Satujen ja metsien sudet
Vanhan satukirjan kuvat ovat kauniita. Lempeän näköiset eläimet temmeltävät sivuilla, kunnes pääsemme aukeamalle, jossa häijy susi hiipii lammaslaitumelle. Kuola roiskuu suden suupielistä, se on epämuodostunut ja vihainen. Neljävuotias poikani kysyy: ”Eihän Suomessa ole tuollaisia susia?”
Kerron, etteivät sudet ole tiettävästi sen vihaisempia kuin muutkaan eläimet, eivätkä ne saalista koska ovat vihaisia. Ne saalistavat syödäkseen, aivan kuten vaikkapa karhut, pöllöt ja ilvekset. Lopulta huvitumme erikoisesta piirroksesta.
Sadun päättyessä leikit jatkuvat, mutta minä jään mietteisiini. Suren ajatusta vihaisuudesta, joka ilmenee joissakin ihmisissä petoja kohtaan.
Lieksassa hiljattain paljastunut susien myrkytys on todella surullinen esimerkki vaikeasta ja tunnepitoisesta suhteesta ihmisen ja luonnon välillä. Huomaan pohtivani, kuinka voivat ne ihmiset, jotka ovat rikoksen takana, joka on aiheuttanut vaaraa myös muille metsäneläimille sekä metsästyskoirille.
Mietin, voiko siinä olla kyse yksinäisyydestä, tunne-elämän haasteista tai masennuksesta. Nämä hämärtävät harkintakykyä. Aihepiiri koskettaa minua luonnonystävänä ja hoitotyön ammattilaisena sekä perhepäivähoitajana.
Suomessa lapset kasvavat yleensä turvallisessa ympäristössä. Heidän lähellään on useimmiten ihmisiä, joilla on mahdollisuus olla läsnä ja keskittyä kasvavaan ihmiseen kokonaisvaltaisesti. Meillä on paljon vapautta ja rauhaa.
Tunnetaitojen opettelun tärkeyttä korostetaan lasten kasvatuksessa. Aikuiselle tunteiden opettelu voi olla vaikeaa ja turhauttavaa, mutta palkitsevaa, etenkin sen auttaessa ymmärtämään myös muiden tunteita.
Päivän päätteeksi huomaan ajattelevani kokonaisuutta, jonka keskiössä ovat sekä ihmiset että luonto eläimineen. Lähimmäisenrakkaus ja luonnon tuntemus.
Se perustuu inhimillisyyteen ja tietoon. Jospa opettaisimme jo lapsille tunteiden tunnistamista ja hallintaa. Kertoisimme, että kaikkia tunteita, kuten vihaa, pelkoa, surua, iloa ja rakkautta saa tuntea. Sallisimme herkkyyden sekä pojille että tytöille. Opettaisimme luonnosta lapsille todenmukaisesti. Miten kaikilla eliöillä on oma tehtävänsä hyppyhäntäisistä susiin. Huomioisimme muut ihmiset luonnon lisäksi. Vähentäisimme yksinäisyyttä. Myös luontoyhdistykset ja -liitot voisivat panostaa siihen.
Monet huomioivat ihmiset, tunteet sekä luonnon ympärillään. Mitä jos yhä useampi meistä pyrkisi rohkeasti samaan, voisivatko ihmiset ja luontokin paremmin?
Noustessamme lasten kanssa lammaslaitumen viertä vaaralle ajattelin: epämuodostunut ja häijy piirrossusi pysyköön saduissa.
Suomen metsissä on hyvä olla, leikkiä, oppia ja tuntea.
Jenna-Marie Laine
Keski-Karjalan Luonto ry:n puheenjohtaja, perhepäivähoitaja, muusikko sekä rengastaja.
Kolumni on julkaisti Karjalaisessa 16.4.2021 (maksumuurin takana).