Börje Kettusen perhe
Viime äitienpäivänä olin palaamassa hautausmaalta kotiin, kun editseni jolkotteli kettu isoa rottaa roikottaen. Lähdin seuraamaan kettua, ja päädyin Armilan sairaalan alueelle. Kettu istahti nurmikolle ja sen ympärille pelmahti viisi pientä poikasta. Yksi pennuista sieppasi rotan, ja loput neljä alkoivat imeä lutsuttaa emon nisiä.
Ketun pesä oli vaarallisessa paikassa parkkipaikan vieressä olevan rakennuksen alla. Sairaala-alueella on vilkas liikenne, samoin läheisillä kaduilla. Vettäkään ei ollut missään. Sateen jälkeen pennut lipittivät juomista parkkipaikan pienistä vesilammikoista. Lammikoiden kuivuttua joku henkilökunnasta huolestui, ja pihalle ilmestyi punainen pesuvati täynnä vettä.
Kävin silloin tällöin kuvaamassa emoa ja pentuja pitkällä teleobjektiivilla, jonka ansiosta saatoin pysytellä kaukana ketuista. Kettuemo oli citykettu, eikä se pelännyt ihmisiä. Pennut ottivat tietenkin emosta mallia, joten niistä oli tullut aivan liian kesyjä. Kesyyntymistä lisäsivät kännykkäkuvaajat, jotka työnsivät puhelimiaan lähes pentujen kuonoon kiinni.
Emo kantoi säännöllisesti pesälle rottia, leipää, autojen yliajamia raatoja ja mitä ruokaa milloinkin sattui löytämään. Kettu on hyödyllinen neljällä jalalla kulkeva jätemylly, joka korjaa talteen kaiken syötäväksi kelpaavan ja pitää kurissa rotta- ja myyräkantaa.
Nopein ja nälkäisin pentu sai aina emon tuoman saaliin itselleen. Sen jälkeen emo imetti poikasensa, ja kirputti niitä hellästi. Sitten se lähti uudelleen etsimään saalista, ja jätti pennut nurmikolle peuhaamaan keskenään. Kettuemo oli hyvä äiti, mutta pentujen vartuttua se joutui välillä komentamaan niitä. Pennut tottelivat emoa kiltisti.
Varhain sunnuntaiaamuna 16. kesäkuuta tuttu kuvaaja lähetti viestin. Hän oli löytänyt emoketun kuolleena pesän läheltä. Kiiruhdin Armilaan ja jäimme yhdessä odottamaan eläinsuojeluyhdistyksen villieläimistä vastaavaa eläinsuojeluneuvojaa Mirkka Nousiaista paikalle. Hän otti kuolleen kettuemon mukaansa ja lähetti siitä näytteet Ruokavirastoon kuolinsyyn selvittämiseksi.
Pennut olivat nyt omillaan ilman emon huolehtimista ja turvaa. Ne oli vieroitettu vasta puolitoista viikkoa aiemmin, eli ne olivat vasta vauvoja. Emo ei ollut enää ruokkimassa niitä eikä opettamassa tärkeitä taitoja, kuten saalistamista ja elämässä selviämistä.
Aluksi eläinsuojeluyhdistys päätti tukiruokkia pentuja pesällä. Kun tieto emoketun kuolemasta levisi, rupesivat jotkut kaupunkilaiset vaatimaan poliisilta pentujen tappamista. Onneksi eläinsuojeluyhdistys sai peruttua tappomääräyksen. Poikaset päätettiin loukuttaa ja viedä turvaan villieläinhoitolaan.
Eläinsuojelulain mukaan avuttomassa tilassa olevia luonnoneläimiä pitää auttaa. Ketunpennut olivat niin nuoria, etteivät ne olisi pärjänneet ilman emoa. Kaksi pentua oli heti emon kuoleman jälkeen lähtenyt hortoilemaan ajotielle, ja ne löytyivät kuolleena. Oli selvää, että jos tilanteeseen ei puututa, kaikki pennut kuolevat.
Tiistaiyönä eläinsuojeluyhdistys onnistui loukuttamaan kaksi pentua, ja Nousiainen vei ne yöllä villieläinhoitolaan. Yksi poikanen oli vielä kateissa, eikä kukaan ollut saanut siitä näköhavaintoja. Oliko poikanen jo ehtinyt kuolla, sillä rakennuksen alta pesästä levisi mädäntyvän raadon löyhkä. Illalla otin mukaani tehokkaan taskulampun, ja valaisin rakennuksen alustaa. Pennusta ei näkynyt jälkeäkään, ei elävänä eikä kuolleena.
Nousiainen päätti virittää loukut uudelleen yöksi, että kolmaskin poikanen saataisiin turvaan. Myöhään illalla sain puhelun, ja iloinen ääni kertoi pennun kurkistelleen talon alta. Klo 3.15 tuli toinen puhelu. Pentu oli nyt loukussa.
Uni karisi nopeasti silmistä, kun lähdin hakemaan pentua. Levitimme auton tavaratilaan muovin ja sanomalehtiä, ja nostimme loukun pentuineen autoon. Ketunpennun matka kohti villieläinhoitolaa alkoi.
Parin tunnin ajomatkan aikana ketunpentu pysytteli aivan hiljaa häkissään. Oli pakko pysähtyä puoli tuntia ennen määränpäätä tarkistamaan, että pentu on kunnossa. Nostin häkin päällä ollutta peittoa. Uninen pieni kettu haukotteli makeasti häkissään. Olin ristinyt sen ajomatkan aikana Börje Kettuseksi, vaikka en tiennyt onko se uros- vai naaraspentu. Se oli pentueen pienin ja emon lellikki, ja luultavasti naaras. Mutta Börje siitä kuitenkin tuli.
Villieläinhoitolasta tultiin meitä vastaan, ja varhain aamulla Börje Kettunen lähti uuden isännän, kokeneen luonnoneläinhoitajan, mukana kohti uutta elämää. Villieläinhoitolassa se saa kasvaa aikuiseksi kahden sisaruksensa kanssa, ja siellä pennut opetetaan karttamaan ihmisiä sekä pärjäämään itsenäisinä kettuina. Myöhemmin kaikki kolme vapautetaan luontoon.
Anna-Liisa Pirhonen