Haikarat viestivät ilmastonmuutoksesta
Einari Merikallio (1888 – 1961), opettaja ja ornitologi oli lintujen runsauslaskennan uranuurtajia Suomessa ja ilmeisesti koko maailmassa. Hänen linjalaskentansa 1940-50-luvuilla loivat perustan myöhemmälle tutkimukselle, jonka uusin ponnistus on käynnissä oleva Suomen neljännen lintuatlaksen kokoaminen. Lintuharrastajia laajasti työllistävässä tutkimuksessa tehdään arvio kaikkien Suomen pesimälajien runsaudesta.
Linnut ovat näkyviä ympäristömuutosten indikaattoreita. Toisten lajien katoamiselle, toisten lisääntymiselle on aina syy, ja yleensä se kertoo ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Joko täällä, tai talvehtimisalueilla tai molemmissa.
Merikallion laskennat tuottivat suomalaisen ornitologian merkkiteoksen, ”Suomen lintujen levinneisyys ja lukumäärä” (Otava 1955). Sen nyt jo hieman kellastuneilta sivuilta löytyvä lintumaailma on osin sama, mutta osin kovin erilainen kuin nykyinen. ”Nyky-Suomessa ei merimetso pesi” kertoo Merikallio, koska Petsamo oli vaihtanut isäntää. Valkoposkihanhi oli tuolloin ”Pohjoisen jäämeren hanhi, joka muuttomatkoilla on monta kertaa tavattu maassamme”. Toisaalta jouhisorsien määräksi Merikallio arvioi 35 000 paria – nykyään niistä on jäljellä ilmeisesti alle kolmannes.
Suuriin menestyjiin kuuluvat haikarat, jotka isoina, näkyvinä lintuina myös huomataan.
Jo Merikalliolla on tosin luettelossaan lukuisia haikaralajeja, mutta niistä viisi on vain 1-2 kahden havainnon, yleensä ammutun tai muutoin kuolleena löydetyn yksilön varassa. Näistä yhden, kapustahaikaran ainokainen Suomen esiintyminen on itsensä Carl von Linnén 1700-luvulla muistiin merkitsemä.
Kattohaikaroita oli tuohon mennessä tavattu 30 kertaa, sukulaislajia mustahaikaraa 20 kertaa.
”Harmaahaikara on uusi tulokas pesimälintuja nyky-Suomen alueella. Ensimmäinen varma pesimätapaus oli v. 1920 Taivassalossa. Nyttemmin se on säännöllinen pesijä Lounais-Suomessa”, kirjoittaa Merikallio. Kanta oli kuitenkin vain muutama pari.
Kaulushaikara pesi Karjalan Kannaksella, muun muassa kuuluisalla Äyräpään lintujärvellä. Nyky-Suomessa ”pesii nähtävästi joka vuosi jokunen pari eteläisimmässä osassa Suomessa”.
Nyt on aivan toisin
Kun 1960-luvun Kajaanissa lintuharrastus vei minut mennessään, haikarat olivat jotain etelän ihmeitä, joiden näkeminen oli vain etäinen haave. Sitten 1970-luvun luvun lopulla ensimmäinen harmaahaikara pesi eräässä Oulujärven saaressa. Kaulushaikarat olivat ilmaantuneet järven ruovikkolahdille jo aiemmin.
Koko maassa niiden kannat suorastaan räjähtivät. Etelärannikolla ei nykyään voi välttyä näkemästä harmaahaikaroita. Kaulushaikaroiden sumutorvi soi suurimmassa osassa maata – sen näkeminen on sitten ihan eri juttu. Näiden kahden tuorein kannanarvio on vuodelta 2018.
”Molempien keskikanta oli tuolloin 1 300 paria”, kertoo Aapo Salmela, BidlLifen suojeluasiantuntija ja lintuatlaskoordinaattori.
”Kannanarvio on siis molempien osalta samaa luokkaa, mutta levinneisyyskuva on erilainen: harmaahaikara pesii kolonioissa rannikolla, kaulushaikara yksittäin Oulusta etelään.”
Baltian maaseudulla yleinen ja näkyvä kattohaikara vierailee meillä vähintään kymmeniä kertoja joka vuosi, mutta pesinyt se on vasta kerran.
Sen sijaan harmaahaikaran kokoinen, hohtavan lumivalkoinen jalohaikara teki nopean rynnäkön vakituiseksi pesimälajiksi. Ensimmäiset linnut tavattiin vuosina 1968 ja 1970, mutta invaasio alkoi tällä vuosituhannella. Vuonna 2007 BirdLifen ylläpitämään Tiira-lintutietojärjestelmään kirjattiin 99 havaintoa, vuonna 2010 jo 170, ja 2022 peräti 5 200. Samasta linnusta ilmoitetaan yleensä useita havaintoja, joten eivät luvut sentään yksilömääriä tarkoita.
Helsingissä Vanhankaupunginlahti ja Viikin pellot, sekä Talosaaren Torpviken ovat varmimpia paikkoja bongata Jalohaikara.
Ensimmäinen jalohaikaran pesintä kirjattiin vuonna 2018, ja nyt se pesii vuosittain 10-15 parin voimin merimetso- ja harmaahaikarayhdyskunnissa.
Nämä ovat hienoja lisiä pohjoiseen lajistoomme, mutta iloa hieman himmentää lisääntymisen syy.
”Ilmastonmuutosta pidetään tärkeimpänä selityksenä haikaroiden yleistymiselle. Tätä tukee se, että harmaahaikara ja jalohaikara pesivät Suomessa levinneisyysalueensa pohjoisrajalla”, Aapo Salmela arvioi.
”Jalohaikara lisääntyi voimakkaasti sekä Baltiassa että Ruotsissa ennen Suomen valloitusta, mikä onkin tyypillinen leviämistapa pohjoiseen”.
Haikaroiden esiintymisestä toivotaan edelleen ilmoituksia Tiiraan. Erityisesti kiinnostaa jalohaikaran runsastuminen ja harmaahaikaran sisämaapesinnät.
Teksti: Mikko Niskasaari
Kirjoittaja on vapaa oikeus- ja ympäristötoimittaja