Vesimerkillistä menee metsään
Jakso 3: Vesimerkillistä menee harjumetsään
16.11.2022
SILJA: Sä olisit varmaan se 20-vuotias monokulttuurimännikkö.
JOHANNA: [naurua] Joo, juuri näin… Mun henkinen tila tällä hetkellä on kyllä lähinnä se avohakkuuraiskio.
SILJA: Mm-m.
JOHANNA: No niin, tää meni ihan puihin.
[Luonnonääniä]
PETRI: Vesimerkillistä menee metsään.
[Luonnonäänet jatkuvat, häivytys ulos]
JOHANNA: Se ois tänään sitten viimeinen erä. Eli meidän laivaan pitäisi lastata nyt vielä harjumetsät.
SILJA: Siinä tapauksessa laiva on lastattu ainakin kuivilla kankailla.
JOHANNA: Mä lastaan sinne katajaa.
SILJA: Mäpäs lastaan sitten hiekkaa.
JOHANNA: Lastataanpa sitten tosi paljon valoa.
SILJA: Neulasia.
JOHANNA: Pannaanpas hämeenkylmänkukka ja kangasvuokko.
SILJA: Mäyriä ja kettuja.
JOHANNA: Laitetaas niiden alustaksi sinne vaikka poronjäkäliä.
SILJA: No, sammaliakin voisi lastata, eli seinäsammalia ja kynsisammalia.
JOHANNA: Olisiko niillä kivempaa, jos siellä olisi puolukkaa ja sianpuolukkaa myös vähän mukana?
SILJA: Ja yksi tosi tärkeä pitää vielä kyllä lastata, eli mäntyjä ja variksenmarjoja.
JOHANNA: Kyllähän se nyt rupeaa tässä näyttämään jo ihan kuivalta kankaalta.
SILJA: Olisiko se meidän paatti sitten siinä? Nyt se saa seilata.
JOHANNA: Mm-m.
SILJA: Kaikki tietää kuivat kankaat harjujen laella, mutta harjumaastossa voi nähdä hirmu paljon muutakin.
JOHANNA: Niin, onhan noiden kuivien kankaiden lisäksi siellä soistuneita suppia ja rinteiden alla voi nähdä aika kivoja reheviä korpiakin. Rinteissä ja harjun aika laellakin voi olla kuivaa lehtoa. Siellä kasvaa raitaa ja lehmusta ja sinivuokot kukkii ja kevätlinnunherneet.
SILJA: Sinä olet selvästikin retkeillyt tällaisissa maastoissa enemmänkin, niin kerropa nyt vähän lisää. Minun ajatukset nimittäin jumittavat koko ajan sinne paahteisen kevätkesän kuivalle, havunneulasten peittämälle harjupolulle.
JOHANNA: No, juuri tuommoiselta harjupolulta kun sitten putkahtaa yhtäkkiä kuivaan lehtoon, vähän niin kuin joku kääntäisi äänet täysille. Linnut laulaa ja lehdet havisee. Ne on nämä kuivat kankaat niin hiljaisia, kun männyt ei havise ja siellä on lintutiheys tosi pieni.
SILJA: Mm-m. Talousmetsien männiköissähän on vielä vähemmän kaikenlaista elämää. Ihmiset niitä kyllä tuntuvat suosivan… Näitä mäntykankaiden tasaisia polkuja. Onhan se kieltämättä aika helppokulkuista, sellainen neulasmatto.
JOHANNA: On kai siihen syynsä, minkä takia juuri näihin harjumaiden metsiin ihmiset on tulleet heti, kun jääkausi on loppunut. Harjumailla on hakattu ja kaskettu metsiä ja poltettu tervaa ja hiiltä ja siellä on pörrätty kyllä tosi pitkään.
SILJA: Tänä kesänä olin Koillis-Savossa Kaavilla ja opin siellä, että kaskiviljelyn vaikutuksen voi vieläkin erottaa, siis jopa paikannimistä. Esimerkiksi tämä rasi. Sitähän esiintyy paikannimissä ja sukunimissä. Sehän tarkoittaa edellisvuonna kaadettua kaskea, jota ei sitten kuitenkaan saatu poltettua.
JOHANNA: Pieleen mennyt kaski on kyllä jotenkin aika samastuttava. Mutta jos joku ei muista, mikä tämä kaskijuttu oli, pitäisikö vähän kerrata? Tehdään sillä lailla hei, että annan minuutin sulle. Mä voin katsoa kellosta aikaa.
SILJA: Okei!
JOHANNA: Aika alkaa nyt!
SILJA: Kaskiviljelyhän on vanha keino ottaa viljelykäyttöön metsäisiä alueita. Vielä 1700-luvulla se oli Suomessa yleisin maanviljelystekniikka. Kaskiahan voidaan tehdä havu- sekä lehtimetsiin. Sitten kun sitä valmistellaan, puut kaadetaan ja kuivatetaan. Vuoden parin päästä ne voidaan polttaa sen takia, että puiden ravinteet saataisiin päätymään maaperään. Nehän lannoittaa tuhkana. Ensimmäisenä vuonna siihen kaskeen kylvettiin yleensä ruista tai ohraa. Ja naurista, kauraa, pellavaa, tattaria viljeltiin myös. Lopulta sitten lehtipuut saivat vallata kaskialueen ja paikalle kehittyi jälleen uusi metsä. Peltoviljely sitten lopulta syrjäytti kaskiviljelyn Suomessa.
JOHANNA: No niin, hep, nyt tuli minuutti tuli täyteen. Oletko vähän niin kuin reenannut salaa?
SILJA: Okei, myönnetään, että saattaa olla niinkin, koska olin kaskiperinnetilalla työharjoittelussa tänä kesänä.
JOHANNA: Siitä saat kertoa kyllä vielä lisää. Mutta ennen kuin unohtuu kokonaan, otetaanko yksi metsäluonnon osa, josta ollaan puhuttu ihan luvattoman vähän tähän mennessä?
SILJA: Jahas, mikäs tämä nyt sitten mahtaa olla?
JOHANNA: No puustoiset perinnebiotoopit, lähinnä nyt ehkä metsälaitumet. Eihän mitään varsinaisia peltolaitumia ole edes ollut kovin pitkään.
SILJA: Niin, harjujen kaskimaitakin laidunnettiin aina varsinaisen kaskiviljelyn jälkeen.
JOHANNA: Näinhän se kierto meni. No, mua sitten alkoi kiehtoa, vieläkö meidän metsäluonnossa ihan kasvilajeissa näkyisi jälkiä tästä ihmisen käytöstä. Ja olin sitten tästä niinkin innoissani, että mä unohdin ihan kokonaan kysyä meidän seuraavalta asiantuntijalta sen, mitä nyt ollaan kysytty tähän mennessä kaikilta…
SILJA: Ai niin, se millainen metsä olisit -kysymys. Oliko tämä nyt sitten se rasi, jos me noin muuten ollaan saatu meidän kasket poltettua aika hyvin?
JOHANNA: Tämä oli juuri se rasi.
JOHANNA: Ari-Pekka Huhta, olet museomestarina Oulun yliopiston kasvimuseossa. Kerrotaanko ihan ensiksi meidän kuulijoille, mitä tarkoittaa huhta? Sitähän kaikki ei välttämättä tiedä, mutta se liittyy tähän meidän päivän aiheeseen.
ARI-PEKKA HUHTA: Tätä on kysytty ennenkin – huhtahan on vanha kaskitalouden termi. Se on vanhaan metsään tai aikuiseen järeään metsään tehty kaski. Kaskiahan on hyvin paljon erilaisia, erilaisiin metsiin tehtyjä, mutta huhta nimenomaan on tämmöinen kaukokaski, ja huhta on järeään yleensä kuusikkoon kaadettu kaski.
JOHANNA: Veikkaan, että aika moni ajattelee kyllä tämän jälkeen huhtikuuta vähän eri tavalla, kun ymmärtää, mikä on huhta ja huhti.
ARI-PEKKA HUHTA: Se oli sitä aikaa tosiaan, niihin hommiin lähdettiin. Niitä huhta-alkuisia nimiähän on sitten lukemattomat määrät Suomessa, että onko Huhtamäkiä ja Huhtisia ja ne on jääneet sitten ihmisten sukuihin nämä kaskitalouden aikaiset nimet.
JOHANNA: Nyt jos ajatellaan näitä puustoisia perinnebiotooppeja, miten niillä menee täällä Etelä-Suomessa tällä hetkellä?
ARI-PEKKA HUHTA: No, niillähän menee yhtä hyvin kuin vanhoilla metsilläkin siellä. Eihän niitä siellä siis käytännössä katsoen juurikaan ole. Tämmöisiä pieniä postimerkin kokoisia palasia on erilaisten laajempien perinnebiotooppien yhteydessä, mutta niistäkään usein ei välttämättä aina pysty saamaan selvää, että onko ne itse asiassa tämmöisiä hakamaisia enemmän kuin metsälaitumia. Mutta osana tämmöisiä maisematukia saavien tilojen alueita on pieniä palasia vielä jäljellä.
JOHANNA: Meidänkin kuulijat liikkuu maastossa täällä oikeastaan koko Etelä-Hämeen pituudelta, niin mitäs sanoisit – voisiko kuka vaan tunnistaa tai alkaa epäillä jostain merkeistä, että olisikohan tässä nyt ollut vaikka kaskikoivikko tai onkohan tämä joku vanha metsälaidun?
ARI-PEKKA HUHTA: Etelä-Suomessa se on kyllä hyvin hankalaa siellä. Oikeastaan se ainoa paikka, jossa kävin ja entuudestaan tiesin kun sieltä olin kotoisin, oli tämä Kuusistonkärki Valkeakoskella. Ja senkin senkin ulkonäkö, jos vertaa näihin vanhoihin mustavalkovalokuviin mitä näistä metsälaitumista on, niin ei sitä kyllä enää… Ehkä koivikon, koivujen runsaus vielä, mutta nekin oli tämmöisiä järeitä vanhoja koivuja, kun vertaa esimerkiksi itäsuomalaisiin maisemiin, joissa vielä tämmöisiä keski-ikäisiäkin kaskikoivikkoja näkyy, niin kyllä Hämeessä ja Etelä-Suomessa niiden erottaminen kun maastossa on todella vaikeata. Tämä Kuusistonkärkikin, mistä puhuin, on luonnonsuojelualue, jossa sitten kuitenkin maanomistaja pitää karjaa, mutta koska se on yhteydessä nurmilaitumiin ja tämmöisiin laajempiin rehun kannalta tuottoisampiin paikkoihin, ei se karja siellä juuri oleskele. Se on tämmöinen remnantti, relikti, joka on sitten pyritty säilyttämään, mutta huonolla menestyksellä. Kuusettuminen on sitten yksi uhka vähän niin kuin lehdoilla. Tai aikanaanhan se oli luontaista kehitystä, että kun kaski kaadettiin, se hetken aikaa tai muutaman vuoden palveli sitä viljelykäyttöä, jonka jälkeen se sitten jätettiin silleen, ja karja sinne sitten pääsi vaeltamaan ja syntyi näitä ahoja. Siinä on toinen termi huhdan lisäksi, aho on tosiaan tämmöinen kaskikäytön välitila, ja sitten kun vuosikymmenet kuuluu, niin pikkuhiljaa se alkaa kasvamaan enemmän puustoa. Ensin tulee tietenkin nämä pioneeripuut, lepät, koivut, ja lopulta sitten kuusi aluskasvuksena sieltä puskee ja ne muuttuvat takaisin kuusikoiksi käytön tai tämmöisen laiduntamisen ja kaskeamisen jälkeen.
JOHANNA: Jääkö tämmöisestä laidunkäytöstä jotain sinne kasvimaailmaan, mitä voisi kuka vain sitten havaita?
ARI-PEKKA HUHTA: Hetkellisesti kyllä jää. Nehän on sekoitus alkuperäistä lajistoa, metsälajistoa, ja sitten tulokkaita, sen kaskeamisen mukana tulleita tulokkaita, muinais- tai uustulokkaita. Jos haluaa nähdä näitä suomalaisia metsälaidunjäänteitä, niin kyllä Koli on sitten se hyvä paikka. Mutta toki joitakin muitakin paikkoja on, pienialaisempia, mutta Kolilla ne on oikeastaan parhaiten nähtävillä, koska siellä hoidetaan niitä aktiivisesti. Siellä on sitten lajistoa, jotka sitten hyötyy ihmisen toiminnasta välillisesti, sanotaan tämmöisiksi apofyyttisiksi lajeiksi, ja sitten siellä on jonkun kaskitulokkaita, kaunokkeja, hirvenkelloa harvinaisemmin, jotain muutakin kellolajia, peurankelloa. Ne sitten sulassa sovussa ovat tavallaan soluttautuneet ja tehneet yhdessä näiden alkuperäislajien kanssa tämmöisen hienon uuden habitaatin.
JOHANNA: Olet tehnyt todella hienon kirjan, Opas perinnemaisemiin. Siinähän on muun muassa lista tämmöisistä lajeista, jotka voivat kertoa jossain paikassa, että on hyvinkin vanhaa ihmisvaikutusta. Miten kauan pisimmillään tuommoinen maaperän siemenpankki voi oikein säilyä?
ARI-PEKKA HUHTA: Kyllä se on lajeittain hyvin, hyvin vaihtelevaa. Eteläisiä tämmöisiä yrttilajeja saattoi satoja vuosia… Hullukaali on yksi semmoinen, jota on löydetty tosiaankin monen sadan vuoden takaa, että se on pysynyt itämiskykyisenä. Sitten hakkuuaukealla tämmöinen huhtakurjenpolvi – kas kummaa, nimi taas kummittelee siellä – niin se on tämmöinen itämisessään lämpöä vaativa. Joko niin, että on metsäpalo, tai sitten tämmöinen kun hakataan metsää, niin siihen tulee tämmöinen etelärinteelle hyvin voimakas lämpövuo. Silloin sen siemen aktivoituu. Huhtakurjenpolvella tosiaan – en nyt ihan varmana mene sanomaan – mutta kyllähän se toista sataa vuotta varmasti säilyy itämiskykyisenä. Sitten kun se kukkii ja siementää ja aluskasvus tihentyy, se katoaa, mutta siellä siemenpankissa se sitten on taas odottamassa sata vuotta, että seuraava häiriö tapahtuu.
JOHANNA: Kuinka kauan muuten noi laidunnuksen jäljet säilyy havaittavissa tuolla metsäluonnossa?
ARI-PEKKA HUHTA: Ei lajistossa välttämättä kauheasti, jos olisi 50–60-luvulla esimerkiksi lopetettu metsälaidun, niin kyllä ne jäljet on aika lailla häipyneet. Puuston rakenteessa saattaa näkyä jotakin tämmöisiä piirteitä, on ehkä vielä tyypillisiä tämmöisiä metsäaukkoja siellä, joita ei oikein muuten pysty selittämään. Ja jopa saattaa olla kiviröykkiöitä. Juuri luin ruotsalaista tutkimusta tästä. Jopa tämmöisellä metsäaukoilla saattoi olla kiviraivausta, että kyllä sieltä saattaa semmoisia röykkiöitä löytyä, joita ei taas sitten muuten pysty selittämään. Että ei ole rautakautinen asuinpaikka vaan oikeasti tämmöinen raivattu paikka, josta on tarkoituksena ollut joko saada niitettävää tai sitten karjalle rehua paremmin siitä paikasta, että niitä sieltä löytyy. Lajistossa tosiaan ne on aika nopeasti häviäviä, sekin on suhteellista, semmoinen parikymmentä vuotta varmasti menee, niin metsä alkaa näyttää siltä miltä se ennen laidunnusta on ollutkin. Valitettavasti näin on. Mutta niin kuin sanottu, metsälajisto siellä käytössä olevallakin metsälaitumella vallitsee, että siinä vain ne metsävarvut ja sammalet varsinkin alkaa sitten runsastua käytön loputtua. Ei ole enää sitä karjaa, joka siellä näykkisi ja tekisi sorkilla polkua ja rikkoisi maanpintaa.
JOHANNA: Nyt kun nämä perinnebiotoopit on aika ahtaalla ja Etelä-Suomessa tietysti metsien tilakin on mitä on, onko semmoisia keinoja, joilla tavallinen luontoharrastaja voisi vaikuttaa tähän asiaan tai jotenkin parantaa puustoisten perinnebiotooppien tilaa? Kaikilla ei tietysti ole maata eikä eläimiä, että voisi itse laiduntaa. Mutta onko jotain muuta touhua, mitä voisi yrittää?
ARI-PEKKA HUHTA: Talkoothan on kyllä ihan oikeastaan tämmöisillä hankalasti pääsyisillä paikoilla… Niitähän järjestetään, esimerkiksi luonnonsuojelupiirit järjestää talkoita, sinne vaan mukaan. Oulussakin on pari tämmöistä kaukoniittyäkin hoidossa, että se on yksi semmoinen, johonka voi mennä mukaan. Maanomistajana sitten taas pitäisi olla sitä karjaa, mutta tai sitten edes vuokra… laidunpankkia saatavana. Maisemanhoidon tukiahan nyt sitten kyllä voi hakea, että tietyillä paikoilla jos on niin sanottua joutokarjaa, niin sitä kannattaisi varmaan tutkia, kuinka kannattavaa se sitten on nykytehotaloudessa. Toki siihen liittyy paljon muutakin kuin pelkästään se, että sinne päästetään tai aidataan laiduntava karja.
JOHANNA: Mitenkäs muuten ilmastonlämpeneminen nyt sitten tulee vaikuttamaan? Me ollaan aika paljon puhuttu edellisissä jaksoissa ihan metsien puulajisuhteiden muutoksesta, mutta miten sitten nämä puustoiset perinnebiotoopit?
ARI-PEKKA HUHTA: No ihan sama oikeastaan kuin muutenkin metsien kannalta. Täällä Oulussa tarkkailen joka vuosi tulokaslajiston määriä ja näin syksyisin etenkin huomaa, että täällä alkanut vaahtera lisääntymään aika hurjasti. Sama koskee varmaan monia muitakin, tämmöinen eteläinen lajisto. Vaahterahan oli aikoinaan, kun itse olin oppipoika kahdeksankymmentäluvulla, sitä tuotiin suurena ihmeenä jostakin tuolta etelästä ja ihan istutettiin puutarhoihin. Nyt se on tullut ihan jäädäkseen spontaanisti. Se on yksi esimerkki, mutta sitten tuolla etelämmässä Hämeessä kun kulkee, siellähän on tammi alkanut myöskin tulemaan metsiinkin spontaanisti. Sehän on odotettavaa, kun eläimet – närhet, oravat – niitä hautaa ja kuljettaa ja sitä alkaa näkymään. Se on aika hyvä, syksy on hyvää aikaa, kun nämä molemmat lajit alkavat lisääntymään, jotka ovat meillä itse asiassa hemiboreaalisen vyöhykkeen rajoilla. Ja kyllähän siinä on varmasti vinha perä, että ilmastonmuutos tekee leudommat talvet, niin talvivaurioita ei niin herkästi tule tämmöisille aremmille puille. Jaloille lehtipuille.
JOHANNA: Mitenkäs nämä jalopuut jotka Suomessa luonnonvaraisena pystyvät uudistumaan, niin kuinka nämä kestää laidunnusta? Syökö karja niitä kuinka hyvin taikka huonosti?
ARI-PEKKA HUHTA: Kyllähän karja siis… se on se suuri syy, että ne nirhivät sitten kaikkea. Se ravinto metsälaitumella oli aika niukkaa, niin sitten jopa tämmöisiä havupuitakin sitten nirhittiin, syötiin. Että en epäile ettei niille esimerkiksi kelpaisi myöskin vaahtera tai tammikin. Varmasti alkuvaiheessa on hyvinkin hyvää syötävää.
JOHANNA: Niin, tämä on varmaan yksi syy miksi perinnebiotoopeissa kataja on niin tuttu näky. Sehän kelpaa huonosti sitten taas.
ARI-PEKKA HUHTA: Kyllä joo, se kataja. Oikeastaan se jäi sanomatta tuossa aikaisemmin, mistä sen näkee, niin usein tämmöiset hyvin katajaiset, joille jotenkin muuten ei keksi selitystä. Toki siinä on saattanut olla, että metsä on, runkopuut on korkeita jo, mutta sitten siellä alla sinnittelee katajaa. Kataja on siellä yksi, joka sitten runsastuu pikkuhiljaa, jos aluetta ei käytetä laidunnuksen enää.
[tikka rummuttaa, sitten toinen rummutus eri suunnasta]
SILJA: Tiesitkö muuten, että katajanmarja on biologisessa mielessä käpy? Katajankäpy, sehän kuulostaisi aika jännältä vaikka ruokaresepteissä. ”Laita hirvipataan viisi katajankäpyä…”
JOHANNA: Voi apua, käpyjäkin vielä ruvetaan syömään… Mites muuten siellä sun harjoittelupaikassa – oliko siellä kataja yhtä runsas kuin täällä harjuilla? Ja mikä tämä paikka ylipäänsä oli?
SILJA: Ei se kyllä ehkä ihan yhtä runsas ollut, sanoisin, mutta tämä paikka oli siis Metsähallituksen omistama Telkkämäen kaskiperinnetila tuolla Kaavilla Koillis-Savossa, aivan mahtava paikka. Siellä vaalitaan kaskikulttuuria ja perinnemaisemaa. Joka vuosi, alkukesästä, poltetaan pieni kaskiala. Ehdottomasti aion kyllä mennä vielä katsomaan ja osallistumaan siihen. Ja tosiaan näitä kaskenpolttoja pääsee kuka tahansa seuraamaan.
JOHANNA: Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan, jos tilaisuus tarjoutuu, koska tuli on kyllä irrallaan niin hirmu vaikuttava näky, että voin luvata, että se ei tule unohtumaan.
SILJA: No kyllä. Mutta mites sulla – sinä olet tainnut olla seuraamassa, kun tuli on irti metsässä?
JOHANNA: Joo, olen seurannut näitä ennallistamispolttoja ja sitten olen nähnyt myös oikean metsäpalon. Näistä se lainausmerkeissä ”luonnonpalo” oli yksinkertaisesti ihan vain pelottava. Oli vielä pitkä rutikuiva hellejakso ja kova tuuli, eli siinä oli tosi suuri riski, että tuli olisi alkanut levitä latvapalona.
SILJA: Huhhuh, kuulostaa kyllä pelottavalta. Tulee sellainen mielikuva, että se tuli oikein ritisee ja rätisee niin kuin sytykkeet saunan kiukaassa, kuivat naavat ja lupot katoavat savuna ilmaan, ja se kuumuus tuntuu iholla ja silmiä kirvelee…
JOHANNA: Mutta sitten sen ääni oli ehkä se, mitä en ollut osannut kuvitella etukäteen. Semmoinen humahdus, kun tuulensuunta vaihtuu, niin palo saa yhtäkkiä lisää happea.
SILJA: Tästä mulle tulee muuten mieleen tuohon kaskenpolttoon liittyen, että suomalaisiahan haluttiin Ruotsiin sitten polttamaan kaskia, koska suomalaisilla oli niin hyvin hallussa tämä taito ohjata tulta. Millä tavalla se tuli liikkuu ja elää.
JOHANNA: Tarkoitat vissiin näitä metsäsuomalaisia, jotka satoja vuosia sitten lähti Savon mailta Ruotsin ja Norjan rajoille?
SILJA: No kyllä. Mutta hei, sähän lupasit selvittää näitä harjumetsien paahdeympäristöjä ja niiden ennallistamista.
JOHANNA: Joo… Näitähän on ollut harjuilla luontaisesti, tämmöisten palojen luomia aukkoja, aika kuivia ja paahteisia ja lahopuustoisia paikkoja, ja niissähän on sitten omat eliölajinsa.
SILJA: Mikäs järki niitä metsiä nyt sitten on polttaa taivaan tuuliin, suoraan ilmakehään?
JOHANNA: Ei tämä nyt varmaan ole ainoa tilanne, jossa joudutaan lajien taikka luontotyyppien monimuotoisuus vain laittamaan etusijalle ja täytyy sitten vähän sitä hiiltä päästää sieltä karkuun. Jos ei metsää pala missään, kyllä me menetetään palaneesta puusta riippuvaiset lajit. Se vain tapahtuu. Sitten siinä kärsii ohessa vielä valo- ja paahderinteiden lajit kärsii. Nekin. Eli mun mielestä on kuitenkin kaksi aika eri asiaa, että käräytetäänkö jotain harjun kylkeä luonnonsuojelualueella muutama hehtaari kuin ajetaanko kymmeniltä tai sadoilta hehtaareilta hakattua puuta poltettavaksi jonnekin.
SILJA: No joo, siinä on kyllä mittakaavaeroa. Harvoinpa puut edes latvaan asti palavat näissä hallituissa poltoissa. Männyistä hiukan tyvi mustuu ja elämä jatkuu. Kilpikaarnahan on vanhassa männyssä puun oma puolustuskeino paloja vastaan. Mutta tämä ennallistamistyö tosiaan. Näistähän on iso pumaska vaikka minkälaista materiaalia. Hyönteislajien ja kasvien inventointeja, ja onkos tuossa joku siirtoistutuskarttakin?
JOHANNA: Ja tossa nuo polttojen käytännön toteutuksen ohjeet ja varoittavat esimerkit on ihan mainioita. Katos nyt vaikka näitä, tässä on pari otetta sieltä.
SILJA: Mitäs tässä oikein sanotaan… ”Jokainen poltto saadaan karkaamaan käsistä, jos halutaan”, huhhuh, aika pahaenteistä. Entäs tämä toinen… ”Saari ei sammunut 1,5 viikkoon, vaikka pesäkkeitä sammutettiin jokaisena päivänä.”
JOHANNA: Tää oli musta myös tosi sympaattista, kun puhutaan polttojen sosiaalisista tavoitteista, että yksi on taidon ylläpitäminen, niin sanotusti tulen osaaminen. Mutta toinen mihin vedotaan on simppelisti tulen merkitys ihmiselle, ”atavistinen tulen viehätys”.
SILJA: Atavistinen, siis esi-isiltä ja -äideiltä periytyvä. Mulla on ehdottomasti kyllä tuo geeni – tunnistan tämän nuotioon tuijottelijan itsessäni.
JOHANNA: On muuten sympaattinen sana tämä tulistelu, eli tämä kun ollaan tulipaikalla leirinuotiolla. Siihen on moni jäänyt tuijottamaan tuleen, kun on pitkä patikkapäivä takana.
[tulitikun raapaisu, sitten syttyvien tuohenpalasten ritinää]
SILJA: Mutta jos hypätään yhdenlaisesta metsien käytöstä hetkeksi tähän nykypäivän metsien käyttöön, niin onhan tämä talousmetsämännikkö kyllä vähän… no, totta kai sitä tukkia ja rakennuspuuta tarvitaan. Mutta pitääkö sitä tuottaa sellaisissa metsissä, jotka on ikään kuin riisuttu kaikesta luonnosta. Vai olisiko olemassa jokin muu, ekologisempi ja kulttuurisesti ja jopa taloudellisesti kestävämpi tapa.
JOHANNA: Oisko tuosta tavallaan kyse koko tässä EU:n ennallistamisasetuksessa. Miten sen kanssa sitten käykin. Ois kiva kun voisi sanoa siitä jotain myönteistä, mutta aika vähän on painokelpoista sanottavaa mulla siitä.
SILJA: Aika masentavaa sen seuraaminen on kyllä ollut.
JOHANNA: Vähän niin kuin melkein kaipaa joskus, että sanoisiko joku nyt kerrankin kunnolla jotain aika jämptisti, sanoisi asiat niin kuin ne on.
SILJA: Niin, vähän niin kuin nyrkkiä pöytään -tyylisesti. Mutta on metsillä kyllä niitä puolestapuhujiakin, jotka eivät paljon kuvia kumarra. Eikä pelkästään suojelun parissa, vaan metsätaloudenkin puolella.
JOHANNA: Tapasit Erkin taas, ihan paikan päällä metsässä?
SILJA: Joo, sielläkin. Yleisesti puhuttiin, miten nämä Hämeen metsät voivat, kun niitä on viime vuosina hakattu hyvin aggressiivisesti. Ja voisiko niitä hoitaa jotenkin vähemmän tuhoisasti. Metsänhoidon emeritusprofessori Erkki Lähdehän tunnetaan talousmetsien jatkuvan kasvatuksen kehittäjänä, niin häneltä piti tietysti kysyä myös, että miten se nyt on: sopiiko männikkö jatkuvaan kasvatukseen?
SILJA: Minkä ikäisiä puita tässä on ympärillä ja miten sinä luonnehtisit kuulijoille tätä metsää?
ERKKI LÄHDE: Nuorimmat puut ovat semmoisia muutaman vuoden ikäisiä ehkä on tänä vuonnakin syntyneitä, mutta sitten nämä vanhimmat puut ovat tuolla jossakin reilusti yli sata vuotta. Elikkä jotain jotkut vanhimmat, isoimmat männyt tai tuo kuusi lienevät siellä sadanviidenkymmenen paikkeilla. Ja tuossa maassahan on paljon elämää, enemmän elämää itse asiassa kuin tässä puustossa. Siellä on hiiltäkin paljon enemmän kuin tässä puustossa, noin tuplasti. Sen takia sitä maata ei saisi muokata ja myllätä, koska sitten sieltä lähtee orgaaniset ainekset hajoamaan ja se tarkoittaa, että sieltä taas karkaa ilmaan hiiltä ja muita kaasuja.
SILJA: Tässä on nyt ilmeisen puhdasta ilmaa. Koskapa sinun pääsi yläpuolella tuossa oksassa roikkuu tuollaista…
ERKKI LÄHDE: Naavaa.
SILJA: Naavaa tai luppoa. Kumpaa se nyt on?
ERKKI LÄHDE: Naavaa näyttää olevan. Tässähän on tapahtunut semmoinen muutos kuitenkin, jos jotakin positiivista voi kertoa, niin kun 70–80-luvuilla rikkiä päästettiin ilmaan valtavat määrät ja ne aiheuttivat sitten tämän naavan hupenemisen ja pohjoisessa lupon häviämisen. Sitten nämä rikkipäästöt saatiin pudotettua viidennekseen elikkä kahteenkymmeneen prosenttiin. Se alkoi näkyä sitten jo tuossa 90-luvulla, että pikkuhiljaa näitä naamoja ja luppoja on palannut takaisin, mutta ei nuo vielä lähellekään sen kokoisia kuin niiden tulisi sitten terveydessä metsässä olla. Ne ovat tämmöisiä puolitekoisia.
SILJA: Jos tämä metsä nyt kuitenkin tästä päätettäisiin päätehakata, niin kauanko kestäisi, että tässä olisi tämän näköinen ja oloinen metsä?
ERKKI LÄHDE: Muutama sata vuotta. Ei ne yhtäkkiä palaa millään tämä rakenne.
SILJA: Jos tuota avohakkuu tehdään niin sitten täytyy vaan toivoa, että vieressä olisi toinen metsä, jonne ihmiset voisi siirtyä.
ERKKI LÄHDE: Johon tulee sitten ensi viikolla avohakkuu.
SILJA: No toivotaan, että tälle metsälle ei niin käy. Täällä menee myös tällaisia polkuja. Kuljitko sinä lapsena paljon metsäpoluilla?
ERKKI LÄHDE: Joo, no, nämä polut ovat muurahaisten tekemiä tai sitten pikku eläinten, nisäkkäiden tekemiä, että ei nämä ihmisen tekemiä ole. Mutta kyllä mä polkuja pitkin kävin jopa silloin kun semmoisena kymmenvuotiaana nössönä yritti vähän käydä juoksemassakin. Ne metsäpoluthan oli kaikkein kivoimpia juoksennella ja nyt niitä ei tietenkään enää ole. Ne on hävitetty hakkuilla ja koneilla.
SILJA: Niin tästä on oltu jopa hieman huolissaan, että valtava määrä polkuja on kadonnut metsänhoidon seurauksena.
ERKKI LÄHDE: Niin, se on se hoito-sana kauhean valheellinen, koska se ei ole hoitoa vaan se on jotain ihan muuta. Ei niitä saa enää oikein takaisin. Ne on niitä menetettyjä hienoja arvoja, joita on paljon muitakin menetetty.
SILJA: Silloin kun olit lapsi ja kuljit metsässä, pelkäsitkö ikinä siellä?
ERKKI LÄHDE: Joitakin semmoisia hetkiä oli, kun pimeässä joutui kulkemaan ilman mitään valolaitteita, niin kun jossakin oli puu kaatunut toisen puun päälle ja sitten se kitisi ja päästeli semmoisia merkillisiä ääniä. Ne joskus tuntui vähän pelottavilta, mutta muutoinhan siellä ei tarvinnut mitään pelätä.
SILJA: Täällä on muuten muutama hyttynen meidän seurana.
ERKKI LÄHDE: Joo, niin on.
SILJA: Lintu tuli sinne.
ERKKI LÄHDE: Olisikohan ollut tikka?
SILJA: Jonkun verran Suomessa on tämmöisiä hienoja vanhoja metsiä vielä suojelematta. Semmoisia viestejä vähän on kuulunut, että jos tämmöinen metsätila tosiaan tulee kaupan, uusi omistaja pyrkii aika piankin usein hakkaamaan sen ennen kuin luonnonsuojelijat ehtii väliin tai media alkaa tehdä juttuja luonnonsuojelijoista, jotka vaatii metsän suojelua.
ERKKI LÄHDE: Se on ollut semmoinen yleinen käytäntö esimerkiksi sillä tavalla, että kun metsäammattikunta on saanut vihiä, että johonkin metsään on tulossa vaikkapa luonnonsuojelualue, he ovat yllyttäneet metsänomistajia, että tehkää nyt kiireesti hakkuu, ettei se se suojelu toteutuisi vaan että hän saisi revittyä siitä rahat heti, mitä on saatavissa. Eli tämmöistä ennakoivaa hakkuuta.
SILJA: Onneksi sitten kuulee myös kuitenkin näitä tarinoita, että on saatu Metso-suojeluun metsiä ja jopa on metsäammattilaisetkin vinkanneet, että on ollut hieno metsäkohde ja on suositeltu Metso-suojeluun. Onneksi on tämmöiset Metso-rahat, vai mitä?
ERKKI LÄHDE: Juu, eihän se tietysti tämmöinen metsäammattikuntakaan mikään monoliittinen systeemi ole vaan kyllä siellä jo todella on joitain toisellakin tavalla ajattelevia, mutta heillä ei ole paljon edellytyksiä ja mahdollisuuksia toimia toisin.
[kulorastaan rätisevää varoitusääntä, taustalla töyhtötiainen]
SILJA: Miten metsäluonto voi talousmetsissä täällä Kanta- ja Päijät-Hämeessä?
ERKKI LÄHDE: Samalla tavalla perustaltaan aika heikosti kuin muuallakin Suomessa. Oikeastaan ei ole suurta eroa.
SILJA: Viime vuonna uutisoitiin, että Suomessa hakattiin eniten puuta Päijät- ja Kanta-Hämeen maakunnissa. Hakkuumääräthän eivät saisi ylittää kestävää tasoa eli puuston vuotuista kasvua ainakaan kovin monena vuonna peräkkäin. Voitko kertoa, että mitä seurauksia hakkuista on metsille ja niissä eläville lajeille? Nyt jos puhutaan avohakkuista?
ERKKI LÄHDE: Nimenomaan jos avohakkuista puhutaan, nehän tuhoavat sen ekosysteemin, koska sen metsäekosysteemin perusolemus on puusto, ja jos puusto hakataan pois, niin se metsäekosysteemi sellaisenaan lakkaa olemasta.
SILJA: Mikä Kanta- ja Päijät-Hämeen talousmetsissä ovat metsäluonnon kannalta kiireisimmät kysymykset ratkaistavaksi?
ERKKI LÄHDE: Hakkuutapojen muuttaminen niin, että avohakkuut lopetetaan ja maanmuokkaus lopetetaan ja muutoinkin huolehditaan siitä, että ei hakata silloin, kun eliöt ovat herkimmillään. Eli kyllä hakkuut pitäisi lopettaa tuolta huhtikuun puolelta aina kesäkuun alkuun, koska – tehtiin sitten minkälaisia hakkuita tahansa – mutta erityisesti avohakkuilla hävitetään monen linnun koti ja monen eliön ruoka.
SILJA: Mitä ajattelet suojelumetsien määrästä tai laadusta Kanta- ja Päijät-Hämeessä? Mikä olisi hyvä tavoite?
ERKKI LÄHDE: EU on arvioinut näitä määriä ja mehän ei olla lähelläkään näitä suojeluprosentteja. Sehän merkitsee sitä, että meidän olisi välttämätöntä lisätä näitä suojelualueita ja suojelualueiden lisäämisen rinnalla pitäisi kulkea täällä niin sanottujen talousmetsien käsittely sillä tavalla, ettei me hävitetä niitä ekosysteemejä, vaan käsittelemme niitä kohtuudella.
SILJA: Metsänomistajille on tehty kyselyjä ja on uutisoitu, että jatkuvan kasvatuksen suosio pikkuhiljaa on kasvussa Suomessa. Miltä sinusta menetelmän kehittäjänä ja pitkäaikaisena vankkumattomana kannattajana tuntuu tämä kehitys?
ERKKI LÄHDE: Kauhean hitaaltahan se kuulostaa, kun tämä ratkaisu olisi pitänyt tehdä jo vuosikymmeniä sitten ja sen tarve on yhä polttavampi.
SILJA: Voitko kertoa vielä, että mitä se jatkuva kasvatus määritelmän mukaan on ja toisaalta, että mikä ei ole jatkuvaa kasvatusta?
ERKKI LÄHDE: Se tarkoittaa sitä, että että metsä säilytetään jatkuvasti puustoisena, vaikka sitä hakataan. Siis hakkuut ovat vain harvennusta eikä avohakkuuta. Tämä koskee kaikenkokoisia avohakkuita. Nykyisin se on vääristelty sillä tavalla, että se jatkuva kasvatus olisi sellaista, jossa voitaisiin tehdä 0,3 hehtaarin avohakkuita. Sehän on täysin vääristelyä. Se on tukkipuuhakkuuta eli tarkoittaa sitä, että hakataan niitä puita, jotka ovat kehityksensä loppupuolella ja kaikkein kookkaimpia, joka merkitsee sitä, että ne ovat taloudellisesti kaikkein edullisimpia hakata. Niitä ei tarvitse hakata määrällisesti niin paljon kuin pieniä puita, joiden hakkaamisella tulee huono taloudellinen tulos. Kun hakataan isoja puita, alla olleiden pienten puiden kasvu nopeutuu ja näin kokonaiskasvut ovat suurempia kuin tässä puupeltotaloudessa. Kysymys on näiden isojen puiden eli tukkipuiden harvennuksesta eikä siis totaalisesta hakkuusta. Nimi harvennus tarkoittaa, että niistä otetaan osa käyttöön kerralla eikä suinkaan kaikkia tukkipuukokoisia.
SILJA: Minkä takia?
ERKKI LÄHDE: Isot puut ovat niin monella tavalla tärkeitä metsäluonnossa vielä hakkuun jälkeen, eli ne säilyttävät metsän monimuotoisen rakenteen ja samalla monimuotoisuuden sekä samalla sen käyttökelpoisuuden kaikenlaisiin tarkoituksiin, maisemasta mustikoihin ja puolukoihin. Ja myös sitten huolehtii siitä, että se on näille metsän eliöille käyttökelpoinen ympäristö. Se malli on otettu luonnonmetsistä. Luonto on testannut sitä muutaman tuhannen vuoden eli se on ihan varmasti kestävä malli. Silloin kun käynnistimme tämän menetelmän kehittämisen, me kiersimme useita kansallispuistoja, luonnonpuistoja ja muita metsiä, joita ei ollut pitkään aikaan käsitelty. Ja sitten myös sellaisia metsiä, joita oli käsitelty erilaisilla hakkuilla. Näin saatoimme verrata, että miten tämä luonto kehittää metsän ja huolehtii siitä, että metsä pysyy jatkuvasti toimivana. Sieltä me se malli otettiin. Totta kai erilaisilla kasvupaikoilla erilaisissa puustoissa mallit ovat vähän erilaisia, niin että ei ole olemassa mitään yksi ainoata mallia, vaan se on luonnon kehityksestä riippuvainen sekä siitä, miten ihminen on sitä sen jälkeen käsitellyt.
SILJA: Talousmetsän hoidossakin on alettu säästää puuryhmiä ja tiettyjä järeitä puita ja lahopuuta ja tehdä suojavyöhykkeitä. Näetkö, että on kuitenkin tämmöisiä edistysaskeleita otettu kaikkialla?
ERKKI LÄHDE: Edistysaskeleet on kovin vähäisiä. Mutta ne vanhat huonot seuraukset ovat edelleen valtavia, ja muutos edellyttäisi ihmisten ajattelun ja asenteiden, arvojen, korjaamista, ja se on kauhean vaikeaa. Kun ihmisille opetetaan ja päntätään päähän jotakin dogmeja, siitä irti pääseminen on todella vaikeaa. Sitä voi kertoa ihan omasta kokemuksestaan, että kun olin Lapissa töissä, niin sen siellä helposti huomasi, kun Lapin luonto on paljon arempi kuin tämä etelän luonto. Se havahtuminen vähän ottaa koville. Se sattuu päähän, kun pitää muuttaa ajatteluaan toiseksi.
SILJA: Eli tuo ei riitä, mitä nyt talousmetsissä tehdään, luonnonhoito.
ERKKI LÄHDE: Ei alkuunkaan. Sehän on, niin kuin sanottu, tämmöistä hajuveden käyttöä.
SILJA: Onko täällä Etelä-Hämeen metsissä saatu jotain erävoittoja kuitenkin metsäluonnon kannalta? Tapahtuuko muutosta oikeaan suuntaan?
ERKKI LÄHDE: Hilkulla oli äskettäin se, että Lammille perustettaisiin kansallispuisto, mutta viimeiset huhut kertovat, että sekään ei taida toteutua. Siltä osin kuin on perustettu näitä kansallispuistoja, ne on tietysti hyviä askeleita, mutta sen lisäksi tiedän, että on metsänomistajia, jotka ovat siirtyneet jatkuvaan kasvatukseen.
SILJA: Myös harjumetsät ovat Hämeen metsäluonnolle tyypillisiä. Mitä niiden talouskäytössä pitäisi ottaa huomioon, ettei heikennettäisi harjun metsien luontoa.
ERKKI LÄHDE: Harjumetsissä sopii tämä jatkuva kasvatus elikkä tukkipuiden harvennus, mutta niin että sinne jää yllin kyllin näitä isoja puita edelleen kasvamaan. Se maisema ei mene pilalle. Avohakkuuhan on ihan järkyttävän maisemalle. Jos joku harju taikka mäki kalutaan paljaaksi, kyllä se on jo pelkästään maisemallisesti järkyttävää. Täällähän Salpausselkä kulkee, niin täällä on tämmöisiä hiekkaharjuja ja soraharjuja. Nehän ovat ihan upeita ja monipuolisiakin kasvupaikkoja, ja niitä pitäisi varovaisesti käsitellä. Ja mahdollisimman paljon säästää siltä osin kuin esimerkiksi on yhteiskunnan omistamia metsiä, kuntien seurakuntien, Metsähallituksen, niin niidenhän pitäisi ne säästää kansalaisten monimuotoisuuskäyttöön.
SILJA: Kansalaisomaisuudeksi.
ERKKI LÄHDE: Sitähän ne ovat, mutta niitä käyttävät nämä organisaatiot ikään kuin ne olisivat niiden omaisuutta. Eiväthän ne ole, vaan ne ovat meidän kaikkien ja meitä kaikkia pitäisi kuunnella. Meistä 78 prosenttia on sitä mieltä, että avohakkuut pitää lopettaa. Missä meidän on kansanedustajamme ovat, kun ei ne lopeta sitä?
SILJA: Olet itse varmastikin nähnyt pohjoisemmassa Suomessa sen, mitä kukaan etelähämäläinen ei voi nähdä kotiseudullaan. Eli todella vanhan kuivan kankaan. Niitä ei ole täällä enää olemassa. Jos jossain Hämeen harjuilla olisikin satojen vuosien ikäinen mäntykangas, miltä siellä näyttäisi?
ERKKI LÄHDE: Siellä näkyisi tällaisia hienon näköisiä aihkeja eli niitä ikivanhoja puita. Ne ovat kilpikaarnaisia, saattavat vähän olla jostakin kohtaa vänkyröitäkin, mutta hyvin moni-ilmeisiä. Maiseman kannalta aivan valtavan hienoja rikkauksia. Nehän olisi myös näitä tärkeitä rauhoittamiskohteita.
SILJA: Mainitsit jo tuossa että harjumetsiäkin voisi käsitellä jatkuvan kasvatuksen menetelmällä. Kuitenkin tuttu metsänomistajani sanoi, että muissa metsissä kyllä hän voisi jatkuvaa kasvatusta tehdä, mutta männikköihin se ei sovi, koska mänty vaatii taimena niin paljon valoa. Miten kommentoisit tämmöistä käsitystä?
ERKKI LÄHDE: Kyllä Suomen luonnossa ja kesässä valoa on puuston sisälläkin huomattavia määriä verrattuna esimerkiksi Keski-Eurooppaan, johonkin tiheään kuusikkoon siellä. Suomen olosuhteissa männiköt ovat yleensä ilmavia ja valoisia, ja valoa kertyy ison puun latvasta pienimpään taimeen elikkä ei se ainakaan tähänastisen tutkimustiedon kohdalta ole mikään ongelma. Niin kuin me mallit olemme jatkuvalle kasvatukselle ottaneet näistä luonnonmetsistä, siellä oli kohteena ihan samalla tavalla männiköt, kuusikot ja erilaiset sekametsät, ja kaikki kasvoivat ja kaikki uudistuivat. Kaikki kehittyivät Suomen luonnossa ilman ihmistä.
SILJA: Nyt kysyn vielä lopuksi tämmöisen henkilökohtaisen kysymyksen, että jos sinä olisit metsä, niin minkälainen metsä olisit?
ERKKI LÄHDE: Niin minä olisin semmoinen, jossa olisi lehtipuuta, äidillisiä puulajeja runsaasti ja havupuuta seassa. Ja kaikenkokoisia, kaikenikäisiä, ja ennen kaikkea siellä metsässä olisi kaikkea sitä muuta. Tämä puu on vain yksi osa metsästä. Erehdymme sillä tavalla, että me katsomme että puut ovat vain metsää. Ei suinkaan, siellä on muurahaiset ja monet sienet ja hyönteiset ja linnut ja jänikset ja ketut ja niin poispäin niin ne kaikki ovat sitä metsää ja niiden kaikkien pitää voida hyvin. Sillä tavalla mä yrittäisin elää siellä niiden muiden joukossa.
[hömötiaisen laulua]
PETRI: Kuuntelet Vesimerkillistä.
[hömötiaisen laulua]
SILJA: Mutta hei Johanna, mikä sitten olisi sellainen harjumetsien ääni? Ainakin töyhtötiainen, jos on vanhaa männikköä, eikös?
JOHANNA: Kesäyössä yksi toinen tyyppi on aika takuuvarma seuralainen…
[hyttynen inisee kesäyössä]
SILJA: Höh, onhan noita muuallakin! Kaikissa korvissa ja soilla ja lehdoissa…
JOHANNA: Joo mut arvaa miten aggressiivisia ne on, kun kesäyönä yrittää harjumetsässä pysähtyä äänittämään vaikka tätä seuraavaa kaveria.
[kehrääjä siipiä läpsyttää ja sanoo kruik, taustalla kaukana käen kukuntaa]
SILJA: Ja MIKÄ tämä oli???
JOHANNA: No kyllähän sä kehrääjän tiedät.
SILJA: Anteeks nyt mutta nimikin sanoo, että se on KEHRÄÄJÄ eikä joku kurnuttaja.
JOHANNA: Se nyt kuitenkin lentäessä hakkaa siipiä yhteen ja sanoo noin. Yöllä kun kulkee siellä, ne lakkaa kehräämästä, jos reviiriä lähestyy liian lähelle, ja ne alkaa lentää sellaista partiointilentoa ympärillä. Vasta kun menee itse pois häiritsemästä, kehrääminen taas jatkuu.
SILJA: Oi että, onpa somaa. Voi että kun itsekin saisin joskus itsestäni niin paljon irti, että lähtisin linturetkelle, tuollaiselle yölliselle.
JOHANNA: Äänitin tämän keskikesän yönä mäntykankaalla Pernunnummella, jossa muuten pitäisi olla kansallispuisto.
SILJA: Siis mielestäsi pitäisi olla kansallispuisto?
JOHANNA: No minunkin mielestä joo, saa perustaa, mutta ihan oikeastikin siellä olisi iso kansallispuisto, jos 70-luvulla tehtyä kansallispuistomietintöä olisi uskottu. Ehdotettu alue on tosi laaja ja se olisi tullut ohi myös siitä Tammelan Kuolemanmäestä.
SILJA: Aika mielenkiintoista, siis metsä josta Korhosen Ida viimeksi kertoi, että se olisi ollut hyvä suojelumetsä Liesjärven kansallispuiston liepeiltä, paitsi että se avohakattiin.
JOHANNA: Jokainen voi sitten miettiä, miten paljon ehdotettu kansallispuisto olisi lisännyt suojelualueiden kytkeytyneisyyttä. Kanta-Hämeessä ois voinut olla Evon lisäksi toinenkin hyvin yhtenäinen metsäalue, ja sen sisällä olisi ollut hyvin, hyvin arvokasta suo- ja järviluontoa, lehtoja ja puroja ja tietysti näitä kankaita.
SILJA: Ja Evon nykytilanteesta poiketen se olisi ollut kansallispuistoa eli kauttaaltaan suojeltua metsää. Nyt siellä taitaa olla sitten jotain tasaikäistä männikköä ja avohakkuuaukkoja, jos arvaan oikein.
JOHANNA: Mm-m.
SILJA: Tällä hetkellä kansallispuistojenkin metsät ovat aika nuoria, luonnontilaisiksi metsiksi nuoria. Satojen vuosien ikäiset männiköt puuttuvat kokonaan. Sitä olen miettinyt, miten suomalaiset ylipäätään pystyi saamaan aikaan niinkin laajaa hävitystä? Kaikki tietysti rakennettiin puusta, joka paikka lämmitettiin puulla ja kaskettiin…
JOHANNA: Tervakin on yksi syy muuten. Se oli Suomen tärkein vientituote.
SILJA: Luin jostakin, että Suomi oli keskiajalta lähtien Euroopan suurin tervan tuottaja. Mäntyterva on ollut tosi tärkeässä roolissa Suomen teollisessa historiassa.
JOHANNA: Jos sitten miettii, että Etelä-Suomen tervantuotannon keskittymä on ollut Tammelan ylängöllä, ei ole varmaan vaikea ymmärtää, miksi täällä metsissä on niin paljon tervahautoja ja hiilimiilun jäännöksiä.
SILJA: Eikä läheskään niitä kaikkia ole edes viety muinaisjäännösrekisteriin. Mun mielestä tämäkin kulttuurihistoria pitäisi kyllä ottaa huomioon, kun esimerkiksi niitä tuulivoimaloita, joista viime jaksossa puhuttiin, suunnitellaan metsiin.
JOHANNA: Joo-o.
SILJA: Siis niin paljon historiaa tuolla metsissä, mitä emme osaa edes aina havainnoida tai vaikka nähtäisiinkin, emme ymmärrä näkemäämme. Kyllä olisi tärkeää tuntea historiaa.
JOHANNA: Sitä voisi tuolla harjumetsissä kulkiessa miettiä, miten meidän nykyiset retkeilyreititkin kulkee tosi usein sellaisia teitä pitkin, että ne on olleet satoja vuosia ehkä käytössä. Erämaisissakin paikoissa kulkee hirveän vanhoja kesä- ja talviteitä.
SILJA: Mutta vielä vanhempia on ne harjupolut, joista sun piti kysyä meidän tämän kauden viimeiseltä asiantuntijalta.
JOHANNA: Joo, hän on Museoviraston intendentti Jouni Taivainen. Hän on kulkenut läpi ihan valtavan määrän metsiä myös täällä Hämeessä, kun kulttuuriperintö inventoitiin kaikissa valtion talousmetsissä ja arkeologit etsi siellä kaikkea sitä, miten meidän metsäluonnossa näkyy, että ihminen on täällä ollut läsnä tuhansia vuosia. Ja näin hän kertoi sitten harjujen muinaisista kulkureiteistä.
JOUNI TAIVAINEN: Ainakin yleisellä tasolla tiedetään se, että harjujahan on tietenkin käytetty kulkureitteinä, koska ne on jalan kulkien kesäkaudella ehkä niitä parhaita reittejä, harjut ja kankaat. Mutta niiden ajoittaminen on hirveän vaikeata, niin kuin voi kuvitella, että jos vaikka tuhatkin vuotta kuljetetaan jossakin mäntykankaalla, niin ei siitä jää oikein mitään ajoittavaa merkkiä. Joltakin voi tippua korua taikka raha. Siitä voidaan nähdä, että on ehkä kulkenut. Itse olen miettinyt sitä sillä lailla, että mä olen kotoisin Hattulasta ja siellä on tämmöisiä kyliä paljon, joissa on tuota rautakautisia kalmistoja niiden kylien ympäristössä ja kaikki viittaa siihen, että ne kylät on olleet niillä tietämillä jo tuhat vuotta, rautakaudelta, kenties kauemminkin. Sitten kun näiden kylien välillä kulkee semmoisia vanhoja polkureittejä, mitkä näkyy kaikkein vanhimmissakin kartoissa jostain 1600–1700-luvulta ja vielä osittain ne kulkevat samoissa paikoissa kuin vielä nykyäänkin. Niin voi kyllä ajatella, että jos nyt mainitsen vaikka nimeltä Ihalemmen kylän ja Suontaan kylän – niiden välillä on tämmöinen harjujakso justiinsa ja kankaita, niin siellä kulkee semmoisia reittejä, jotka näkyy satoja vuosia jo kartoissa ja ne on molemmat semmoisia kyliä, jotka on ollut olemassa rautakaudelta. Kyllä mä olen melko satavarma, että siinä on semmoinen kulkureitti myös, missä on kuljettu jo se tuhat vuotta vähintäänkin ja edelleen kuljetaan.
JOHANNA: Haluatko vähän kertoa, että minkälainen urakka tämä inventointi oli? Tehän löysitte aivan hirvittävän määrän muinaisjäännöksiä.
JOUNI TAIVAINEN: Se oli siis valtion talousmetsien kulttuuriperintöinventointia, kaikkiaan noin neljä miljoonaa hehtaaria käytiin semmoisella otantamenetelmällä lävitse metsäalueita, jotka käytännössä oli kyllä suurimmaksi osaksi semmoisia, että siellä ei aikaisemmin arkeologit ole liikkuneet. Se kesti kaikkiaan kuusi vuotta. Meillä oli porukkaa siinä aika paljon maastotöissä, 6–8 inventointiporukkaa eri puolilla Suomea aina vuosittain. Saalis oli aika mittava, että mehän löydettiin määrällisesti yli kymmenentuhatta kohdetta ja aikaskaala oli kanssa hieno, vanhimmat löydöt oli liki 10 000 vuoden takaa. Tuoreimmat tuli tänne sitten lähelle jo nykypäivää, tuonne 50–60-luvulle ne tuoreimmat löydöt, jotka liittyvät just tämmöiseen metsätyökulttuuriin, tukkilaiskämppiin ja uittoihin ja sen semmoisiin rakennelmiin, jotka sitten kuitenkin nykyään on jo jääneet pois käytöstä eli semmoista aivan hiljattain kadonnuttakin kulttuuriperintöä otettiin talteen.
JOHANNA: Mitenkä harvinaislaatuinen hanke tämä oli? Onko missään tehty tämmöistä vastaavaa muualla maailmassa?
JOUNI TAIVAINEN: Kyllä se varmaan maailman mittakaavassakin aika harvinaislaatuinen on. Jos ajattelee Suomenkin pinta-alaa. Tämä on aika iso maa kuitenkin ja varsinkin sitten tuota metsäpinta-alaa, niin tämmöistä systemaattista inventointia ei varmaan ole missään muualla tehtykään tässä mittakaavassa.
JOHANNA: No olit itsekin maastotöissä, eikö vaan, täällä Hämeessäkin Evolla ja muissakin paikoissa. Minkälainen kuva näitten hämäläismetsien kulttuuriperinnöstä piirtyi?
JOUNI TAIVAINEN: Vähän vaikea yleistää, mutta sanotaan näin, että jokaisella alueella on tietysti ominaispiirteensä, mutta jokaiselta alueelta voi myöskin tulla samantyyppisiäkin löytöjä. Ehkä näissä hämäläismetsissä nyt sitten ominta piirrettä on se, että metsiä on käytetty paljon kaskeamiseen eli kaskiröykkiöalueita on hyvin paljon. Niihin liittyy sitten myös muunlaista kohdetta, esimerkiksi tämmöisiä niin sanottuja naurishautakuoppia näiden kaskialueiden liepeiltä löytyy paljon. Sitten on torppa-asutuksen jäännöksiä. Esimerkiksi Evolla oli tämmöisiä. Sinne aikanaan perustettiin, niin kuin valtion metsiin perustettiin eri puolille Suomea, metsänvartijatiloja ja kruununtorppareiden asuinpaikkoja. Niitä löytyy kanssa aika paljon, ja sitten tietenkin hiilen ja tervan valmistukseen liittyviä kohteita.
JOHANNA: Ihmiset ei varmaankaan kaikki tiedä, että minkälaista se maastotyö on, että mitä te arkeologit teette siellä? Mitä siellä tapahtuu?
JOUNI TAIVAINEN: Aika paljon tehdään ennen kun mennään sinne metsään, käydään monenlaisia aineistoja lävitse, ihan siis tietenkin muinaisjäännösrekisteri. Ne tiedothan olivat aika vähäisiä, mutta se käydään tietysti aina lävitse, ja sitten kartta-aineisto muutenkin. Arkeologi kyllä tietää, minkälaisista maastotyypeistä esimerkiksi kivikautisia asuinpaikkoja voi löytää, minkälaisilta muinaisrantakorkeuksilta, minkälaisilta maaperiltä ne löytyy. Tämmöisiä potentiaalisia alueita haarukoidaan ja sitten vanhaa kartta-aineistoa. Hämeestähän löytyy kuitenkin varsinkin semmoisilta paikoilta, missä on ollut enemmän kyläasutusta, jopa 1600-luvulta lähtien karttoja. Sieltä saattoi löytyä kyllä hyvinkin vanhoja kulkureittejä, sitten näitä kruununtorpan paikkoja, metsänvartijatilojen paikkoja. Nykyäänhän sitten oikeastaan jo meidän hankkeen loppuvaiheessa tuli sitten tämmöinen niin sanottu lidar-aineisto eli vinovalovarjosteet käyttöön. Maanmittauslaitos kartoittaa Suomea nykyään tämmöisellä, että ilmasta käsin laserkeilataan alueita ja sitten saadaan hyvin tämmöinen tarkka pohjakartta-aineisto maanpinnan muodoista. Mutta että tämmöistä joo – ensin tehdään esivalmistelut ja saadaan semmoinen laaja aineisto siitä tutkittavasta alueesta. Lisäksi meillä oli vielä Metsähallituksessa tapana haastatella ihmisiä, haastateltiin ihan paikalliskonttoreiden nykyistä henkilökuntaa plus sitten eläkkeelle jäänyttä. Niiden kautta saatiin tietoon joitakin hyviä paikallisia informantteja. Meillä oli aikamoinen saalis sitten jo tarkastettavia kohteita, kun me maastoon lähdettiin. Sitten kun niitä kohteita käytiin tarkastamassa, siinä samalla tietysti sitten silmäillään sitä maastoa kulkureitillä ja jos näyttää mielenkiintoiselta paikalta, tehdään koukkauksia. Joku kohde löytyy, niin se tietysti dokumentoidaan. Se valokuvataan, tehdään suullinen kohdekuvaus, otetaan paikkatiedot, että saadaan sitten kenttätöiden jälkeen vietyä ne tietokantoihin ja sitä kautta sitten suojeltua.
JOHANNA: Mua kiinnostaisi semmoinen, voiko arkeologin silmin nähdä itse siinä metsäluonnossa jotain, mistä voisi vähän aavistaa ihmiskäden vaikutuksen. Jos siellä ei näy vaikka mitään raunioita tai kiviröykkiötä tai tervahautaa, tuleeko joskus metsässä semmoinen fiilis, että onkohan tässä jotain?
JOUNI TAIVAINEN: Joo, kyllä se tulee aika useinkin. Joskus se on ihan selkeä, jos ollaan lähellä historiaa, vaikka tervahaudat. Ne on tehty yleensä kuitenkin tämmöiselle kuiville kankaille, niin ne tietyissä… Muistan esimerkiksi Kauhanevalla tuolla Karvialla, siellä tervahaudat erottui sillä lailla mäntykankaalla, että kun jossakin kasvoi kuusta ja sitten lehtipuuta, leppää, koivua, semmoisena pisteenä siellä. Kävelit sinne, niin jaa, tässä on tervahauta. Siinä oli niin sanotusti muhevampi maa, missä kasvoi sitten muutakin kuin mäntyä, että se erottui selkeästi. Sitten jos täällä Hämeessä kävelee, esimerkiksi kaskialueet melko poikkeuksetta on myöskin tämmöisissä parempikasvuisissa metsissä. Kun kävelee jossakin ja alkaa metsä vaihettumaan semmoiseksi sopivaksi vehmaaksi kuusikoksi, esimerkiksi jollakin etelärinteellä, niin alkaa tuntua, että kohta tässä on varmaan kaskialue ja sieltä alkaa sitten niitä röykkiöitä tulemaan vastaan. Sitten jos taas on joku vanha historiallinen asuinpaikka eli tämmöinen joku kruununtorpan tai muun vastaavan – jostakin 1700–1800-luvulta tullaan 1900-luvun alkupuolellekin – niin siinä on ihan sama, että se kasvillisuus siinä voi olla pistemäisesti hyvin erilaista kuin sitten siellä muualla ympäristössä. Siellä voi olla jopa vanhoja puutarhakasvejakin, voi olla omenapuuta tai tai jotain muuta, marjapensasta vielä sinnittelemässä. Kerran kävi näin, että kivikautinen asuinpaikka löytyi. Löysin sen yksi mäen rinteestä taisi olla Paimiossa tuota. Oli sopiva muinaisrantakorkeus, muistaakseni jossain 35–40 metrin korkeudella merenpinnasta eli nykyään ihan kuivaa maata. Oli vain semmoinen tunnelma, että tässä olisi voisi olla… Se oli vanhaa kuusikkoa, semmoinen etelärinne, ja tein koe kuoppia eikä löytynyt mitään, olin siinä varmaan tunnin puolitoista kävellyt ristiin rastiin. Sitten kävelin vanhan sammaloituneen ihan pienen hiekkakuopan reunaan, niin siellä oli mäyrä kaivanut onkaloa. Se oli aika tuore. No siinä oli isot kampakeraamisen saviastian palaset. Mäyrä oli semmoisen tonkaissut mulle esiin sieltä. sävyisästi ja palasitte tämä erä oli semmoisen. Siinä sitten tavallaan se tunnelma, että tässä pitäisi olla jotain. Mitään ei löytynyt, mutta mäyrä sen mulle sitten antoi. Sitten se löytyi se paikka sitten löytyi vähän muitakin löytöjä.
JOHANNA: Onpa hieno kokemus. Mäyrä rupesi sitten arkeologia siinä avustamaan. Hirveän hieno kuvaus. Siis tuo oli hirveän hyvin tiivistetty, että tosiaan tulee semmoinen vähän jännä fiilis.
JOUNI TAIVAINEN: Jos paljon liikkuu metsässä ja niin kuin arkeologikin etsii niitä tietynlaisia kohteita, niin pikkuhiljaa alkaa karttumaan se kokemus ja sitten tulee jonnekin tuonne nahan alle. Semmoinen tietopankki mitä ei tunnista, mutta että kun liikut maastossa, tulee tulee se tunnelma, että tässä nyt on varmaankin jotain. Mutta aina ei kuitenkaan löydä mitään, vaikka kuinka tuntuisi, että tässä on jotain. Sitten se vaan jää tunteeksi.
JOHANNA: Kirjassasi Metsien kätköissä olit kuvannut, miten tuolla Evolla Rajalan torppa herätti hyvin eläviä mielikuvia, mitähän siellä on ollut, kun ihmiset on siellä asuneet ja toimineet. Miten herkästi tuolla metsässä alkaa kuvitella, että minkämoista siinä paikassa on ollut?
JOUNI TAIVAINEN: Se vähän riippuu tilanteesta. Metsässä voi olla hirveän väsynyt, on kävellyt siellä päivän tai monta päivää peräkanaa ja säät vaihtelee. Voi olla helle, janottaa, on uupunut tai voi olla kylmä ja sataa, niin ei ole ehkä kovin herkässä mielentilassa kuvittelemaan, mitä jossakin olisi voinut olla. Mutta sitten kun on semmoinen sopiva paikka, ainakin minä alan miettimään, mitä näiden jäännösten takana on. Rajalan torppa on jäänyt mieleen, että siinä mä kuvittelin… kun se on semmoinen paikka missä nykyihminen ei kyllä asuisi eikä voisi oikein kuvitellakaan, että joku on siellä asunut. Siellä on kuitenkin aikanaan asunut perhe ja siellä on ollut varmasti lapsia ja ja eläimiä. Sitä alkaa miettiä, että mitähän kaikkea elämää tässä on sitten ollut silloin vaikka joskus noin sara vuotta sitten ja mitä sitten on tapahtunut. Sitä voi kuvitella aika paljonkin. On semmoinen muistikuva, että mä tuosta Rajalan torpasta kirjoitin johonkin lehteen semmoisen kuvitteellisen jutun, missä kävin kylässä sen torpan ollessa vielä pystyssä. Jostain sain selville sen nimenkin, joka siinä asui. Mutta on ne semmoisia. Taikka jos törmää metsässä johonkin puuhun, mihin on kaiverrettu parisataa vuotta sitten nimikirjaimet ja päiväys ja vuosiluku, kyllä sitä miettii, kuka sen on tehnyt ja minkä muistoksi ja minkä näköinen se on ollut. Kuka siinä on ollut. Rajamerkit on aika mielenkiintoisia kanssa. Niitä on satoja vuosia tehty ja varhaisempina aikoinahan ne oli tuommoisia selkeitä luonnonpaikkoja niin kuin vaikka jokisuu, silta, iso siirtolohkare taikka saaren korkein kohta tai joku tämmöinen. Kun siellä on tehty rajamerkkejä sitten aikanaan ja kaiverrettu hakkauksia, niin miettii kanssa sitä, että minkälainen delegaatio siellä on ollut paikalla. Se on kuitenkin ollut varsin merkittävä tapahtuma, kun siellä on vaikka kylien välistä rajaa merkitty tai jopa pitäjien välistä tai valtioiden välisiä rajoja. Onko se tapahtuma kestänyt siellä päivän? Vai onko se ollut useampi päivä ja rajamerkki rakennettu, mistä kivet haalittu kallion päälle, ja sitten se on vaan porukka jatkanut matkaa seuraavalle pisteelle.
JOHANNA: Mulla pisti silmään noissa tämän hankkeen materiaaleissa semmoinen toteamus, että kulttuuriperintöhän ei lakkaa kertymästä jossain kuvitteellisessa historian pisteessä, vaan sitä kertyy nyt ja edelleenkin. Mitähän tuonne metsäluontoon jää meidän ajasta? Mitä sieltä sitten tulevaisuuden arkeologit löytää?
JOUNI TAIVAINEN: Se on hyvä kysymys, mutta sanotaanko näin, että tää ainakin nykyään tietenkin metsiin jää tuosta puunkorjuusta jälkiä, joista en tiedä sitten, että jatkuuko vaikkapa joku nykyisenkaltainen maanmuokkaus, ojitussysteemit, kaikki tämmöiset. Että kuinka pitkälle tulevaisuuteen ne jatkuu, vai keksitäänkö jotakin muita systeemeitä. Mutta jos ei keksitä, niitä tulee kertymään sinne valtava määrä. Jos keksitään, silloinhan jotkut ojitusverkostotkin jäänee sitten jonkinlaiseksi muinaisjäännökseksi, jotka tietenkin tulevaisuuden arkeologien on helppo helppo havaita. Varmaan jo nykyisessäkin vinovalovarjostus-, lidar-aineistossa ne näkyy. Sitten on kaikenlaisia retkeilyreittejä, retkeilyreittirakenteita ja ties mitä muovia, kaljatölkkiä, taskulamppua, retkiruokapakkausta. Metsissähän ikävä kyllä liikkuessa näkee kaikenlaista ja sohvista ja jääkaapeista lähtien, että kyllä siinä voi sitten tulevaisuuden arkeologi miettiä, että mikähän tässä on ollut, kun on sohva ja jääkaappi järven reunassa.
JOHANNA: Semmoista tässä mietin, samaten näistä teidän hankemateriaaleissa – olikohan tämä sun tekstiäsi – että tämä kerätty aineisto on erittäin arvokas tieteelliselle tutkimukselle, opetukselle, virkistyskäytölle ja matkailulle. Minkälaista käyttöä arkeologina toivoisit vaikka luonnossa liikkujien kannalta? Voisiko tai pitäisikö näitä asioita nostaa enemmän esiin meidän luontoharrastuksessa?
JOUNI TAIVAINEN: Kyllä niitä voisi ja uskon, että moni ihminen on niistä kiinnostunutkin. Sen tiedän, että Metsähallitushan on vienyt sen aineiston onko se nyt Retkikartta vai mikä nimeltään, missä periaatteessa pitäisi näkyä kaikki meidän kartoittamat kohteet. Suuri osa näistä kohteista on semmoisia, että niille ei ole tehty mitään, ellei jopa kaikki. Eli se on sitten siitä kiinni, että itse itse katsoo kukin kartalta semmoisen kohteen ja käy katsomassa ja mitä siitä näkyy. Voi toki lukea etukäteen jo, että vaikuttaako se kohde kiinnostavalta ja meneekö sinne. Mutta että omien kokemusten mukaan esimerkiksi näissä olemassa olevien retkeilyreittien varressa on varmasti kaikkialla semmoisia kohteita, joita voisi helposti hyödyntää retkeilijöitäkin kiinnostaviksi kohteiksi ja Metsähallitus on osin näin tehnytkin, mutta kyse on varmaan aika pitkälle resursseista, että kuinka joitakin kohteita voidaan kunnostaa ja tehdä opastuksia, opastauluja ja kenties jotain mobiilisovelluksia, millä niitä voidaan voidaan esitellä, mutta potentiaali on ainakin valtava.
JOHANNA: Me ollaan kaikilta meidän asiantuntijoilta kysytty – ja olisihan tämä nyt hauska kuulla arkeologilta, joka tuntee metsät – mutta jos olisit itse metsä, minkälainen metsä olisit?
JOUNI TAIVAINEN: Kyllä mä olisin varmaan semmoinen vanha kaskimetsä, kuusta mä olisin varmaan, missä rauhallisesti tuuli humisee ja valo siivilöityy neulasten läpi vihreään sammaleeseen ja missä ihminen voisi rauhoittua. Semmoinen mä olisin varmaan.
[laulurastaat laulavat kesäyössä]
JOHANNA: Kuulkaas puunhalaajat ja puuntuhoojat ja ihan kaikki siltä väliltä, se ois nyt semmoinen juttu, että tämä oli tässä.
SILJA: Meikäläinen kyllä on oppinut ihan valtavasti tämän Vesimerkillistä-podcast-kauden aikana metsäluonnosta. Harmittaa oikeastaan vain se, miten paljon meillä jäi kertomatta, kokonaisia aiheita, esimerkiksi metsän ekosysteemipalveluiden hinnoittelu, ja hiljaisten ja pimeiden alueiden merkitys luonnolle, ihmisille.
JOHANNA: Mua olisi hirveästi kiinnostanut kertoa enemmän metsäkallioista. Niistä olisi sikäli ihan myönteistäkin kerrottavaa, että talousmetsien hoidon suosituksia ollaan uudistamassa parhaillaan näiden kallioiden suhteen ja pikkulinnut on meille laulaneet vähän, mihin suuntaan. Näköpiirissä on, että tulevaisuudessa talousmetsien hoidossa ehkä huolehditaan pikkuisen paremmin metsäkallioiden luonnosta.
SILJA: Hienoa. Minua taas kiinnostaisi kyllä nähdä, millainen paikka se on, minne se kansallispuisto olisi pitänyt tulla, ja sitten nämä ennallistamispoltot, joista puhuttiin, kyllä ne kiinnostaa myös. Ja sitten mua kiinnostaisi tehdä käpyhilloa siperialaisella perinneohjeella.
JOHANNA: Sen jos teet, haluan osingoille siitä kokeilusta. [naurua] Näiden kulinarististen juttujen lisäksi mua oikeasti kyllä kiinnostaisi ehkä eniten, jos tämän posketonta metsäkatoa aiheuttavan Tampereen kirotun oikoradan suunnitelmat vain ammuttaisiin suoraan Maata kiertävälle radalle. Tämmöiset terveiset sinne hankeyhtiöön ja eduskuntaan.
SILJA: Mmm, mur. Siinäpä sitä olisi taas tarvetta kansalaisten aktivismille: 180 kilometriä luontoa ja kulttuurimaisemia. Niitä voisi puolustaa. On tämä kyllä Suomessa melkoista, että nykyään ihmisten aika menee niin monella rintamalla tähän luonnon puolustamiseen, valtavasti tunteja. Milloin kaivoksia, milloin vanhojen metsien avohakkuita, milloin väärään paikkaan tulevia tuulivoimapuistoja ja niin edelleen. Ajatella, jos tuo kaikki huolestuneiden ja valveutuneiden kansalaisten aika ja energia voitaisiin johonkin käyttää muuhun: ihmiset voisi kehittää opiskelemalla itseään, tehdä enemmän työtäkin, innovoida, pitää yllä terveyttä, hoitaa läheisiä ja olla ystävien ja perheen kanssa.
JOHANNA: Mutta hei, tää syksy on nyt sattuneesta syystä ollut tietyillä maantieteellisillä alueilla aika raskas. Olisiko meillä yhtään kevyempiä aiheita tähän loppuun?
SILJA: Noooo… Jos pitäisi vaikka esitellä itsensä pelkästään metsään tai puihin liittyvällä sanastolla, niin miten esittelisit?
JOHANNA: Oletko tosissasi? Jos vaikka alkajaisiksi ihan omalla sukunimellä?
SILJA: Okei, Viitanen, tietysti tämä oli sulle vähän liian helppo juttu, mutta koitas nyt jotain muuta.
JOHANNA: No mitenkäs muutenkaan tämmöinen latvasta laho vanha kääpä nyt itseään osaisi enää esitellä…
SILJA: Lahopuulla ja käävällä on sentään jotain arvoa monimuotoisuudelle, mutta entä jos niin kuin meikäläinen, tämmöinen juureton ja tuntee välillä olevansa kuin ajopuu, tai lastu laineilla…
JOHANNA: Tehdäänköhän kuule me nyt hiukkasen tikusta asiaa?
SILJA: No joo, ehkä me sahataan tässä omaa oksaa ja karkotetaan se meidän ainoa jäljellä oleva kuulija. Sen verran kyllä haluaisin lisätä, että kun metsätalousihminen näkee metsässä vain tukkipuun ja kuitupuun ja ehkä sitten vielä taimia, niin entäpä jos me nähtäisiin metsää katsoessa niin kuin entisaikain ihmiset. Nähtäisiin, kun petäjä on mäntäräinen, miten se varttuu männyksi ja on vanhoilla päivillään suosto, kelo, honka, komo, jotkut jopa aarnihonkia. Tää tosiaankin on pelkkää haavetta, että jotain aarnihonkia pääsisi täällä Etelä-Suomessa ihailemaan. On vain nuo runon sanat ukin perintönä.
JOHANNA: Voitaisiin oikeastaan lopettaa johonkin, mitä samainen ukkisi kirjoitti 47 vuotta sitten. Näillä teksteillä oli hirveän mainio nimi. Nämä olivat ”uforismeja”.
SILJA: Hän käytti myös termiä ”sähkeitä tähdistä”. Olisiko sulla joku ääni sen kaveriksi? Jos annettaisiin kuitenkin viimeinen sana luonnolle?
JOHANNA: On joo. Tämän Reino Rinteen tekstin jälkeen kannattaa kuvitella nyt siihen paikkaan itsensä, missä olen tämän äänittänyt. Seisot pimeässä loppukesän yössä erämaajärven rannassa. Siinä vasemmalla puolella kohoaa pitkä harju. Oikealla puolella aukeaa suo. Ihan kaikki siellä on sopeutunut elämään juuri siinä paikassa, sillä maaperällä, siinä vedessä, valossa taikka varjossa, rahkaturpeessa tai harjuhiekassa. Mutta sitä sä et voi kuulla. Tiedät vain, että jossain siellä pimeydessä on kaikki idänkeulankärjet ja sarjatalvikit ja suon rauhassa on sääksenpesät, mutta ei sieltä mitään kuulu. Sitten aloittaa kuikat. Ja kun erämaajärvi on siinä vähän semmoisena kulhona harjun alla ja ääni kantaa hyvin vettä pitkin, koko se maisema soi.
PETRI: ”Puut tahtovat itse hoitaa kasvualustansa. Pitää kodin eloa antavana. Kasvua tuottavana. Pudottavat lehtensä, neulasensa, kuivuneet oksansa. Maatuvat lopulta itse jälkeläistensä kasvualustaksi.”
PETRI: ”Katsomme metsää puun juurelta. Miksi emme kiipeä puuhun, lähelle latvaa? Näkisimme kauemmaksi – huomispäivään.”
PETRI: ”Metsään ei pidä mennä panssaroituna, modernisti hampaisiin asti aseistautuneena. Metsään pitää mennä henkisesti avoimena, nöyränä, vastaanottavaisena. Hilpeällä mielellä.”
PETRI: ”Lyhyellä aikavälillä luonto pystyy puolustautumaan ihmistä vastaan vain ihmisen avulla.”
[kaksi kuikkaa huutelee toisilleen täysin hiljaisella erämaajärvellä, moninkertainen kaiku vastaa]
[käki kukkuu]
PETRI: Kuuntelit Etelä-Hämeen luonnonsuojelupiirin Vesimerkillistä-podcastia, jonka käsikirjoittivat ja toteuttivat Silja Kononen ja Johanna Viitanen. Tekstisitaatit luki Petri Rinne. Äänen säädöstä vastasi audiotohtori Tomi Taskinen. Podcast on saanut rahoitusta Suomen tiedetoimittajain liitolta.
[toinen käki kukkuu]
SILJA: Kukaan meidän haastateltavista ei halunnut olla talousmetsä.
JOHANNA: Mutta hei Silja. Millainen metsä sä olisit?
SILJA: Mä en koe, että voisin sanoa olevani vielä vanha metsä, joten olisin varttunut sekametsä, sellainen joka on saanut olla ihan rauhassa. Valtapuulajina on rauhallinen kuusi, jota kasvaa eri-ikäisenä ja siellä seassa on runsaasti pihlajia ja lahonneitakin koivuja ja haapoja. Mutta on myös paljon linnunlaulua ja nokan koputtelua. Sitten siellä on pehmeä sammalmatto ja puro ja siellä on muurahaispesiä ja suppilovahveroita. Tämmöinen metsä mä haluaisin olla, ja tällaisessa metsässä mä saan olla. Mutta entäpä sinä?
JOHANNA: Mä olisin lähteinen semmoinen lehtokorpi jossain puronvarressa varmaan. Siellä olisi tosi paljon valtavaa haapaa ja vanhoja kuusia, jotka tekee sitä korven varjoisuutta sinne. Tuomea ja saniaista valtavan paljon. Voisi olla aika louhikkoista, semmoista vaikeakulkuista. Olisin semmoinen vaikeasti lähestyttävän näköinen, että useimmat pysyy sieltä ihan tosi visusti loitolla, mutta sitten kun sille antaa aikaa, niin alkaa huomata sen valtavan monimuotoisuuden. Ja ainoa, mitä sellainen metsä haluaa, se haluaa olla rauhassa ja se haluaa kuhista sitä elämää. Sellainen metsä mä olisin.