Heinäveden luonnon erityispiirteitä
Mäet, metsät ja vesistöt korostuvat Heinäveden alueen maisemissa. Kallioperä on harmaata graniittia, gneissejä ja liuskeita. Sen päällä on lähes kaikkialla moreenipeite. Mannerjäätikkö on kuluttanut pehmeät kivilajit, mutta kovimmat kiviainekset ovat kuluneet vain vähän ja jääneet ympäristöä korkeammalle, ja näiden kallioiden kaakkoispuolelle on jäätikkö kasannut moreenia. Näin on syntynyt luoteesta kaakkoon suuntautuvia moreeniharjanteita, drumliineja, jotka ovat Heinävedellä yleisiä muodostaen mäkisen maaston. Harjuja ja sora-alueita on vain vähän, lähinnä alueen lounaisosassa. Pehmeiden kiviainesten alueille on syntynyt syviä laaksoja, joihin on muodostunut järviä. Nekin ovat jään kulkusuunnan mukaan suuntautuneet luoteesta kaakkoon. Alavat maat mäkien välissä ovat olleet muinoin veden peitossa, ja siellä on hienompaa maa-ainesta.
Moreenimaat ovat pääosin tuoreiden, kuusivaltaisten mustikkatyypin kangasmetsien peitossa. Reheviä maita on myös runsaasti. Etenkin mäkien alla ja alarinteillä käenkaali-mustikkatyypin metsät ovat yleisiä, ja paikoin on myös lehtoja. Karuja mäntyvaltaisia puolukkatyypin kangasmetsiä on vähemmän, lähinnä sora-alueilla.
Tyypillistä Heinävedelle on kasvillisuustyyppien nopea vaihtelu pinnanmuotojen mukaan. Mäen päällä voi olla kalliolaki ja rinteellä lyhyellä matkalla kaikki rehevyystasot ja metsätyypit, jotka päättyvät mäkien välisessä notkossa joko järven rantalehtoon ja lehtokorvessa kulkevaan puroon. Valitettavasti korpijuotit on täälläkin suurelta osin ojitettu.
Luonnontilaisia vanhoja kuusivaltaisia metsiä oli ennen melko runsaasti, mutta ne on pääosin hakattu erityisesti 1970-1990 -luvuilla, ja niiden tilalla on nyt nuoria kuusikoita. Vanhoja metsiä on enää vähän lähinnä Natura-alueilla, vesistöjen varsilla, Koloveden kansallispuistossa ja muilla pienemmillä suojelualueilla kuten Mattilan suojelualueella ja Heinolanmäellä.
Vanhojen kuusimetsien Heinävedelle tyypillisiä, mutta harvinaisia eläinlajeja ovat mm kuukkeli, lapinpöllö ja sen ravintoeläin metsäsopuli. Näitä on pidetty pohjoisempina lajeina, mutta ne esiintyvät edelleen täällä levinneisyysalueensa etelärajan lähellä. Myös hiiripöllö pesii täällä myyrävuosina, pohjoinen laji sekin. Paluumuuttajana myös pohjoiseksi lajiksi mielletty ahma on 2000-luvulla palannut Heinäveden vakituiseksi asukkaaksi.
Soita on Heinävedellä maaston mäkisyyden vuoksi vain vähän. Suurimmat suot ovat Varissuo kunnan pohjoisosassa, ja lounaisosassa Kyrönsuo, joka on suojeltu, etenkin siellä runsaana kasvavien punakämmeköiden takia.
Järvet ovat niukkaravinteisia, kirkasvetisiä tai hieman ruskeavetisiä. Niistä suurin on kivikko- ja kalliorantainen Kermajärvi, jonka tyyppilintuja ovat kuikka, iso- ja tukkakoskelo, telkkä, selkälokki ja sääksi. Kunnan ylpeys, Kermajärvi, on suurelta osin suojelualuetta. Heinäveden eteläosassa kalliorantaisella Kolovedellä asustava saimaannorppa vaeltaa välistä pohjoisemmaksi, Ruokovedelle saakka. Ruoikkoisia rantoja Heinäveden reitillä on mm Vääränselällä, Kinkolahdella ja Sompasaaren ympärillä. Siellä pesivät mm kaulushaikara, härkälintu laulujoutsen ja kurki.
Heinäveden reitillä on useita koskia: Karvion-, Kerman-, Vihovuonteen- ja Pilpankoski. Ne ovat järvitaimenen tärkeimpiä kutualueita koko Saimaan alueella. Kosket ovat koskikaran tärkeitä talvehtimisalueita. Myös saukko viihtyy näillä virta-alueilla.
Reheviä ns. lintuvesiä Heinävedellä on vain joitakin pieniä soistuneita lampia, kuten Kaislanen kunnan länsiosassa. Siellä pesii mm nauru- ja pikkulokkiyhdyskunta, useita sorsalajeja, laulujoutsen ja kurki sekä valkoviklo ja liro. Samantyypinen on myös Atinlampi Kermajärven pohjoispuolella ja Kiiskilampi Mattilan suojelualueella, tosin ilman lokkiyhdyskuntaa. Karuilla suolammilla pesii kaakkureita, jotka kalastavat isommilla järvillä kuten Kermajärvellä ja Kolovedellä.
Peltoja on Heinävedellä vähän ja ne ovat pienialaisia. Niinpä niiden lintujakin on vähän. Kuovi ja töyhtöhyyppä pesivät niillä, ja niillä käyvät ruokailemassa monet lajit kuten hirvi, metsäkauris, kurki ja lokit.