Tikkaretkelle Pappilanniemeen

Jos haluaa nähdä ja kuvata eri tikkalajeja, kannattaa suunnata Pappilanniemen suojelualueelle Lappeenrantaan. Rauhoitettu suojelualue on noin 30 hehtaarin suuruinen, ja sieltä löytää erilaisia luontotyyppejä ja paljon tikoille tärkeää lahopuuta. Niemessä kulkee noin kaksi kilometriä pitkä valaistu kuntorata, ja sen lisäksi pitkin rantoja ja niemen läpi kulkee kapeita polkuja.

Retkilläni Pappilanniemessä kuljen mieluummin pitkin pieniä polkuja kuin leveää kuntobaanaa. Polkujen varsilta olen nähnyt ja kuvannut Suomessa pesivistä seitsemästä tikkalajista kuusi: valkoselkä-, käpy- ja pikkutikan, palokärjen sekä pohjan- ja harmaapäätikan. Käenpiika on vielä näkemättä. Kuntoradalla liikkuu kesät talvet ihmisiä, ja tikat ovat aika tottuneita kulkijoihin. Kuvaan lintuja aina pitkällä teleobjektiivilla, jolloin ne eivät häiriinny ja lennä karkuun.

Palokärki on helppo löytää niemestä. Se ilmoittaa olinpaikkansa kaikuvalla ja kimeällä kuikuikui -huudolla ja rytmikkäällä rummutuksella. Ruokansa palokärki etsii lahopuista ja muurahaiskeoista. Talvella se uskaltautuu myös lintujen ruokintapaikoille syömään rasvaa.

Käpytikka on yleisin tikkalajimme, ja se käyttää talvisin ravinnokseen käpyjen siemeniä. Käpytikat tulevat myös mielellään syömään talia ja pähkinöitä linturuokinnalta. Kesällä käpytikka syö hyönteisiä ja matoja ja usein se rosvoaa myös pikkulintujen pesiä. Käpytikka on helppo tunnistaa mustavalkoisesta värityksestä, isosta valkoisesta hartialaikusta ja punaisesta alaperästä.

Käpytikka hakkaa joka kevät uuden pesäkolon. Seuraavina kesinä muut kolopesijät pesivät vanhoihin käpytikan koloihin, joten se on hyödyllinen asuntorakentaja.

Valkoselkätikka kuuluu Pappilanniemen vakituiseen pesimälinnustoon. Leudon talven takia ne ovat aloittaneet soitimen jo nyt tammikuussa, suunnilleen kuukauden normaalia aikaisemmin. Valkoselkätikka tarvitsee elääkseen vanhoja koivuvaltaisia lehtimetsiä, joissa on lahopökkelöitä. Myös valkoselkätikka vierailee mielellään taliruokinnalla.

Olen löytänyt pari kertaa valkoselkätikan pesän ja lähettänyt kuvat tikoista rengastustoimistolle ja ilmoittanut pesinnän WWF:lle. Valkoselkätikkoja värirengastetaan, ja ne tunnistetaan renkaiden värien ja järjestyksen avulla. Löytämieni pesien tikanpoikasia ei kuitenkaan rengastettu, sillä pesät olivat korkealla lahossa koivussa, ja puuhun kiipeäminen olisi ollut rengastajalle vaarallista.

Pikkutikka on väritykseltään kuin pieni valkoselkätikka ilman punaista pyrstön alustaa. Pikkutikka on pikkuisen talitinttiä suurempi. Soidinaikana pikkutikan löytää suunnistamalla sen kiikittävää ääntä kohti.

Pohjantikan olen löytänyt Pappilanniemestä pari kertaa. Se oli varsin peloton, ja kiersi koivun runkoa lähellä maan rajaa etsiessään hyönteisiä. Pohjantikka on keskikokoinen tikka, pikkutikkaa suurempi ja käpytikkaa pienempi. Nuoren linnun ja koiraan päälaki on keltainen. Pohjantikka tarvitsee elinpiiriinsä vanhaa havumetsää, jossa on kuivia kuusia.

Harmaapäätikka on päältä vihreä ja alta vihertävänharmaa. Pappilanniemessä on harmaapäätikan kaipaamaa iäkästä lehti- ja sekametsää. Löysin harmaapäätikan pesän läheltä vesirajaa isosta haavasta. Poikaset kurkistelivat pesäkolosta, joten poistuin nopeasti paikalta. En halua häiritä rauhoitettujen lintujen pesintää. Kuvia saa muualtakin kuin pesältä, esimerkiksi laittamalla talvella tikkoja varten rasvaruokinnan.

Vuoden 2019 syksyllä itärajan takaa Suomeen vaelsi runsaasti pohjan- ja valkoselkätikkoja. Kaikille ei kuitenkaan löydy sopivaa reviiriä, sillä tikat tarvitsevat elääkseen vanhoja metsiä ja lahopuuta. Niitä ei ole riittävästi tehometsätalouden ja avohakkuiden takia. Valkoselkätikka on uhanalainen, käenpiika ja pikkutikka ovat vaarantuneita, harmaapäätikka ja pohjantikka ovat silmälläpidettäviä. Vain palokärki ja käpytikka ovat elinvoimaisia lajeja. Kaikki Suomessa esiintyvät tikkalajit on rauhoitettu.

Teksti ja kuvat: Anna-Liisa Pirhonen

Kirjoittaja on Etelä-Karjalassa asuva luonnonmaantieteilijä ja luontovalokuvaaja.