jatkuvat, häivytys ulos]
SILJA: Mitäs sitten – olisiko se taas laiva lastattu? Tällä kertaa tuoreilla kankailla?
JOHANNA: Joo, lastataas sinne vaikka tosi paljon kuusta ensi alkuun.
SILJA: Mä lisään sinne vaikka mustikkamättäitä.
JOHANNA: Pannaas pohjalle kangashumusta.
SILJA: Sitten mä lastaan sinne koivupökkelöitä.
JOHANNA: Suppilovahveroita.
SILJA: Mäkin olisin halunnut lastata niillä, mutta mä lastaan sitten vaikka muurahaispesiä.
JOHANNA: Lastataas sinne vähän äänipuolta kanssa. Pannaas vihervarpunen ja vaikka pikkukäpylintu.
SILJA: Laiva on lastattu sitten vielä sammalilla, jonkun verran jäkälilläkin.
JOHANNA: Täytetään loppuosa vaikka neulaskarikkeella.
SILJA: No niin, nyt ei mahdu enempää kyllä.
JOHANNA: Siinä seilasi se paatti sitten.
SILJA: Nonnih, heippa. Entäs sitten lehtomaiset kankaat? Viimeksi oli niin paljon lehtoasioita meillä podissa, ettei päästy lehtomaisiin kankaisiin asti.
JOHANNA: Totta. Niitä näkee kyllä täällä Hämeessä tosi paljon.
SILJA: Sehän herättää usein kysymyksiä, että mistä sen sitten tunnistaa ja erottaa. Pitäisi vissiin taas tuntea opaskasveja?
JOHANNA: Näissä ne onkin aika helppoja. Metsänomistajat ainakin tietää lehtomaisen kankaan lyhenteen OMT. O niin kuin Oxalis ja M niin kuin Myrtillus.
SILJA: Ja T on sitten niin kuin tyyppi… siis käenkaali-mustikkatyyppi.
JOHANNA: Sehän tämä juuri on. Tuore kangas taas on MT eli mustikkatyyppi. Tämmöisten rehevien kangasmetsien kanssa pärjää aika pitkälle, kun opettelee kaksi helppoa opaskasvia, mustikka ja käenkaali.
SILJA: Totta. Voisiko noita tunnistaa yhdellä silmäyksellä, miten sen nyt sanoisi, metsän olemuksesta?
JOHANNA: Kuvittelepa semmoinen satumetsä.
SILJA: Semmoinen peikkometsä.
JOHANNA: Mm.
SILJA: Paksu sammalmatto peittää kaikkea ja valo siivilöityy sieltä tiheän latvuston läpi ja se osuu hämähäkinseitteihin pieninä valoläikkinä. Mustikkaa on tosi paljon.
JOHANNA: On kyllä tosi nättiä. Ja tuo oli hyvä kuvaus, millainen on vanha tuore kangas. Nyt sitten jos tuommoista satumetsää vertaa vaikka lehtomaisiin kankaisiin, niin useinhan niissä OMT-metsissä on käenkaalia aivan mattona. Tuoreella kankaalla voi kasvaa sammalikossa ehkä yksittäin joku käenkaali tai oravanmarja, mutta enitenhän siellä on mustikkaa.
SILJA: Kyllä. Mitäs muuta kuin mustikanvarpuja – lillukkaa?
JOHANNA: Niin ja vanamoa. Vanamo suikertaa seinä- ja kerrossammalten päällä ja jossain sitä voi olla aika paljonkin.
SILJA: Totta, se valtavan paksu sammalmatto. Sehän on niin kuin turkki. Sienten on sitten hyvä nousta sinne syksyllä.
JOHANNA: Kääpien myös kasvaa lahopuille. Sieniä nekin on.
SILJA: Aivan, puiden sieniä. Nehän ovat metsien ekosysteemeissä niin tärkeitä, että halusimme selvittää kääpien roolia vähän tarkemminkin. Samalla oli hyvä tilaisuus kysyä, miten tuoreilla kankailla menee.
[närhi rääkäisee kerran]
SILJA: Kaisa Junninen, sinä olet lajisuojelun erikoissuunnittelija Metsähallituksen Luontopalveluissa ja olet ollut mukana tekemässä luontotyyppien uhanalaisuuden arviointia. Miten luontotyyppien uhanalaisuutta arvioidaan?
KAISA JUNNINEN: Joo, olin siis sen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnin metsäryhmän yksi sihteeri, eli olen ollut mukana kaikkien metsäluontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa. Sitähän tehdään kansainvälisen luonnonsuojeluliiton eli IUCN:n laatimien kriteerien pohjalta, eli se menetelmä on sama kaikissa maissa ja kaikilla luontotyypeillä. Siinä on viisi arviointikriteeriä, ja näihin liittyy useita alakriteereitä. Niissä tarkastellaan niiden luontotyyppien pinta-alaa, levinneisyyttä, esiintymisaluetta ja sekä elollisen että elottoman luonnon laatutekijöitä.
SILJA: Ketkä tätä työtä tekevät?
KAISA JUNNINEN: Suomessahan tämä viimeisin luontotyyppien uhanalaisuusarviointi tehtiin, tai julkaistiin, vuonna 2018, ja siihen osallistui vähän yli 120 asiantuntijaa. Metsiä meitä oli arvioimassa 15 asiantuntijaa. Suomen ympäristökeskus koordinoi koko arviointia, mutta sitten siellä oli asiantuntijoita monista eri organisaatioista – Metsähallituksen Luontopalveluista, Luonnonvarakeskuksesta, Luonnontieteellisestä keskusmuseosta, eri yliopistoista, Geologian tutkimuskeskuksesta, ely-keskuksesta, Suomen metsäkeskuksesta ja niin edespäin.
SILJA: Riittääkö tämä nykyinen arviointitaso ja -määrä?
KAISA JUNNINEN: Ainahan tällaisiin arviointeihin tarvittaisiin lisää aineistoja. Esimerkiksi metsissä oli tosi hämmentävää huomata, että me ei vieläkään tiedetä, paljonko Suomessa on lehtoja ja missä ne lehdot sijaitsee. Saati sitten jotkut vielä harvinaisemmat luontotyypit, niin ei niistä vain kerta kaikkiaan ole tietoa.
SILJA: Miten tuoreilla kankailla menee nyt?
KAISA JUNNINEN: Suomen metsistähän yli puolet kangasmetsistä on tuoreita kankaita, ja niiden pinta-ala on kasvanut tässä viimeisten 50 vuoden aikana. Yleinen rehevöityminen on edennyt. Voisi sanoa, että pinta-alan suhteen tuoreilla kankailla kokonaisuutena menee oikein hyvin. Mutta toisaalta suurin osa tuoreista kankaista tänä päivänä on nuoria tai tämmöisiä varttuneita sukkessiovaiheen metsiä. Ne vanhat tuoreet kankaat meillä on tosi vähissä. Ja vaikka niitä ei enää hakattaisi yhtään hehtaaria, niin niiden palautuminen kestää tosi pitkään, parisataa vuotta, ennen kuin sitten pinta-ala alkaisi olla jotenkin olennaisesti lisääntynyt. Mutta sitten vaikka määrää on, laatu on sitten ihan toinen kysymys. Tuoreiden kankaiden – niin kuin oikeastaan kaikkien muidenkin kangasmetsien, kasvupaikkatyyppien – ekologinen laatu on heikentynyt merkittävästi myös näissä nuorissa ja varttuneissa metsissä. Etenkin vanhojen, järeiden puiden määrä on tuoreilla kankailla vähentynyt ihan tässä 50 vuoden aikanakin ja erityisesti jos verrataan tuonne 1750-luvulle eli tuonne aikakauteen ennen teollistumista. Ja vielä enemmän kuin nämä vanhat, järeät puut on vähentynyt kuolleen puun määrä, lähes 90 prosenttia. Ja näistä syistä tuoreet kankaat luokitellaan Suomessa vaarantuneeksi eli uhanalaiseksi luontotyypiksi, eli oikeastaan voisi sanoa, että ei mene kovin hyvin. Määrää on mutta laatua ei.
SILJA: No nyt kun ilmastonmuutos etenee, niin miten se tulee vaikuttamaan tuoreiden kankaiden tulevaisuuteen?
KAISA JUNNINEN: Tuoreiden kankaiden pinta-ala tuskin vähenee ja voi olla, että ekologinen laatu paranee, kun kuolleen puun määrä saattaa kasvaa. Etenkin kuusivaltaisilla tuoreilla kankailla, kun nyt kirjanpainajat pistävät kuusia lakoon ja roudattomat ajat ovat pidentyneet ja sitä kautta näitä tuulenkaatoja tulee enemmän kuin aikoinaan. Mutta toisaalta sitten nämä kaikkein vanhimmat ikäluokat niin tuoreilla kankailla kuin muillakin kasvupaikkatyypeillä – ne ovat edelleen olleet vähenemään päin etenkin Pohjois-Suomessa, eli siellä tulevaisuus ei välttämättä näytä kovin hyvältä. Ehkä kaikkein kriittisintä on nämä viimeisten luonnonmetsien hakkuut, ylipäätään liian nopea hakkuukierto talousmetsissä, kuolleen puun vähäisyys, vanhojen puuyksilöiden vähäisyys, puuston rakenteen yksipuolisuus, metsäalueiden pirstoutuminen, maankäytön muutokset, kuten rakentaminen, kaivokset, tuulipuistot, ja toki myös se ilmastonmuutos. Aika pitkä lista uhkia.
SILJA: Voidaanko jotain näistä uhkista estää toteutumasta?
KAISA JUNNINEN: Kyllä, ja toisaalta ei. Totta kai jos tahtoa meillä on, niin kaikki luonnonmetsät ja vanhat puut ja kuolleet puut voidaan säästää ja hakkuukiertoa voidaan pidentää ja hakkuita ylipäätään vähentää. Ja samaten metsien uhraamista rakentamiselle ja kaivoksille ja tuulipuistoille – kaikkea tätä voidaan rajoittaa. Mutta toisaalta metsälajiston sukupuuttovelka on jo kasvanut niin isoksi, että vaikka me lopetettaisiin kaikki metsäluonnon tuhoaminen tähän päivään, lajisto jatkaisi taantumistaan vielä jonkun aikaa ennen kuin se tilanne korjaantuisi ja lajisto ja sitä kautta metsän ekologinen laatu alkaisi taas elpyä ja parantua.
SILJA: No onko jotain, mitä jokainen voisi tehdä lahopuun lisäämiseksi?
KAISA JUNNINEN: Joka ikinen metsän tai pihan omistaja voi tietenkin säästää kuolleita puita metsissä ja puutarhoissa ja antaa ylipäätään puiden kasvaa vanhoiksi ja ränsistyä rauhassa. Kaikenkokoisia ja -lajisia puita tarvitaan. Ja kyllähän meistä joka ikinen voi omalla tavallaan viedä eteenpäin viestiä siitä, miten tärkeitä nämä kuolleet puut ovat. Ihan varmasti jokaiselle löytyy jotakin, mitä voi tehdä.
SILJA: Suomessa kun on noin 5 000 eliölajia, jotka ovat riippuvaisia kuolleista puista, niin minkälaisia ne ovat?
KAISA JUNNINEN: Kun puut kehittyivät aikoinaan, niihinhän sitoutui paljon hiiltä ja muita ravinteita, ja jonkun piti erikoistua sitten kierrättämään sitä kuollutta puuainesta ja siihen sitoutuneita ravinteita. Muutenhan maailma olisi lopulta peittynyt kuolleisiin puunrunkoihin ja ravinteet olisivat jääneet sinne. Eli tarvittiin puuaineksen hajottajia, esimerkiksi kääpiä, ja lisäksi tietysti nämä puunrungot sellaisenaan tarjoavat monenlaisia pienelinympäristöjä. Lajit voivat elää runkojen päällä ja alla ja koloissa ja sisällä siellä puuaineksessa, esimerkiksi sammalet, jäkälät, monet hyönteiset, pikkunisäkkäät, kolopesijät ja niin edelleen.
SILJA: Kuinka kauan puun lahoaminen vie aikaa ja minkälaista elämää tämmöinen laho sitten elättää tuona aikana?
KAISA JUNNINEN: Puulajit tosiaan poikkeavat toisistaan hyvinkin paljon, että joku pikkuinen lehtipuunrunko hajoaa ihan kokonaan jo kymmenessä vuodessa tai nopeamminkin. Mutta sitten taas johonkin kuivaan paikkaan kaatunut iso keloutunut mänty saattaa lahota satoja vuosia. Jos lähdetään miettimään sitä, miten kuollut puunrunko elättää erilaisia lajeja, ensinhän tietysti useimmiten se puu kuolee pystyyn ja siinä pystypuuvaiheessa monet vaikkapa kolopesijät, vaikka hömötiainen, tykkäävät joihinkin koivupökkelöihin kovertaa kolojaan ja ne siellä elävät. Ja sammalia, jäkäliä siinä rungolla. Jos siinä puussa on kuori päällä, sinne menee kaarnakuoriaisia ja monenlaista hyönteistä. Mutta yleensä nämä pystypuut ovat liian kuivia elinympäristöjä useimmille lahottajille, ja lahottajat tulevat sinne sitten vasta, kun se runko on kaatunut.
KAISA JUNNINEN: Ekana siihen tulee semmoisia pioneerilahottajia, esimerkiksi kuusella kuusenkynsikääpä ja kantokääpä voisivat olla sellaisia, mäntykeloilla vaikka katkokääpä ja koivulla taulakääpä tai pakurikääpä, pakurihan voi olla jo elävässä puussa. Sitten tulee seuraavia lajeja, joista osa on sellaisia, että ne suorastaa edellyttävät, että siinä on ollut joku tietty esilahottaja. Esimerkiksi jos kantokääpä on lahottanut jotakin runkoa, siihen kantokäävän kuolleiden itiöemien ympärille tulee usein rusokääpiä. Juuri tänä vuonna on hyvä vuosi rusokääville, tosi näyttäviä ja komeita kääpiä, mutta ne pystyvät elämään vain kantokäävän esilahottamilla rungoilla.
SILJA: Niin, niitä lajeja on varmaan lukuisia määriä…
KAISA JUNNINEN: Sitten sinne tulee pikkuhiljaa muuta lajistoa, kuusella vaikka rivikääpää ja valkoludekääpää, mäntykeloilla ehkä erakkokääpä, riekonkääpä, jos hyvin käy niin kalkkikääpä. Ihan lopuksi tosi lahoilla mäntykeloilla on sitten sirppikääpää. Ja koivulla vaikkapa sen taulakäävän tai pakurin lahotustyön tuloksena sinne voi tulla niiden seuralaislajeja sitkokääpää tai vaikka rustikkaa ja silokääpää. Ja lopulta kun se koivunrunkokin on jo tosi pitkälle lahonnut, niin kuolleiden taulakääpien sisällä voi elää pilliharsukkaa. Että hyvin pitkä ja monimuotoinen elämä mahtuu sinne puuhun senkin jälkeen, kun puu on kuollut.
SILJA: Siis olen lukenut, että näitä kääpälajeja on Suomessa noin 250. Onko niin, että niitä kaikkia ei edes tunneta vielä?
KAISA JUNNINEN: Kyllähän niitä uusia lajeja kuvataan lähes vuosittain Suomestakin. Sitten kääväthän ovat vain yksi pienehkö porukka näitä lahottajia. Isompi ryhmä on kääväkkäät, jossa onkin jo tuhatkunta lajia ja sielläkin on paljon lahottajia, ja muissa sieniryhmissä myös.
SILJA: On siinä kyllä tutkijoille tutkimista. Mikä sinusta on kaunein kääpä?
KAISA JUNNINEN: Oikeastaan kaikki käävät ovat tosi kauniita etenkin parhaassa kasvussa ja vauhdissa. Ja joillakin lajeilla on sen lisäksi erityisen kaunis mikroskopia, eli kun tekee pienen mikroskooppipreparaatin sen käävän pilleistä ja katsoo, minkälaisia itiöitä ja rihmastorakenteita siellä on, niin esimerkiksi korokäävällä on pienet kidepäiset kystidit ja harsukoilla on tosi sievät piikkiset itiöt. Sellaistakin estetiikkaa sieltä löytyy. Oikeastaan helpompaa kuin nimetä kaunein kääpä olisi nimetä rumin kääpä.
SILJA: No? Mikä se on?
KAISA JUNNINEN: Ilman muuta kuorikääpä, joka kasvaa aika yleisenä kaatuneiden haavanrunkojen alapinnalla ja se menee tosi nopeasti huonokuntoiseksi ja lähmääntyy ihan velliksi. Se on ikävä jos sinne työntää kätensä.
SILJA: Ilmeisesti sinulla on kokemusta tästä.
KAISA JUNNINEN: No joo. [nauraa]
SILJA: Entä kiehtovin kääpä? Voiko näin kysyä?
KAISA JUNNINEN: Jos kysyt, mikä on mun suosikkikääpä, lempparikääpä, niin se on riekonkääpä. Riekonkääpä kasvaa kaatuneilla mäntykeloilla, jotka ovat kohtalaisen pitkälle lahonneita hienossa, vanhassa mäntymetsässä. Riekonkäävät eivät ehkä maallikon silmään näytä sen kummemmilta kuin monet muutkaan tämmöiset vaaleat pinnanmyötäiset käävät, mutta siinä on hienoa pientä violetin vivahdetta ja rusehtavaa sävyä ja ennen kaikkea hyvin hento ihana hedelmäinen tuoksu.
SILJA: Kysyisin sitten seuraavaksi tämmöisestä Bioblitz-lajikartoituksesta, jossa olet ollut elokuussa Liesjärvellä mukana. Mitäs hauskaa sieltä löytyi?
KAISA JUNNINEN: Monet hauskimmat lajit löytyy vasta sen jälkeen kun niistä otettuja näytteitä on katsottu mikroskoopin alla. Ei ole vielä kauheasti kuulunut tämän tapahtuman osallistujilta lajilistoja. Paitsi että Liesjärven kansallispuistolle uusia kärpäslajeja löytyi ainakin 70. Omista käävinnöistäni erityisesti jäi mieleen tosi näyttävät rusokäävät, joita siellä oli paljon, hehkuivat siellä kuusen rungoilla. Samaten helohäivekääpä, joka kasvaa männyllä ja on semmoinen marjapuuronpunainen, pehmeä kääpä, ne olivat aika runsaita myös ja niitä oli kiva siellä katsella. Kääpäpuolelta oli myös tosi kiva löytää rusokantokääpä, joka on aarniometsälaji, näinkin läntisestä Suomesta kuin Liesjärveltä.
SILJA: Eli monimuotoisuutta löytyy.
KAISA JUNNINEN: Kyllä sitä löytää, kun osaa etsiä.
SILJA: Nimenomaan. Tämä tunnistamispuoli olikin asia, josta piti kysyä sinulta, jos haluaa oppia erottamaan metsästä luontoarvojajeja.
KAISA JUNNINEN: Tosiaan jos haluaa opetella, niin ehkä käävät on kaikkein helpoin ryhmä, josta on hyvä aloittaa. Totta kai jo pelkästään se metsän rakenne – puiden ikä, monipuolisuus, kuolleen puun määrä ja laatu – kertoo jo tosi paljon. Mutta kääpälajisto kertoo paljon lisää etenkin sen metsän jatkumosta, että onko siinä metsän ympärillä maisematasolla paljon vanhaa metsää. Jos ei tällä hetkellä ole, niin onko sitä ollut viime aikoihin asti, senkin näkee paikallisesta kääpälajistosta. Se kertoo myös paikallisen metsikön lahopuujatkumosta ja niin päin pois. Näille kääville on laadittu jo 90-luvun alkupuolella erityinen indikaattorilajilista, ja sen listan lajit yhdessä kertovat jonkun tietyn metsän luonnonsuojelullisesta arvosta. Ei tarvitse koko lajistoa ja kaikkia uhanalaisia vielä hallita, kun tämmöisellä listalajistolla pääsee jo aika pitkälle. Kääpälajilistat löytyy ainakin Suomen käävät -nimisestä Tuomo Niemelän kirjasta.
SILJA: Lopuksi vielä henkilökohtainen kysymys, että jos olisit metsä, millainen metsä sinä olisit.
KAISA JUNNINEN: Jos kysymys on, millainen metsä minä haluaisin olla, vastaus on semmoinen valoisa mäntyaarnio, jossa olisi tuhansien vuosien kerrostumat elämää ja hopearunkoisia keloja ja vanhoja aihkimäntyjä ja vahva elävien ja kuolleiden puiden jatkumo. Sekapuina saisi olla etenkin pihlajia. Ja tietysti tällaiseen metsään kuuluva omanlaisensa lajisto ja luontainen häiriödynamiikka kaikkine myrskyineen ja metsäpaloineen, ja tietysti metsän rauha.
[käpylinnun ääntä muuten hiljaisessa metsässä, tuulee]
SILJA: Luonnonsuojeluliiton tuulivoimaopasta lueskelin, niin siinä sanottiin suunnilleen niin, että metsäluonnolle ilmastonmuutos on suurempi uhka kuin tuulipuistot ja että tärkeintä kuitenkin on, että siirrytään uusiutuviin energiamuotoihin.
JOHANNA: Niinhän se onkin. Mutta paikallisesti sillä voi olla metsäluonnolle kuitenkin vakavasti otettavia seurauksia, jos joku tietty metsä hävitetään pysyvästi ja siihen sitten halutaan laittaa tuulivoimala.
SILJA: Niin, eikä pelkästään se voimala riitä. Pitäähän sinne sitten rakentaa huoltoteitä ja jotenkin sähkö täytyy siirtääkin takametsistä sinne, missä sähkön käyttäjät ovat. Ja ne voivat olla tosi kaukana. Metsä täytyy sitten poistaa linjojen kohdalta ja vierestä.
JOHANNA: Suomessa on vähän eri meininki kuin Keski-Euroopassa, missä on tuulivoimaloita sijoitettu vaikka peltoaukeille. Sitten etsitään paikkoja jostain moottoriteiden, ratojen tai teollisuudenkin läheltä, missä on meluhaittaa jo ennestään ja kyllähän ne luontoarvotkin on yleensä aika heikentyneet.
SILJA: Se onkin mun mielestä parempi ratkaisu. Suomessa noita uusiutuvan energian hankkeita on suunnitteilla esimerkiksi vaarametsiin Kainuussa ja Koillismaalla valtavat määrät. Ja tässä lähempänä, Padasjoella, eikös täälläkin haluta rakentaa metsäalueelle tuulivoimaloita.
JOHANNA: Luin tämän Padasjoen hankkeen materiaaleja ja niissä pisti silmään yksi juttu. Nimittäin ely-keskus totesi, että hankealueelta ei ole tarkempaa tietoa lajistosta eikä luontotyypeistä. Miten sä ymmärrät tämän?
SILJA: Että niitä ei ole sitten selvitetty?
JOHANNA: Näin se mun mielestä on ymmärrettävä. Mutta vertailun vuoksi otin suoran lainauksen esiselvitysraportista: hankealueella ei sijaitse uhanalaisrekisterin mukaisia uhanalaisia tai silmälläpidettäviä lajeja. Mikäs mielikuva tästä syntyy?
SILJA: No… että siellä ei ole noita lajeja?
JOHANNA: Mutta eikö ole kaksi aika eri asiaa, puuttuuko tietoa esiintymistä vai puuttuuko niitä lajeja?
SILJA: Kyllä minusta on kaksi ihan eri asiaa. Minusta varovaisuusperiaate olisi ehdottomasti tarpeen näissä. Jos lähialueella sijaitsee mitään arvokkaita elinympäristöjä tai lajeja, minun mielestä silloin olisi syytä olettaa, että niitä voi olla siellä seudulla muuallakin. Onko oikein olettaa, ettei niitä ole, jos ei ole kartoitettu?
JOHANNA: No sepä… Sitten tämä Padasjoen paikan sijainti mietityttää mua aika paljon. Se on nimittäin keskellä kolmiota, joka jää Päijänteen kansallispuiston, toiselta suunnalta Vesijaon luonnonpuiston ja kolmannelta suunnalta Evon väliin. Ja mehän tiedetään, että sekä Evolla että Vesijaon metsissä esiintyy erittäin harvinaisia uhanalaisia metsälajeja.
SILJA: Paljon puhetta on ollut ekologisista käytävistä, niin kaikki varmaan ymmärtävät, minkä takia ekologisia käytäviä pitäisi säilyttää vanhojen metsien välissä. Vaikka välissä olisi talousmetsää, tulevaisuudessa sitä ehkä käsitellään luontoa säästävillä menetelmillä.
JOHANNA: Ja nytkin joitain kohtia voi ennallistaa, vaikka ympärillä puuntuotanto jatkuisi. Mutta oli niin tai näin, ei voi olettaa, että riittävät tiedot olisivat taivaasta tipahtaneet, vaikka ei ole tutkittu.
SILJA: Eipä tuo metsäluonnon tutkimus tunnu nyt muutenkaan olevan aina päättäjien suosiossa, kun tarpeesta huolimatta ei Suomeen saada edes yhtä tiedekansallispuistoa.
JOHANNA: Voitaisiin palata tuohon ihan lopuksi vielä. Mutta nyt tähän väliin haluan kuulla, miten kukaan päätyy Kanadasta töihin Lammin takametsiin.
SILJA: Kävin tosiaan Evolla ja tapasin siellä John Loehrin. Hän tuli Suomeen 90-luvun lopussa. Tarina oli siinä mielessä tavallinen, että suomalaisen naisen takia. Siitä pitäen hän on siis asunut ja työskennellyt täällä, ja hän on mukana myös Evon tiedekansallispuistotyöryhmässä, nimenomaan siinä ensimmäisessä työryhmässä. Aluksi me juteltiin Evon alueesta, mutta kävimme myös Kotisten metsässä, joka on Etelä-Suomen viimeisiä aarnialueita. Päivä oli tuulinen ja äänitysolosuhteet maastossa aika hankalat, ja sen takia haastattelun loppuosa voisi teknisesti olla vähän parempikin.
JOHANNA: Mutta on siinä vastapainoksi varmaan myös tosi paljon paikan tunnelmaa.
Kohtaus 8, insertti: Evo
SILJA: John Loehr, olet evoluutioekologi. Olet kiinnostunut myös metsästä, eikö niin?
JOHN LOEHR: Kyllä.
SILJA: Millaisissa metsissä sinä viihdyt parhaiten?
JOHN LOEHR: Asun Lahdessa, vieressä on hirveän hieno sellainen kuusimetsä, missä on paljon haapapuita, vanhoja haapapuita, ja on myös kuivempia alueita, tällaista kalliomaista mäntymetsää. Se on jotenkin sellainen metsä, jossa on selkeästi paljon luonnontilaista, on lahopuuta, isoja puita, haapa on niin tärkeä monimuotoisuudelle… Tuollainen metsä on mulle rakkain.
SILJA: Sinä olet tutkimuskoordinaattorina Helsingin yliopiston Lammin biologisella asemalla. Teille tulee opiskelijoita melkein ympäri maapalloa.
JOHN LOEHR: Joo, niin voisi sanoa. Se on jännä nähdä, miten niin tuttu maisema kuin tämän Hämeen maisemat ovat hämäläisille, että se on sellaista suurta eksotiikkaa monille muille.
SILJA: Minkälaista tutkimusta siellä tehdään? Voitko antaa pari esimerkkiä?
JOHN LOEHR: Asemalla tutkitaan esimerkiksi, miten maankäyttö vaikuttaa vesistöihin. Tutkitaan myös monimuotoisuusasioita, esimerkiksi Evolla, miten majava vaikuttaa ympäristön monimuotoisuuteen. Tutkitaan myös, miten Evolla sitten nämä kausikosteikot ja miten ne ovat tärkeitä metsän eliöstölle.
SILJA: Otetaanpa noista majavista vielä koppi, niin mikä niiden vaikutus on luonnolle?
JOHN LOEHR: Majavat vaikuttavat hurjasti luontoon patoamalla puroja ja nostavat lammikoiden veden tasoa. Tai siis voi muodostua ihan uusia lammikkoja silloin, kun pato ilmestyy. Ja se vaikuttaa sillä tavalla, että uusi ympäristö syntyy tai on muokattu tosi rajusti. Eli puut kuolevat. Syntyy paljon lahopuuta siinä yhteydessä. Vedet ja vesikemia muuttuu ja tekee joillekin lajeille sopivammaksi sitten ympäristöä. Voi puhua jopa siitä, että on majavasukkessiovaiheita Evon metsissä. Silloin kun majavat tulee alueelle ja patoavat ja veden tason nousee, se on se ensimmäinen vaihe. Silloin voi olla, että just tietyille hyönteisille on just silloin sopiva ympäristö. Ja sitten myöhemmin, kun majavat lähtevät sieltä alueelta, veden taso laskee. Sitten taas on erilaista ympäristöä tarjolla. Eli se on jatkuva muutos tavallaan, ja jokainen vaihe on tietyille lajeille tärkeä. Se on mielenkiintoista Evolla, että on tällainen majavamosaiikki.
SILJA: Niin, ympärillämme on tämä Evon Natura-alue, ja sen koko on lähes 8 000 hehtaaria, josta lähes puolet on boreaalisia luonnonmetsiä. Millaisia metsiä luonnonmetsät ovat?
JOHN LOEHR: Ne on sellaisia, että paljon on lahopuita. Puut ovat suhteellisen isot. On eri-ikäisiä puita, eri lajeja. Täällä Evolla on esimerkiksi hyvin hienoja alueita, missä on haapapuita enemmän. Ne ovat hyvin tärkeitä monimuotoisuudelle ihan sen takia, kun koloja on niissä suhteellisen paljon. Tämä on vähän pehmeämpi puu ja pH on sopivampi joillekin sammallajeille tai kääpälajeille ja tietyt hyönteiset viihtyvät ainoastaan haapapuiden vaikka kaarnan alapuolella. Tietyt lajit vaativat sen, että haapa on mätänemässä. Voi olla joku 10 vuotta tai jotain, niin sitten on sopiva ympäristö jollekin kääpälajille.
SILJA: Kuinka poikkeuksellinen alue tämä Hämeenlinnan ja Padasjoen ja Asikkalan kuntien alueella oleva Evo on?
JOHN LOEHR: Se on kyllä poikkeuksellinen siinä mielessä, että lajit ovat säilyneet täällä, joita ei ole kovin monessa muussa jopa vanhan metsän alueella. Eli se on hyvin tärkeä suojelun kannalta, kun on näitä harvinaisia ja vanhojen metsien lajeja täällä. Ne suojelualueet ovat suhteellisen pienet. Siis emme voi näillä nykyisillä suojelualueilla taata sitä, että nämä lajit säilyvät täällä. Se on kyllä se kysymys, että jos suojellaan vaikka talousmetsää Evon alueelta… Se voi olla kyllä tulevaisuudessa hyvin tärkeä asia näille lajeille, jos voi tehdä ennallistamistoimenpiteitä, niin kuin Evolla on kyllä tehty ennallistamispolttoja. Niistä syntyy paljon lahopuuta ja metsä uudistuu vähän luonnollisemmalla tavalla, ja se auttaisi just näiden lajien tulevaisuutta. Suojelualueilla ei välttämättä ole aina sitten näitä isoja haapapuita tarjolla, tai tarpeeksi, voisi sanoa näin. Tarvitaan laajempia alueita missä on haapoja ja voidaan taata se, että jossain päin Evolla on aina hyvä habitaatti tarjolla.
SILJA: Katsoin sitten näitä luontodirektiivin lajeja, niin täällä on ilves, karhu, kivisimppu, liito-orava, punahärö, saukko, ja lista jatkuu. Täällä on todella arvokasta lajistoa. Onko tämä punahärö sellainen, josta voisit kertoa jotain?
JOHN LOEHR: Punahärö on havaittu Kotisten alueelta. Se on vaatelias laji siinä mielessä, että on just tämä haavan tietty vaihe, missä sen on mahdollista sitten elää. Se on erittäin harvinainen Suomessa. On pari paikkaa Suomessa, missä on havaittu, ja myös Euroopassa se on harvinainen laji.
SILJA: Ja tosiaan kerrotaan niille kuulijoille, joille punahärö tulee nyt ensimmäistä kertaa vastaan, että se on kuoriainen.
JOHN LOEHR: Kyllä, kovakuoriainen on.
SILJA: Eli punahärö tarvitsee näitä isokokoisia hitaasti kuolevia haapoja. Miten punahärölle uhkaa käydä tässä nykymenossa?
JOHN LOEHR: Siis se just on tämä kysymysmerkki, että onko tarpeeksi haapoja, että aina löytyy sopivassa vaiheessa oleva haapa. Haapojen uudistumisesta on tutkimusprojekti meneillään, eli Itä-Suomen yliopisto tutkii sen, ja Hämeen ammattikorkeakoulu on myös aidoittanut alueita Evolla niin, että haapa pystyy helpommin uudistumaan. Ei varmaan meillä ole tällä hetkellä kovin hyvää vastausta siihen, että riittääkö haapoja tulevaisuudessa näille lajeille.
SILJA: Miten evoluutioekologina vääntäisit rautalangasta, miksi se on tärkeää, että meillä on paljon lajeja?
JOHN LOEHR: Tietysti tämä on osittain arvokysymys. Onko ihmisillä oikeutta tietoisesti tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat siihen, että jotkut lajit voivat mennä sukupuuttoon. Mä luulen, että tällä hetkellä on aika moni ihminen sitä mieltä, että pitäisi toimia sillä tavalla, että muihin lajeihin sitten meidän ihmisten toiminta vaikuttaa mahdollisimman vähän, niin että niillä on mahdollisuus jatkaa omaa elämäänsä. Mutta se on ihan luonnon kantokyvyn kannalta hyvin tärkeää, että on monimuotoisia ympäristöjä, eli ne säilyvät paremmin silloin kun tulee uusia häiriöitä. Esimerkiksi kun ilmastonmuutos vaikuttaa luontoon, silloin kun on monimuotoisempi ekosysteemi olemassa, toiminta jatkossa on parempi myös ihmisten näkökulmasta. Esimerkiksi kirjanpainaja, joka on tehnyt Suomessa tuhoja kuusipuissa viime aikoina ja on sellainen laji, joka on luonnollinen osa ekosysteemiä. Mutta silloin kun on sellaisia kuusikkoja, jotka ovat samanikäisiä ja pelkästään kuusi kasvaa niissä, ne ovat paljon alttiimpia kirjanpainajatuhoille. Tiedetään, että jos on monimuotoinen metsä, kirjanpainajalle löytyy hyvinkin paljon luonnollisia vihollisia, ja silloin kun on nämä viholliset siellä vastaanottamassa niitä, kun populaatio kasvaa, sitten ne tuhot jäävät pienemmäksi. Tämä on tärkeää, koska kirjanpainajat hyötyvät ilmastonmuutoksesta eli suosivat sellaista kuivaa ja kuumempaa ympäristöä. Silloin kun viime kesänä meillä oli hyvin pitkiä kuumia jaksoja, kirjanpainajat pystyivät lisääntymään kaksi kertaa yhden kesän aikana.
SILJA: Eli kirjanpainajan luontaisia vihollisia ovat esimerkiksi linnut, jotka syövät niitä.
JOHN LOEHR: Joo, linnut, esimerkiksi pohjantikka on yksi, joka syö niitä. Pohjantikka yksin ei välttämättä pysty vaikuttamaan silloin, kun on iso esiintymä, mutta se muokkaa myös niiden ympäristöjä eli pohjantikka ottaa sitten kaarnaa pois puista ja silloin ei ole niin hyviä paikkoja niille, kun ne nimenomaan kasvavat kaarnan alapuolella.
SILJA: Tänään me ollaan menossa yhteen harvoista Etelä-Suomen aarnimetsistä, Kotisten alueelle. Kuinka vanhoja siellä vanhimmat puut ovat?
JOHN LOEHR: Sieltä löytyy kyllä tämä vanhus, joka on yli 500 vuotta. Itse asiassa mänty nyt varmaan nyt kolmen tai neljän vuoden sisällä on sitten kuollut mutta jatkaa kyllä kelopuuna, ja voi mennä parisataa vuotta ennen kuin se lahoaa täysin.
SILJA: Mitä muuta aarnimetsissä on, mitä talousmetsissä ei ole? Millaisia spesialisteja siellä elää?
JOHN LOEHR: Kääpä-, sammal-, jäkälä-, hyönteislajisto, näissä vanhoissa metsissä on kyllä ihan oma lajisto, jota ei esiinny missään talousmetsissä.
SILJA: Mitä mieltä olet siitä, että vanhoja metsiä toisinaan moititaan museoiksi?
JOHN LOEHR: [Naurahtaa.] Se tulee siitä näkökulmasta, että metsä pitää olla jotenkin hyötykäytössä. Se on minusta väärin ajateltu siinä mielessä, että ihminen ei välttämättä heti tajua sitä asiaa, että vaikka ei pysty hakkaamaan metsää, etteikö se olisi hyödyllistä.
Kohtaus 9, insertti: Evon maasto
SILJA: Me ollaan nyt täällä Kotisten vanhassa metsässä. Minkälainen metsä meillä tässä ympärillä on?
JOHN LOEHR: Hyvin vihreä, hieno vanha metsä. Se on ehkä monille yllätys, että tällainen vanha metsä voi olla suht helppokulkuista.
SILJA: Ja täällä on paljon näitä tuulen kaatamia puita, jotka saavat sitten noille sijoilleen jäädä.
JOHN LOEHR: Joitain kelottuneita puita on ja lahopuuta on kyllä runsaasti.
SILJA: Ja hyönteisiä heti näkyy noilla lahopuilla ja kuoriaisia ja muita.
JOHN LOEHR: Joo, kuoriaisia ja hämähäkkejä. Hyttysiä lentelee ympärillä.
SILJA: Edustava monimuotoisuusparatiisi.
JOHN LOEHR: Kyllä. [nauraa] Tämä on Kotisten ydinalue, missä ollaan tällä hetkellä. Muissa suojelualueissa ei ole esimerkiksi niin paljon haapoja.
SILJA: Onko tässä mitään ihmisen vaikutusta näkyvissä tässä metsässä?
JOHN LOEHR: On, eli tutkijat ovat rakentaneet tänne pitkospuita. Ne on tehty sen takia, että luonto kuluu vähemmän, kun käydään täällä säännöllisesti tekemässä näytteenottoa.
SILJA: No nyt sitten puhutaan ilmastonmuutoksesta jatkuvasti ja siitä, että täällä Etelä-Hämeessäkin metsät alkaa muuttumaan. Kasvillisuus muuttuu. Miten tällä alueella vaikkapa viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä? Miltä täällä näyttää sitten?
JOHN LOEHR: Se on mielenkiintoinen kysymys ja se on mielenkiintoista, että sellaiset alueet missä on ehjä luonnontilainen metsä, luultavasti ne muuttuvat hitaammin kuin sellainen alue missä on metsätaloutta. Täällä odottaisin, että just nää alkuperäiset tämänhetkiset lajit muuttuvat hitaammin. Että ympäristö on stabiilisempi.
SILJA: Täällä on yksi tosi tosi vanha puu. Mennäänkö siihen?
JOHN LOEHR: Joo, mennään. Kun miettii, että metsää on kaikkialla Suomessa, mutta just tämän luonnontilaisen metsän on aika harva suomalainen nähnyt. Ja siinä mielessä, että on tällaisia paikkoja olemassa, missä saa sen käsityksen, että minkälainen on luonnonmetsä – se on hyvinkin tärkeää.
SILJA: Jos sinä olisit metsä, niin millainen metsä sinä olisit?
JOHN LOEHR: Ei ole koskaan kysytty ennen… [nauraa] Tällainen vanha metsä kyllä, se on jotenkin… Jos miettisi, että itse haluaisi edistää monimuotoisuutta… Eli jos olisin metsä, kyllä sitten se olisi tällainen, joka pystyisi antamaan muille elämää, ja se on hieno ajatus. Joo, varmasti tällainen.
[hömötiaisen laulua]
PETRI: Kuuntelet Vesimerkillistä.
[hömötiaisen laulua]
JOHANNA: Nykyiset järeät haavat ei turvaa järeiden haapojen jatkumoa kovinkaan pitkään. Haapa on sen verran lyhytikäinen puu, että jos se on nyt järeä, sadan vuoden se ei pystyssä enää seiso. Meidän pitää antaa pienempien haapojen kasvaa järeiksi, tai muuten siellä on enää sitä nuorempaa haapaa jäljellä.
SILJA: Sinäpä sen sanoit… Ja kasvaako suojelumetsiinkään uusia haapoja tarpeeksi, jos Evollakin joudutaan suojaamaan haavantaimia aidoilla? Haapojen uudistumista suojelualueilla oli tutkittu aika äskettäin, ja ne tulokset vaikuttivat siltä, että tulevaisuuden järeät haavat eivät ole mitenkään itsestäänselvyys.
JOHANNA: Tää kehitys menee niin väärään suuntaan. Onko paljonkaan haapaa helpompaa tapaa, millä melkein minkä tahansa metsän monimuotoisuus paranee? Ei sen tarvitse kuin antaa olla. Sitten kun se ikääntyy, kyllä haapa osaa ihan itse lahota sisältä ja kaatua aikanaan maapuuksi. Ennen kuin niin käy, haavassa on ehtinyt elää valtava määrä kaikennäköisiä lajeja.
SILJA: Tätä elämänpuuta jotkut sitten vieläkin jaksavat vainota, hävittää ja myrkyttää. Olisi niin mukava uskoa, että kaikki nämä oudot asenteet ja tavat jo unohtuisivat, kun asioista on tullut uutta tietoa.
JOHANNA: Tässä olisi aika hauska vertailukohta. Pyydettiin, että Petri luki meille kaksi lainausta, jotka mun mielestä muistuttivat jännän paljon toisiaan. Tässä on ensin pätkä Koiviston Auran tietokirjasta Mies ja merilehmä – tämä on ihan Auran luvalla. Kirjassa kuvataan, miten 1700-luvulla peräti luonnontieteilijät torjuivat kokonaan ajatuksen, että mikään laji voisi milloinkaan missään kuolla sukupuuttoon. Aika pian he joutuivat toteamaan, että stellerinmerilehmä oli kuin olikin kadonnut pysyvästi.
PETRI: Historiaa lukiessa ei voi olla hämmästymättä sitä ihmisten, myös luonnontieteilijöiden, sitkeätä uskoa siihen, että vaikka eläinkannat vähenevät, ne eivät totaalisesti häviä. Eivät ainakaan koko maapallolta. Eivätkä ainakaan ihmisen takia! – – Eläimet olivat vain ”häiriintyneet” niihin kohdistuneesta vainosta ja ”muuttaneet” muualle – palatakseen jonakin päivänä yhtä runsaina kuin ennenkin.
JOHANNA: Tässä taas olisi vertailukohtaa Ylen uutisesta viime joulukuulta:
PETRI: Lepän mielestä metsälajit sopeutuvat ja vaihtavat asuinpaikkaa, kun metsä hakataan. ”En ole huolissani, että luonnon monimuotoisuus katoaisi. Se vain muuttaa muotoaan.” – Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä, 15. joulukuuta 2021
SILJA: No just joo… Melko 1700-lukulainen käsitys. Tuommoinen väitehän paljastaa, ettei ymmärretä, miten metsäekosysteemi toimii. Tai haluta myöntää, että avohakkuu oikeasti voi hävittää joltain lajilta sen ainoan elinympäristön, mitä koko alueella on. Vanhan metsän lajit ei selviydy taimikossa. Eikä käävilläkään ole kyllä siipiä, joilla lentää…
JOHANNA: Aika vähän noi sammalet, jäkälät ja putkilokasvitkaan karkuun juoksee. Otetaan vaikka yövilkka, vanhojen kuusikkojen pieni kämmekkä. Yövilkkahan ei kestä paahdetta eikä se pärjää kilpailussa pioneerilajeja vastaan. Se tarvitsee varjoisan kuusikon ja paksun sammalikon, joka on ollut mylläämättä ainakin puolisen vuosisataa.
SILJA: Jos jokin laji edellyttää tällaista melko koskematonta metsää, tosi vaikea on sinnitellä nuoremmilla harvennusaloilla siihen asti, että metsästä tulisi vanhaa.
JOHANNA: Alkaako tässä myös sun mielestä kiteytyä, miksi metsäluonnon suojeluun ei ole ehkä niin hirveän helppo vaikuttaa omilla valinnoilla kuin vaikka vesiensuojeluun? Keinoksi tarjotaan aina, että osta metsää ja suojele taikka anna rahaa niille, jotka suojelee. Hyviä keinojahan nämä on. Mutta jos pitäisi turvata tietty arvokas metsä tai joku esiintymä, tarinahan ei aina pääty luonnon kannalta hirveän onnellisesti.
SILJA: Näinpä. Tästäkö se ahdistus sitten kumpuaa ihmisille? Siitä tulee varmaan tosi lannistunut ja voimaton olo. Siinä tilanteessa voisi olla helpompi jaksaa, jos pystyisi tekemään edes jotain, jonkin konkreettisen teon. Niin kuin tuossa Kaisan kanssa tuli esiin tämä lahopuun lisääminen, jos on omaa pihaa.
JOHANNA: Tuota mä muuten ajattelen sellaisena luontoverona. Jos tulee tuulenkaatoja, niin pilkon polttopuiksi enintään kaksi kolmannesta. Loppu saa jäädä, se on sitä luontoveroa. Riippuu kyllä vähän puulajistakin.
SILJA: Ajatteletko myös lämpöarvoa? Vai lahopuun monipuolisuutta?
JOHANNA: Enemmän jälkimmäistä – esimerkiksi meillä oli haapamaapuuta aika vähän, joten kun myrsky kaatoi pari haapaa, ne sai jäädä kokonaan lahopuuksi. Jotain tuomea, raitaa ja pihlajaa en ota polttopuuksi ollenkaan. Ne saa kaikki jäädä.
SILJA: Tämän luontoveron veronpalautuksena saa sitten seurata ja hämmästellä, miten kuollut puu antaa elämän niin monille.
JOHANNA: Se on sitten aito lähikohde. Ei tartte aina lähteä etsimään luontoa jostain suojelualueiden reservaateista.
SILJA: Voihan tätä luontoveroa muuten maksaa niinkin, että opettelee metsälajeja ja alkaa selvittää, mitä metsistä löytyy. Se sopii kerrostalossa asuvillekin. Varsinkin jos muutenkin retkeilee paljon, olisi aika helppoa kerätä samalla tietoa metsistä, kenties ihan tutkijoidenkin hyväksi.
JOHANNA: Kuka tahansa luonnossa liikkuja voi tallentaa havaintoja suoraan Lajitietokeskuksen systeemiin laji.fihin, mutta on myös tahoja, jotka kartoittavat metsäluontoa vähän järjestäytyneemmin. Tätä tekee esimerkiksi Luonto-Liiton metsäryhmä.
[punarinnan ym. laulua]
JOHANNA: Ida Korhonen, sä oot metsätieteiden opiskelija ja metsäaktivisti ja toimit Luonto-Liiton metsäryhmässä. Kerro vähän, miten metsäryhmä toimii suomalaisten metsien suojelun hyväksi.
IDA KORHONEN: Luonto-Liiton metsäryhmä tekee tosi monenlaista. Kartoitetaan uhattujen tai muuten vain suojelemattomien metsien luontoarvoja ja lajistoa ja sitä mitä nyt sattuu meidän aktiivit osaamaan. Sen avulla pyritään saamaan niitä kohteita suojeltua. Mutta sen lisäksi tehdään esimerkiksi kampanjointia, ylipäätään lisätään tietoisuutta Suomen metsäluonnosta ja Suomen metsäluonnon tilasta ja niistä ongelmista ja uhista, jotka siihen kohdistuu.
JOHANNA: Te olette metsäryhmässä siis ihan perehtyneet kohteisiin myös maastossa, kun on eri puolilla Suomea ollut tämmöisiä hakkuiden uhkaamia kohteita. Kerro, millaista tietoa te olette keränneet paikan päällä.
IDA KORHONEN: Se mitä tietoa kerätään, riippuu aina aika paljon siitä, millainen se kohde on ja mikä sitä uhkaa. Eli aika usein kerätään lajitietoa, eli uhanalaisia, silmälläpidettäviä tai sitten tällaisia vanhaa metsää indikoivia lajeja niistä lajiryhmistä, mitä kartoittajat sattuu osaamaan. Aika yleisesti käytettyjä on sammalet, jäkälät ja käävät, mutta myös putkilokasveja, lintuja tai hyönteisiä tai muitakin lajiryhmiä voi kyllä käyttää hyväkseen luonnonsuojelussa sen mukaan, mistä on kiinnostunut ja mitä sattuu tuntemaan. Mutta sen lisäksi tietysti myös luontotyypit on yksi asia. Suomen metsäluontotyypeistä melkein 80 on uhanalaisia, joten se että osaa tunnistaa niitä uhanalaisia metsäluontotyyppejä maastossa on yksi, mihin voi kiinnittää huomiota. Ja ihan yleisesti sen metsän rakenne. Onko se vanha metsä, onko siellä lahopuuta, mitä puulajeja siellä on, onko siellä joitain muita erityisiä luontoarvoja. Tosi tärkeä osa sitä kartoitusta on kuvien ottaminen. Eli oikeasti vain dokumentoi sitä, millainen tämä metsä on. Ehkä just vähän siitä näkökulmasta, miksi tämä metsä pitäisi suojella.
JOHANNA: Kuinka paljon te katsotte näitä paikkoja Metso-ohjelman tieteellisten kriteerien kannalta?
IDA KORHONEN: Tosi paljon ollaan hyödynnetty niitä Metso-ohjelman kriteereitä, koska ne on tosi hyvät kriteerit ja on hienoa, että Suomessa on tehty tämmöiset luonnontieteelliset kriteerit, joiden avulla voidaan tunnistaa suojelun arvoinen metsä.
JOHANNA: Paljonko sulle kertyy vuoden mittaan maastopäiviä näissä suojeluun liittyvissä hommissa?
IDA KORHONEN: Maastopäiviä on niin erilaisia. Voi olla se että käy kotikuntansa metsässä parin tunnin kääpä-sammalretkeilyllä omaksi huvikseen, tai sitten voi olla sitä että on kuukauden jossain Lapissa. Tuota on vaikea arvioida, mutta kyllä niitä varmaan reilusti yli sata.
JOHANNA: Olen saanut nähdä, millaisia tietoja lajeista ja luontotyypeistä olette keränneet tuolla maastossa ja siellä pisti silmään, että lajiesiintymien lisäksi te merkitsette muistiin myös esimerkiksi tiettyjä luontotyyppejä. Minkä takia on tärkeää merkitä muistiin, missä esiintyy vaikka rehevä lehtolaikku tai noro tai ruohokorpi?
IDA KORHONEN: Ensinnäkin se on tärkeää sen takia, että mitä enemmän me metsistä tiedetään, sitä enemmän uskon ihmisten haluavan niitä myös suojella. Aina jos metsässä on jollain tavalla poikkeava elinympäristö, eli vaikka mikroilmastoltaan tai kasvillisuudeltaan tai muulta poikkeava elinympäristö, sehän lisää sitä monimuotoisuutta. Meillä on lajiston monimuotoisuus, mutta meillä on myös elinympäristön monimuotoisuus eli toiminnallinen monimuotoisuus. Just pienet tai laajemmatkin poikkeamat siellä on aina mielenkiintoisia. Meillä on myös ihan lainsäädäntöä, joka suojelee tiettyjä elinympäristöjä, niin kuin esimerkiksi tietynlaisia lehtoja tai purojen ja norojen varsia tai lähteitä ja tämmöisiä. Tavallaan sen lainsäädännön huono puoli on se, että näitä kaikkia ei maastosta vain tiedetä. Jos mietitään vaikka metsälaissa juuri norot ja purot ja lähteet on suojeltu, ja meillä on joku kohde jossa tehdään hakkuut talvella, niin eihän siellä kukaan huomaa sitä, että siellä edes on se lähde tai puro ja… Muistan pari vuotta sitten kenttäkurssilla oli metsäsuunnittelija pitämässä meille päivän metsäsuunnittelusta, ja se sanoi jotain just siitä, kuinka vain pieni murto-osa kaikista metsälakikohteista on kenenkään tiedossa. Sen takia se on tosi tärkeää, että kun hakkuita suunnitellaan, joku menisi sinne maastoon ja katsoisi, mitä siellä on. Eihän Suomessa oikeastaan mikään taho järjestelmällisesti kartoita luontoarvoja, ei valtio tai kunnat tai yritykset tai mitkään julkishallinnolliset metsänomistajat. Yleensä ne teettää luontoselvityksiä vain silloin kun on pakko. Järjestelmällistä luontotiedon keruuta ei ole. Vaikka Suomessa on tosi hyvä tieto meidän metsävaroista, meillä on aika heikko tieto meidän metsäluonnosta.
JOHANNA: Kiinnostaako ketään edes kerätä tätä tietoa vaikka jonkunlaisena kansalaistiedeprojektina?
IDA KORHONEN: Kyllä mä uskon, että kiinnostaa, ja sehän Suomessa on ihan hienoa, että vaikka meillä ei ole oikeastaan sellaista tahoa, joka järjestelmällisesti kartoittaisi metsien luontoarvoja, meillä on paljon aktiivisia kansalaisia, jotka sitä tekee ja vaikka vapaaehtoisinakin järjestöjen kautta niin kuin mäkin olen siihen Luonto-Liiton metsäryhmän kautta päätynyt ihan harrastuspohjalta. Mun mielestä se on hienoa, että meillä on myös Suomessa semmoinen yhteiskunta, jossa niihin kansalaisten tekemiin lajihavaintoihin ja vaikka havaintoihin luontotyypeistä luotetaan ja kuka tahansa niitä voi viranomaisille raportoida. Uskon jotenkin, että tämä keskusteluhan luonnon monimuotoisuudesta ja sen merkityksestä ja suojelemisen tärkeydestä on nyt ollut aika paljon esillä enemmän, ja ainakin mun 22-vuotiaan lyhyestä perspektiivistä katsottuna enemmän esillä kuin muistan että olisi ollut aiemmin. Meidän pitää tietää, missä sitä suojeltavaa luontoa on, jotta me voidaan suojella se. Uskon, että se tulee ihan lähivuosina olemaan semmoinen asia, mikä voisi mennä eteenpäin ja kehittyisi. Tai ainakin näin toivon. Että vaikka valtio ja kunnat ja yritykset alkaisi järjestelmällisemmin kartoittaa niitä luontoarvoja ja toisaalta yksityisille tarjottaisiin siihen apua ja mahdollisuuksia, ketkä haluaa oman metsän luontoarvot selvittää ja suojella.
JOHANNA: Teidän metsäryhmä on julkaissut tietoja valtion, eli kaikkien meidän, omistamista vanhoista metsistä, joita ei ole suojeltu vaikka niiden arvo luonnon monimuotoisuudelle olisi suuri. Joistain näistä on tehty jo metsänkäyttöilmoituksia, eli niitä uhkaa hakkuut. Yksi näistä hämäläisistä kohteista on Asikkalan Salonsaari. Kuvaa vähän, millaista metsää on Salonsaaressa ja miksi se olisi tärkeää säästää.
IDA KORHONEN: Siellä Salonsaaressa on tosi monta erilaista metsää. Löydettiin leimikko, joka ulottui ihan rantaan asti. Siellä oli tosi vanhaa kuusikkoa, paljon lahopuuta, tosi isoja haapoja. Sitten kun meni tavallaan metsänkäyttöilmoituksen toiselle puolelle, siellä oli taas vanhaa kilpikaarnamännikköä. Rannassa oli vielä sellainen tervalepikko, joka niiden leimikkonauhojen mukaan oli sekin rajattu siihen hakkuuseen mukaan. On niin kuin malliesimerkki sellaisesta metsästä, joka pitäisi ehdottomasti säästää. Se täyttää kaikki Metso-kriteerit ja kaikki muutkin kriteerit, että on vanhaa metsää, tosi vanhoja kuusia, mäntyjä, haapoja, jotka on jo sinällään luontoarvo. Sitten on sitä lahopuuta tosi paljon, sieltä löytyi uhanalaista lajistoa ja muuta vanhaa metsää indikoivaa lajistoa, ja siinä oli vielä se tervalepikko siinä rannassa, mikä sekin on ehdottomasti uhanalainen luontotyyppi, joka pitäisi säästää.
JOHANNA: Jos otetaan toinen esimerkki valtion mailta, Tammelassa sijaitsee Kuolemanmäki-niminen metsäalue, suunnilleen suojellun Purinsuon ja Liesjärven kansallispuiston välimailla. Mutta sen vanhaa metsää ei enää ole. Kerro, Ida, mitä menetettiin, kun tämä Kuolemanmäki hakattiin?
IDA KORHONEN: Siellä oli semmoista ainakin vähintään Metso II-luokan kriteerit täyttäviä metsiä eli sellaisia metsiä, mitä valtio ostaa yksityisiltä suojeluun mutta omilla maillaan hakkaa. Jonkin verran oli uhanalaista lajistoa, jonkin verran oli semmoista rämettä, missä oli myös suoluontoarvoja. Omasta mielestäni tavallaan tärkeintä tuossa oli, että se sijaitsi tosiaan siellä ihan Liesjärven kansallispuiston lähellä. Liesjärven kansallispuisto on siitä jännä, että siellähän on kansallispuiston sisä- ja ulkopuolella ihan samanlaista metsää. Ihan yhtä isoja luontoarvoja on niissä metsissä, jotka on jäänyt sen kansallispuiston ulkopuolelle, vaikka nekin on valtion omistamia. Ainakin itseä luontokartoittajana hämmentää se, että miksi ensinnäkin valtio ei ole selvittänyt luontoarvoja niistä kansallispuistoa ympäröivistä metsistä. Miksi on piirretty semmoinen raja, että tällä puolella metsät on suojeltu ja tuolla puolella ei ole suojeltu, vaikka ne on ihan yhtä arvokkaita luontoarvoiltaan.
JOHANNA: Niin, Liesjärvihän on kansallispuistona paikoin vähän sellainen rikkonainen, suojeltua osaa on siellä vähän ympäri ämpäri. Jännä ettei ole nähty sitten näitä tilaisuuksia, että sitä voisi yhtenäistää.
IDA KORHONEN: Ehdottomasti se olisi tosi hyvä, että siitä saataisiin yhtenäisempi ja sitten ihan just laajempi. Etelä-Suomessa kumminkin isoimpia ongelmia suojelualueilla on se, että ne on pieniä ja pirstaloituneita, jolloin vaikka niissä olisi kuinka hyvää ja hienoa luontoa ja vanhaa metsää, ne eivät silti välttämättä pysty ylläpitämään monimuotoisuutta kovin kauan, koska ne on niin pieniä että on paljon lajeja jotka tarvitsisi laajempia yhtenäisiä kokonaisuuksia selviytyäkseen.
JOHANNA: Olisiko mielestäsi riittänyt, jos siellä metsän käsittelytapa olisi vaihtunut pois jaksollisesta kasvatuksesta? Siis avohakkuista pois. Olisiko tämä säilyttänyt luontoarvoja riittävästi, vai olisiko ne turvannut vain rehti suojelu?
IDA: Kyllä mun mielestä se olisi pitänyt ensisijaisesti suojella, mutta kyllä se olisi paljon auttanut, että metsänkäsittelytapa olisi vaihdettu vaikka jatkuvaan kasvatukseen. Hämmentää ylipäätään se, miksi siellä tehdään avohakkuita. Ideaalihan olisi se, että meillä olisi suojelualueiden ympärillä joku suojavyöhyke, jossa saisi tehdä vain peitteellisen metsänkäsittelyn hakkuita. Toisaalta jatkuva kasvatuskin voi olla sikäli vaarallista, että on semmoisiakin tapauksia ollut, missä on jotain selkeästi, tätä Kuolemanmäkeäkin selkeämmin suojelun arvoisia kohteita hakattu käyttäen sitä tavallaan tekosyynä, kun meillä on tämä jatkuva kasvatus, niin eihän tämä luontoarvoja haittaa. Mutta valitettavasti jatkuvan kasvatuksen hakkuutkin heikentää luontoarvoja verrattuna siihen, että se metsä olisi täysin koskematon, mutta on se silti huomattavasti parempi vaihtoehto kuin avohakkuu. Varsinkin tilanteessa, jossa se on jonkin isomman kokonaisuuden osa.
JOHANNA: Mikään maakuntahan ei näiltä varmaan välty.
IDA KORHONEN: Ei valitettavasti – siellä missä on metsää, siellä metsää hakataan ja valtio, kunnat ja yritykset jokaisessa kunnassa ja jokaisessa maakunnassa hakkaa semmoisia metsiä, mitä ei pitäisi hakata. Se on valitettavasti se asia vielä nykyään niin.
JOHANNA: Mitä me etelähämäläiset voitaisiin tehdä, että valtion vanhoja metsiä ei enää hakattaisi täällä kotiseuduilla?
IDA KORHONEN: Ensinnäkin se luontotiedon tuottaminen, eli kannattaa selvittää missä on valtion tai muun julkishallinnollisen omistajan metsiä, suojelemattomia, ja sitten käydä siellä ihan retkeilemässä. Jos haluaa opetella tai jo nyt tunnistaa joitain lajistoa, sitä selvittää ja merkkaa ylös, ja ottaa ihan vaikka valokuvia ja tekee sitä metsää tunnetuksi. Suomi on iso maa, täällä on paljon metsiä, moni metsä kaadetaan hiljaisuudessa ennen kuin kukaan oikeastaan tietää, että sellainen metsä oli olemassa. Mitä tunnetumpia ne metsät on, sitä isompi tavallaan on se kynnys vaikka valtiolla mennä ne hakkaamaan. Vaikka pitää jossain sosiaalisessa mediassa jotain metsää esillä, että hei, tämä on tosi kiva metsä, tykkään tästä tosi paljon ja tätä ei saisi hakata, niin voi vaikuttaa jo paljonkin.
JOHANNA: Nyt jos kulkee täällä Etelä-Hämeen metsissä, mikä olisi sellainen täällä esiintyvä laji, joka sun mielestä olisi hyvä tuntea? Tai jos ei laji niin luontotyyppi?
IDA KORHONEN: Luontotyyppejä jos lähtee, niin tällaiset metsäiset suoluontotyypit voi olla ihan hyvä tuntea. Ihan vain se, että osaa tunnistaa, että tässä on korpi tai tässä on räme, koska varsinkin ojittamattomat vaikka korvet on uhanalainen luontotyyppi ja myös esimerkiksi monessa metsäsertifikaatissa, vaikka FSC-sertifikaatissa, aina säästettäviä kohteita. Lajia jos haluaa oppia, ehkä myös semmoiset tietyt opaskasvit, vaikka esimerkiksi se, mitkä putkilokasvilajit kertoo, että kyseessä on lehto. Niitä jos vaikka muutaman opettelee, voi olla myös hyödyllistä. Kun kulkee metsässä, voi bongata, että nyt täällä on näitä lehdon indikaattorilajeja, tämä on varmaan lehto. Tavallaan oppii lukemaan sitä metsää, millainen metsä tämä nyt on: onko tämä karu vai ravinteikas, onko tämä kostea vai kuiva. Jos taas ihan lajeja haluaa oppia, niin kannattaa miettiä, mitkä lajit itseä kiinnostaa ja mikä olisi sellainen lajiryhmä. Jos tykkää vaikka kauheasti linnuista, kannattaa alkaa opetella uhanalaisia metsälintuja. Toisaalta jos tykkää sammalista ja jäkälistä niin kuin minä, sitten alkaa selvittää, mitkä olisi sellaisia uhanalaisia tai luontoarvoja indikoivia lajeja, jotka olisi helppo tuntea maastossa. Vähän oman kiinnostuksen mukaan.
JOHANNA: Mites kun joitain ihmisiä hirvittää tämä lajien paljous. Suomessa sammalia on melkein 900 ja jäkäliä puolisentoista tuhatta.
IDA KORHONEN: Kaikkiahan niitä ei kumminkaan opi eikä sitä kannata ottaa tavoitteeksi, vaan kannattaa miettiä itselleen semmoisia tärppilajeja. Voin lohdutuksen sanana sanoa, että kun itse olin ensimmäistä kertaa Luonto-Liiton metsäkartoituskurssilla 17-vuotiaana ja siellä yritettiin näyttää mulle jotain kantoraippasammalta luupin läpi lahopuun pinnalta. Mä en edes tiennyt, mitä mun piti siinä katsoa ja koko siitä kurssista jäi vähän semmoinen olo, että voi ei, nämä on kaikki tosi vaikeita ja mä en ikinä opi näitä. Kyllä ne vaan oppii, kun ne pääsee maastoon oikeasti näkemään. Ei kannata ottaa liian korkeita tavoitteita. Mitään ei opi muistamaan heti vaan vasta sitten kun on kymmeniä ja kymmeniä toistoja.
JOHANNA: Mennääs lopuksi ihan henkilökohtaisuuksiin. Ida Korhonen, jos olisit metsä, millainen metsä olisit?
IDA KORHONEN: Mä olisin varmaan kyllä semmoinen korpi, aika kostea semmoinen korpi, ehkä joku ruohokorpi, että se olisi kumminkin aika rehevä. Semmoinen missä on kauheasti lahopuuta, että kun sinne menee, joutuu rämpimään ja kiipeilemään niiden puiden yli ja kiertämään niitä. Sitten vähän jalat kastuu, kun on niin märkää sammalta. Isoja kuusia ja ehkä haapojakin.
[korpit ronkkuvat, hippiäisen korkeita sirahduksia]
SILJA: Tämä haapateema toistuu yhä uudelleen, kun puhuu metsäluonnon tuntijoiden kanssa, huomaatko?
JOHANNA: Nythän on alkanut toistua myös tämä toinen huolenaihe, juuri tämä haapajatkumon turvaaminen. Tai harvinaisempien lehtipuiden, jos ne maistuvat jäniksille tai hirvieläimille. Puhutaankohan me ilmaston lämmetessä pian jostain lehmusjatkumon turvaamisesta?
SILJA: Niin, nämä jalopuustoiset kangasmetsät, joissa voi kasvaa vaikka tuota lehmusta myös lehtojen ulkopuolella. Tai vaahteraa – tiedätkös, miten sillä menee?
JOHANNA: No itse asiassa – meille oli pienelle alalle ilmestynyt parisenkymmentä pikku vaahteraa, niin perehdyin tähän kesällä. Kasviatlaksesta katsoin, että vaahteran yleisyys on viime aikoina ollut koko maassa enimmillään 17. Vuonna 2006 sen yleisyys koko maassa oli 12.
SILJA: Millä asteikolla? Mitä nämä luvut kuvaavat?
JOHANNA: Ne on prosentteja nollasta sataan. Kasviatlaksessa Suomi on jaettu tasaisesti pieniin Atlas-ruutuihin ja yleisyyslukua voi ajatella niin, että jos ottaisi sata ruutua, monessako niistä tietty kasvi kasvaa koko maan tasolla.
SILJA: Erojahan on varmasti alueiden sisälläkin.
JOHANNA: Atlas-kartoissahan näkyi muutos jännästi myös Etelä-Hämeen sisällä. Eli vaahtera ei pelkästään hiivi Suomessa pohjoisemmaksi – se myös runsastuu vanhoilla kasvualueilla.
SILJA: Tämä Kasviatlas kuulostaa aika tärkeältä aineistolta, jos meidän metsäluonnosta kerran puuttuu kovasti tietoa. Tällaisia yleisiä linjoja kuitenkin on tiedossa ainakin joistakin lajiryhmistä.
JOHANNA: Niin, näistä putkilokasveista on tämä Kasviatlas. On Lintuatlas ja Sieniatlas-hanke, mutta meillä ei ole esimerkiksi vaikkapa Sammalatlasta tai Jäkäläatlasta. Tällainen aika ensyklopedinen isojen lajiryhmien tuntemus ei ole mikään kauhean kasvava suuntaus luontoharrastuksessa. Koko Kasviatlaksen jatko on aika kysymysmerkki, kun kartoittajat kerta kaikkiaan ikääntyvät.
SILJA: Siihenkin asiaan tarvitsisi puuttua jollain tavalla. Tieteen rahoitus on kyllä niin tiukassa nykyään, että kaikki kansalaistiede olisi varmasti erityisen arvokasta nyt ja tulevaisuudessa varsinkin.
JOHANNA: Eikö sitten kannattaisi vain suosiolla perustaa se tiedekansallispuisto?
SILJA: Eiköhän palata lopuksi John Loehrin kanssa siihen, että miksi kansallispuisto olisi todella tärkeää saada Evolle.
Kohtaus 15, insertti: tiedekansallispuisto
JOHN LOEHR: Kun ihminen miettii, että minkä takia kansallispuisto on tärkeä, tietysti se suojelu nousee heti esille, mutta myös että se on sellainen alue, missä ihmiset menevät viihtymään, saamaan luontoelämyksiä. Nämä ovat tosi tärkeitä asioita, mutta mietittiin, että pitäisi olla myös joku selkeämpi ajatus, että kansallispuistot voivat olla sellaisia paikkoja, missä mennään oppimaan. Missä siis ihan tavallinen kansalainen tietysti voi tulla puistolle ja saada käsityksen, että minkälaista tiedettä täällä tehdään. Samalla sitten voi osallistua tieteen tekoon, pystyy tutustumaan tieteeseen kansallispuistossa ja tuetaan tiedettä kansallispuistossa. Toivottavasti myös kansalainen, kun käy tiedekansallispuistossa, saisi ehkä uusia ajatuksia, minkä takia suojelu on tärkeää tai minkä takia nimenomaan vaikka majava on tärkeä luonnolle. Kaikki oppivat ja toivottavasti pystymme myös vaikuttamaan siihen, miten kansalaiset suhtautuvat luontoon.
SILJA: Ja halutessaan voivat auttaa sitten tutkijoita keräämällä vaikka näytteitä sieltä.
JOHN LOEHR: Ehdottomasti joo.
SILJA: Miksi se olisi tärkeää juuri tänne Evolle saada?
JOHN LOEHR: Sijainti on aika keskeinen, kun miettii, miten koko väestö sijoittuu Etelä-Suomessa. Kun miettii, miten paljon valtion maata on täällä, Evo on on eteläsuomalaisittain kyllä hyvin iso alue. Siinä mielessä se auttaisi, että on laaja alue, etteivät ihmiset kaikki menisi pieneen kansallispuistoon.
SILJA: Teidän työn julkistamisen jälkeen maa- ja metsätalousministeriö perusti toisen työryhmän. Tämän työryhmän loppuraportti sitten esittää Evolle sellaista statusta, että täällä sallittaisiin muun muassa metsästys ja nykyisenkaltainen metsätalous. Mitä ajattelet tästä toisesta esityksestä?
JOHN LOEHR: Hyvä kun on mietitty, että miten retkeilyaluetta voi kehittää, myös siitä näkökulmasta, että jos perustetaan kansallispuisto. Minusta retkeilyalue plus kansallispuisto on paras ratkaisu. Molemmat saavat hirveästi hyötyjä toisistaan. Just tämä yhdistelmä on oikein vahva yhdistelmä myös tieteen näkökulmasta, että täällä on esimerkiksi opetusmetsäalueilla hyvinkin paljon tätä tutkimusta, missä tutkitaan metsätaloudellisia menetelmiä, ja sitten olisi verrokkialue vieressä kansallispuistossa. Siinä mielessä olisin toivonut, että tämä toinen työryhmä olisi harkinnut myös tuon vaihtoehdon.
SILJA: Uskotko että nämä kaksi hyvinkin poikkeavaa esitystä olisivat yhteensovitettavissa?
JOHN LOEHR: On hyvin paljon yhteisiä asioita, että minusta voisi istua alas yhdessä ja pohtia yhdessä, miten jatketaan. Toivottavasti pystytään löytämään nyt enemmän just näitä yhteisiä asioita.
SILJA: Jos tätä aluetta kehitettäisiin voimakkaasti pelkästään virkistyskäytön ja retkeilyn ehdoilla, niin onko sillä kielteisiä vaikutuksia luontoarvoihin?
JOHN LOEHR: Hyvinkin on mahdollista, että se voi olla, että ei riitä elinympäristöjä, jotka ovat tarjolla lajeille tulevaisuudessa. Siinä mielessä voi olla ehkä kohtalokkaita päätöksiä, mitä tehdään tällä hetkellä, jos päätetään, että suojelu on toissijainen. Etelä-Suomessa ei ole näin isoja valtion alueita, siis yhtenäisiä, ja Evo on siinä mielessä hyvin hyvin tärkeä. Minusta meillä on velvollisuus ajatella tuolla tasolla, että tässä on tosi harvinainen tilanne, että voisi suojella isoja alueita tuleville sukupolville.
SILJA: No voisivatko meidän podcastin kuulijat tehdä jotain vanhojen metsien suojelun edistämiseksi ja myös tämän Evon tiedekansallispuistohankkeen eteen?
JOHN LOEHR: No tärkeää on, että poliittiset edustajat, siis oman alueen edustajat, tietävät että metsien suojelu on tärkeä asia ja Evon tiedekansallispuisto on tärkeä asia – siis ei ainoastaan kantahämäläisille tai hämäläisille. Siis jos jokainen suomalainen kertoisi, että Evon kansallispuiston perustaminen on tärkeää, se vaikuttaa sitten poliittisella tasolla. Ja jos kansa on tarpeeksi äänekäs ja selvä viestissään, kansanedustaja ymmärtää sen ja tietää, että tämä on asia, mitä voidaan viedä eteenpäin.
[kuusitiainen laulaa, taustalla palokärjen kiljahdus]
SILJA: Ollaan puhuttu nyt aika paljon kasveista. Keitäs muita elää näillä rehevillä kankailla? Kai sitä ajatusleikkinä voi miettiä, keitä tuoreilla kankailla voisi tavata. Kuusitiaisen ainakin?
JOHANNA: Ja pikkukäpylintu on erikoistunut kuusen siemeniin. Itse kun kuljen tuolla kankailla, hippiäinen ja punarinta tulee melkein joka retkellä kaveriksi.
SILJA: Ja orava. Tiedäthän sä tämän Immi Hellénin runon, missä kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla…
JOHANNA: …ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon siell’ oravan poikaset tuttuhun kehtoon. Mutta ehtoopuolelle on kyllä ehtinyt myös tämä meidän jakso.
SILJA: Ensi kerrallahan me lähdetään vuorostaan harjumetsiin.
JOHANNA: Kuullaan, miten harjuja pitkin on kuljettu tuhansia vuosia ja kuinka harjumetsien luonnossa voi vieläkin havaita monenlaista jälkeä siitä, että ihminen on ollut läsnä aika pitkään.
SILJA: Talousmetsien männiköistä kuulee usein väitettävän, että ne eivät ainakaan sovi jatkuvaan kasvatukseen vaan avohakkuu on ainoa, mikä siellä toimii. Miten on, tästähän meille kertoo emeritusprofessori Erkki Lähde.
JOHANNA: Harjumetsien luontoon kuuluvat olennaisesti myös valo- ja paahderinteet, ja niiden lajisto on aivan omanlaistaan. Arvatenkin monet niistä ovat nykyisin ahtaalla, ja niille sopivia elinympäristöjä täytyy erikseen luoda ja pitää yllä. Tässä ennallistamistyössä yksi jännittävä keino on tuli.
SILJA: Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin nettisivuilta löytyy linkkejä tämänkin jakson aiheisiin, ja aiemmat vesi- ja metsäaiheiset jaksot ovat myös saatavilla siellä missä tämäkin jakso on. Pitäkää huolta toisistanne – ja metsistänne!
[käki kukkuu]
PETRI: Kuuntelit Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin Vesimerkillistä-podcastia, jonka käsikirjoittivat ja toteuttivat Silja Kononen ja Johanna Viitanen. Tekstisitaatit luki Petri Rinne. Äänen säädöstä vastasi audiotohtori Tomi Taskinen. Podcast on saanut rahoitusta Suomen tiedetoimittajain liitolta.
[toinen käki kukkuu]
SILJA: Johanna, oletko huomannut sellaista, että muurahaispesän päällä olisi sellaisia pihkamuruja?
JOHANNA: Kuulostaa asialta, johon en ole osannut kiinnittää huomiota, jos olenkin nähnyt.
SILJA: Tämä oli musta aika jännä juttu. Että alkupuolella kesää muurahaiset kerää keon päälle tämmöisiä pihkamuruja. Ne saa sitten mehustua siinä kesän ajan. Pesän sisällä niiden tarkoitus on hoitaa pesän hygieniaa.
JOHANNA: Aivan… näissä havupuissahan on tosiaan monenlaisia antimikrobisia yhdisteitä. Niistähän on tehty ihan haavanhoitotuotteita ihmisillekin.
SILJA: Just niin.
JOHANNA: Se on perin ihmeellinen olento tuo muurahainen, mitä kaikkea se osaa. Lukekaa muurahaisista. Tulette yllättymään.