Hovinkartanon luontopolku vie monimuotoiseen hämäläislehtoon
Hauhon Hovinkartanoon avautui uusi luontopolku 3.7.2019. Se vie kartanon pihapiiristä 1700-luvun puutarhan paikalle luonnontilaiseksi palautuneeseen lehtoon ja Hovinkartanon 28-kuppiselle rautakautiselle uhrikivelle. Kuppikivi on aikanaan sijainnut Pyhäjärven rannassa, veden pinnan laskun jälkeen se on jäänyt metsän ja pellon reunaan. Kivi on Suomen suurimpia. Luontopolun päätepisteenä ovat parisataavuotiaat rauhoitetut komeat metsälehmukset.
Yhteistyössä olivat mukana Hovinkartano, opastauluihin luonto- ja historiatekstit laatinut Hämeenlinnan seudun luonnonsuojeluyhdistys sekä Sotjalan kulttuuri- ja perinneyhdistys.
Luontopolulle pääsivät ensimmäisinä tutustumaan Hovinkartanon kesän 2019 taidenäyttelyn avajaisvieraat.Opasteet palaavat polun varteen jälleen kesäksi 2020.
Joitakin esimerkkejä luontopolun rasteista:
Monimuotoinen lehto
Lehdot ovat etelähämäläisen luonnon ylpeydenaiheita, toisaalta niiden suojelu on myös meille erityisvastuu. Lehtoja on Suomen metsäpinta-alasta vain prosentin verran. Lehdot ovat uhanalaisia luontotyyppejä, ja Hämeessä parhaat lehdot on aikoinaan raivattu pelloiksi. Noin kolmannes lehtojen eliölajeista on uhanalaisten listalla, ja lähes puolet uhanalaisista metsälajeista elää ensisijaisesti lehdoissa. Lehdot ovat ravinteikkaita ja reheviä kasvupaikkoja, jolloin lajimääräkin on suuri. Lehdot ovat Suomen metsätyypeistä monimuotoisimpia. Jalkojen alla ja ympärillä elää satoja tai tuhansia lajeja, joita ei kaikkia ole vielä edes tunnistettu. Maaperä kuhisee elämää; mikrobeja, sienirihmastoja ja muita hajottajia, jotka muokkaavat maahan pudonneet lehdet lehtomullaksi. Maaperä on usein kalkkipitoinen ja korkeintaan lievästi hapan. Lehto vaatii säilyäkseen myös sopivan kosteuden ja pienilmaston. Jalopuu- ja pähkinäpensaslehdot ovat lailla suojeltuja luontotyyppejä.
Lehdon kasvit
Lehdon ravinteikas ja kostea maaperä elättää joukon vaateliaita kasvilajeja, joita ei muualta tapaa. Kenttäkerroksessa ei näy kangasmetsistä tuttuja varpuja, vaan runsaasti erilaisia ruoho- ja heinäkasveja. Lehdoille ovat tyypillisiä myös erilaiset saniaiset, kuten alvejuuret, hiirenporras ja metsäimarre. Valkovuokot ovat täällä kevään näkyvimmät kukat. Lehdossa kukkivat mm. ketunleiväksikin kutsuttu käenkaali, oravanmarja, luhtalemmikki, metsäkurjenpolvi, ojakellukka, lillukka, sudenmarja, vuohenputki sekä metsä-, lehto- ja suo-orvokki. Mesiangervo ja vadelma kurottavat kenttäkerroksen yläpuolelle. Paikoin polun varrella kasvaa kieloja. Lehdon sammaleet ovat usein isolehtisiä lehtosammalia, kuten lehtoruusukesammal, isokastesammal, metsälehväsammal ja isomyyränsammal. Lehtipuiden tyvelle nousevat mm. tikanhiippasammal ja suikerosammaleet.
Lehdon puut ja pensaat
Luontopolun varrella kasvaa useita hämäläisille lehdoille tyypillisiä lehtipuita, kuten pihlajaa, haapaa, raitaa, tuomea, vaahteraa, harmaaleppää, hieskoivua ja metsälehmusta. Jokunen tammikin yrittää nousta. Monilaajisuus ja puiden eri-ikäisyys turvaavat osaltaan monimuotoisuutta ja pitävät yllä hiilinielua. Lehdon pensaskerroksessa kasvavat mm. lehtokuusama, taikinamarja, pähkinäpensas, näsiä ja kulttuuritulokkaana pidettävä terttuselja. Herukat ovat kuulunut vanhastaan suomalaiseen lajistoon, mutta täällä herukka saattaa olla puutarhakarkulainen. Ilmaston lämpeneminen suosii jaloja lehtipuita ja parantaa niiden siementen itävyyttä. Varsinkin vaahtera valtaa nopeasti tehokkaana leviäjänä ja varjostajana alaa. Monipuolinen ravintokasvien runsaus pitää yllä rikasta hyönteismaailmaa, joka vuorostaan houkuttelee lehtoon lintuja.
Lahopuun rikas elämä
Puun kuolema on osa elämän kiertokulkua, kun lahottajat hajottavat puuaineksen uuden kasvun rakennusaineiksi. Lahopuujatkumo, eli jatkuva uusien puiden kaatuminen ja maatuminen on edellytys rikkaalle monimuotoisuudelle. Kullekin puulajille ja lahoamisen vaiheelle on omat omat puuta hyödyttävät lajinsa. Osa elää vielä elävällä puulla, osa juuri kuolleella, jotkut muiden hieman pehmentäneellä tai jo pitkälle lahonneella puulla, osa elää kuoren alla nilakerroksessa, osa puuaineksessa. Erityisen arvokasta monimuotoisuuden ylläpidolle on juuri runsas lehtipuulaho. Puusta jää jäljelle usein joko rusko- tai valkolaho sen mukaan, käyttääkö pääasiallinen lahottaja puusta vain vaaleamman selluloosan vai pystyykö hajottamaan myös sideaine lingniinin. Melkein näkymättömien hajottajien maailmasta alkaa ravintoverkosto, jonka huipulla ovat linnut ja lehdon nisäkkäät.
Lohduttavat lehmukset
Metsälehmus on ilmeisen sitkeä puu, koska se on kestänyt pitkään jatkuneen hävittämisen. Lehmuksen niintä on kiskottu mm. köysien ja kalanpyydysten tarpeiksi satoja vuosia. Lehmus on osin lämpimän kauden jäänne ja kasvaa täällä lähellä luontaista pohjoisrajaansa. Se kukkii Suomen puista viimeisenä, heinä-elokuun vaihteessa, jolloin sen tuoksu houkuttelee parvittain pölyttäjiä. Lehmus on ollut kuitenkin huono itämään siemenestä, ja suurin osa metsälehmuksista on kanto- tai juurivesoja. Suuri lehmus voikin olla aikoja sitten hävinneen puun kasvun jatkaja. Taimena lehmus sietää varjostusta ja pärjää siksi lehdon kovassa valokilpailussa. Vaikka vanha lehmus tyypillisesti lahoaa sisältä ontoksi, puu saattaa elää ja pysyä pystyssä useamman sata vuotta. Lehmus oli kansanperinteessä yksi pyhistä puista, voimien ja lohdutuksena tuoja. Se oli etenkin naisten puu, siinä missä tammi oli miesten.
Haapa on elämänpuu
Haapa on Suomen luonnossa monimuotoisuuden ylläpitäjä ja ilmentäjä. Haapa elättääkin satoja eliölajeja, ja osa elää vain haavalla. Se tarjoaa runsaasti ravintoa, ja pehmeään puuainekseen on helppo kaivertaa koloja. Valkoselkätikka ja liito-orava ovat tunnetuimpia haapaan tukeutuvia uhanalaisia. Haapa on nopeakasvuinen puu ja latvus voi nousta metrinkin vuodessa. Harva haapa kuitenkaan ehtii järeäksi puuksi myyrien, jänisten ja hirvieläinten verottaessa taimia. Haavan kuori on puiden kuorista ravitsevin. Suuri emohaapa voi tuottaa jopa 50 miljoonaa siementä, mutta harva niistä löytää itämiselle sopivan avoimen paikan. Enimmät haavat nousevat juurivesoista. Toisaalta haapa on pioneerilajina nopea valtaamaan esimerkiksi paloaloja. Lehtikarike on kalkkipitoista, joten haapa pitää osaltaan lehdon maaperän otollisena vaativille lehtokasveille. Haavan rungolta voi löytyä harvinaisempien lajien ohella vaikka tumma haavankääpä ja keltaisina laikkuina haavankeltajäkälää.
Pyhä pihlaja, kodin suojelija
Perimätiedon mukaan Hovinkartanon lehto oli alkujaan pihlajalehto, ja pihlajalle on raivattukin uutta tilaa. Kasvupaikkansa suhteen pihlaja eli kotipihlaja ei nirsoile. Komeiksi puiksi se yltää juuri lehdon valoisissa osissa, mutta ehtii harvoin useamman vuosikymmenen ikäiseksi. Pihlajalle on monta ottajaa. Jo kansanlääkintä osasi hyödyntää pihlajanmarjojen suurta C-vitamiini- ja karoteenipitoisuutta. Puun ollessa kukassa sen tuoksu houkuttelee parvittain kärpäsiä, perhosia, kovakuoriaisia ja mehiläisiä, ja marjat syksymmällä mm. tilhiä, rastaita ja punatulkkuja. Puuaines on tiivistä, sitkeää ja taipuisaa, sopivaa useisiin erikoistarkoituksiin. Kansanperinteessä pihlaja oli ensimmäinen pihapiiriin istutettu puu, onnen tuoja ja talon suojelija. Puun hävittäminen taas tiesi talon tuhoa. Taianomaisuudesta kertoo miten pihlajasta luettiin sekä hyviä että huonoja ennusmerkkejä, kuten säät, sadot, sodat tai naimaonni. Pihlaja on symbolisoinut mm. hedelmällisyyttä ja Neitsyt Mariaa. Kalevalassa ”Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät lehvät oksasilla, marjaset sitäi pyhemmät.”
Linnunlaulu
Lintujen laulua säätelevät Auringon seisaukset: talitiainen – laulajista aikaisin – aloittaa tavallisesti uudenvuodenpäivänä, viikko talvipäivänseisauksen jälkeen. Runsain lintukonsertti kuullaan viimeisten muuttolintujen kuten luhtakerttusen saapuessa kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Vuorokauden kuluessa eniten laulajia on ääniaalloilla auringonnousua edeltävänä tuntina. Tällöinkin kuorolla on järjestyksensä: samalla äänenkorkeudella laulavat lajit eivät laula yhtaikaa vaan vuorotellen, ja kesäisessä auringonnousussa hädintuskin on äänetöntä sekuntia. Viikko kesäpäivänseisauksen jälkeen kesämaisema on huomattavan äänetön. Heinäkuussa ääniaallot valtaavat juhannuksen jälkeen aikuistuvat heinäsirkat ja hepokatit. Elokuun alusta lähtien kuullaan vaimeampaa syyslaulua, kun nuoret linnut harjoittelevat kevättä varten. Marraskuussa linnut ovat hiljaa.
Paras laulaja
Erään tieteellisen linnunlaulututkimuksen mukaan maailman paras laululintu on Hauhonkin mäntykankailla harvinaisena jokeltava kangaskiuru. Tutkimuksessa otettiin huomioon muun muassa vuotuisen ja vuorokautisen lauluajan pituus, esiintyykö talvi- ja yölaulua, laulun muuntelevuus ja jatkuvuus. Vuonna 2002 maassamme järjestettiin kansanäänestys parhaasta laululinnusta. ”Laululinnulla” tarkoitetaan usein laulavaa varpuslintua, mutta Suomen suosikeissa on yksi vesilintukin. Viiden kärki oli seuraava:
1. mustarastas
2. satakieli
3. kuikka
4. viitakerttunen
5. peippo
Mikä on Sinun suosikkisi?
Mustarastas
Mustarastas (Turdus merula) laulaa rauhallisia huilumaisia säkeitä maaliskuun puolivälistä alkaen niin havumetsissä kuin kaupungeissakin, hiipuen heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Suomalaisten ohella ovat britit äänestäneet sen miellyttävimmäksi laulajaksi. Laulu sisältää vähän matkintoja, ja muiden rastaiden tapaan saman seudun mustarastaat oppivat ”hittejä” naapureiltaan. Mustarastas on laululinnuistamme kovaäänisin, sen ääni kantaa puolitoista kilometriä. Mustarastas laulaa mieluiten aamu- ja iltahämärissä.
Satakieli
Satakieli (Luscinia luscinia) on myös kovaääninen laulaja jonka kastanjettinäppäilyt kuulee lähes puolentoista kilometrin päähän. Laulu kuulostaa nimenmukaiselta, mutta itse asiassa satakielikoiraalla on kymmenkunta erilaista säettä, joita se laulaa vaihtelevassa järjestyksessä. Satakieli ei matki muita lintulajeja, mutta naapureiltaan ne oppivat ”hittejä” heimolaistensa rastaiden tavoin. Toisaalta satakieli on matkivien lintulajien suosikkeja ja päätynyt nuotinnettuna säveltäjienkin musiikkiteoksiin. Satakielen laulu alkaa rehevissä lehdoissa ja puistoissa toukokuun puolivälissä ja päättyy juhannuksena. Laji kuuluu yölaulajiin, mutta erityisesti toukokuussa laulaa se päivisinkin.
Kuikka
Kuikka (Gavia arctica) on saanut nimensä yksinkertaisesta reviiriäänestään, joka kuuluu monen retkeilijän ja mökkelijän kesayöhön – se kantaa neljä ja puoli kilometriä. Vuonna 2010 se valittiin äänestyksessä ”rakkaimmaksi mökkilinnuksi. Karuilla järvillä – kuten viereinen Pyhäjärvi – viihtyvä kuikka liittyy äänimaisemaan huhtikuun puolivälissä ja lopettaa syyskuun puolivälissä.
Viitakerttunen
Viitakerttunen (Acrocephalus dumetorum) on monen lintuharrastajan ja muusikon suosikkilintu, koska se improvisoi ja esittää välillä kauniita huilumaisia jodlauksia. Lähes kaikki sen laulama on matkintoja muilta linnuilta. Ääni on suhteellisen hiljainen, kantaa alle kilometrin, mitä viitakerttunen paikkaa esittämällä taidonäytteensä yöllä kun muut ovat hiljaa. Kun laulu illalla alkaa, lintu jatkaa sitä muutaman neliömetrin alalla neljä – viisi tuntia pitemmittä tauoitta kuin kymmenkunta sekuntia. Viitakerttunen esiintyy pellonreunuspensaikoissa ja tulee joskus omakotitalojen pihapensaisiinkin. Myöhäinen muuttolintu alkaa laulaa toukokuun lopulla ja jatkaa heinäkuun alkuun.
Peippo
Peippo (Fringilla coelebs) on yleisin lintumme. Pirteä säe kajahtaa metsissä vajaan kilometrin päähän maaliskuun lopusta heinäkuun puoliväliin. Nuorten peippojen vaimeata syyslaulua kuulee elokuun alusta syyskuun loppuun. Peippo on tyypillinen päivälaulaja, joka aloittaa aamulla vähän ennen auringonnousua, pitää iltapäivällä siestaa ja lopettaa iltalaulun ennen auringonlaskua.
Lepakot
Jyhkeä Hovinkartano ja tiluksilla olevat ulkorakennukset tarjoavat kesäpesämahdollisuuksia lepakoille. Ne viihtyvät kesäisin puunkoloissa, linnunpöntöissä ja rakennuksissa lämpimissä paikoissa, kun taas talveksi ne etsiytyvät kellarimaisiin oloihin horrostamaan. Lepakot lähtevät liikkeelle tunti auringonlaskun jälkeen ja saattavat lentää kilometrien päähän ruokailuretkillään. Pääravintona ovat hyttyset, ja runsaina esiintyessään lepakoilla on hyttysongelmaa vähentävä vaikutus. Kolme tavallisinta lepakkoa tunnistaa suhteellisen helposti niiden lentopaikoista:
- Pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii) lentää 4-8 metrin korkeudessa piha-aukioilla ja puutarhoissa – kuten Hovinkartanon pihassa.
- Viiksisiipat (Myotis brandtii/mystacinus) lentävät parin metrin korkeudessa plkujen ja teiden yäpuolella.
- Vesisiippa (Myotis daubentonii) lentää alle puolen metrin korkeudessa vedenpinnasta ja esiintyy usein laumoina. Tavattu Hovinkartanonlahdella.
Luontopolun tekstit: Markku Karvonen ja Karri Jutila
