Tuulivoimaa 1/7: Me tässä

Tuulivoima on saasteeton sähköntuotantomuoto, jonka raaka-aine -tuuli- on kotimaista ja alati uusiutuvaa. Saasteettomuudesta johtuen on tuulivoimala mahdollista rakentaa asutuksen keskelle – tai oli, ennekuin tuulivoimalle keksittiin vaaroja. Tuulivoiman lisääntyessä alettiin sähköntuotantomuodolle laatia rajoituksia. Ympäristöministeriö julkaisi ohjeet vuonna 2002. Niiden pohjalta ollaan suomalaisessa tuulivoimasuunnittelussa menossa niin kirjaimellisesti metsään, että toiminnan kutsuminen suunnitteluksi on suureellista.

Ohjeiden mukaan tuulivoimalan varoetäisyys asuinrakennukseen on kilometri. Sosiaali- ja terveysministeriö on suositellut kahta. Tästä johtuen tuulivoimaloille (mainoskielellä ”tuulipuisto”) on lähdetty rajaamaan etäisiä luontoalueita kaukana kuluttajista. Suunnittelulla pilataan ranta- ja metsämaisemia: tuulivoimala muuttaa laajan alueen luontomaisemaa teolliseksi maisemaksi. On jouduttu nurinkuriseen tilanteeseen, jossa teollisuuslaitoksia pyritään sijoittamaan jopa kansallispuistomaisemiin ja kartoitetuille hiljaisille alueille. Tuulivoimalat ovat kuitenkin teollisuusrakennuksia. Kuluttajien sijainnin ohella kaapelointi- ja tieverkostokustannusten vähentäminen ovat olennaisia syitä, miksi tuulivoima-alueet on järkevää sijoittaa taajamien äärelle.

Asuin vuosina 1992-2000 Reposaaressa, jonka aallonmurtajalle rakennettiin Porin ensimmäinen tuulivoimala vuonna 1993. Suunnitteluvaiheessa kyläläiset pelkäsivät meluhaittoja, mutta sähköntuotannon alettua huomattiin, että voimalat ovat äänettömiä – ja kauniita verrattuna ennestään alueella olleeseen teollisuusrakentamiseen. Kun saareen rakennettiin toinenkin tuulivoimala, ne tuottivat sähköä kylän (hieman alle tuhat asukasta) kulutuksen verran. Tätä ennen oli myös Hailuodossa päädytty tilanteeseen, jossa tuulimyllyt tuottivat sähköä asukkaiden kulutuksen verran. Hailuodon voimalat sijaitsevat satamataajamassa ja kaikki Porin 1990-luvun tuulivoimalat sijaitsivat taajama- ja teollisuusmaisemassa.

Nyt asun Hämeessä, jossa voimalat on taajamien ohella rajattu pois Hämeen Härkätien kulttuurimaisemasta, jonne tuulimyllyt ovat perinteisesti kuuluneet, ja toisaalta ”parhaitten sijoituspaikkojen” joukossa on Torronsuon kansallispuiston maisema. Tämä on hölmöä, sillä kansallispuistojen merkitys matkailulle nojaa luonnonmaisemiin. Torronsuo on vieläpä poikkeuksellisen merkittävä kansallispuisto: laaja avosuo muistuttaa Lapin maisemia ruuhka-Suomessa, valtatien läheisyydessä sadan kilometrin päässä pääkaupungista. Suona alueen arvo kasvaa toiseen potenssiin kansainvälisesti harvinaisena ympäristönä, joka vetää ulkomaisia matkailijoita ja tutkijoita.

Ajattelematonta on myös sijoittaa tuulivoimaloita harvaan asutuille rannoille ja ulapoille: paitsi että käyttäjät ovat kaukana, rantasijoittamisella poikkeuksellisen laaja alue muutetaan jo yhdellä pylväällä luonnonmaisemasta teollisuusmaisemaksi. Rannoilla toki tuulee sisämaata enemmän, mutta tuuli on ollut muuallakin lisääntyvä luonnonvara sen koommin kun meremme 1980-luvulla lakkasivat talvisin jäätymästä. Kivisen rakennuskannan ansiosta kaupunkien paikallisilmasto on lämpimämpää kuin ympäröivän maaseudun, mikä lisää kaupunkien tuulisuutta. Järki on hukattu aluesuunnittelussa vieläpä siinä, että näille etäisille ranta- ja metsäaluille kaavoitetaan mahdollisimman korkeita tuotantolaitoksia: on täysin meidän ihmisten päätettävissä määritellä voimaloille maksimikorkeus, ja jos esimerkiksi 50 metrin korkeusrajoitus ei houkuttele yrittäjää, mitään ei ole menetetty.

Karri Jutila

Seuraavassa osassa: …törmäyksiä…ruumista…räjähtää…