Kärsimys luonnossa on elämää
Valoisa alkukesän yö, kimalainen juo mettä tuomen kukalta, sorainen hiekkatie tärisyttää pyöräilijää. Sinisuohaukka liitelee pellon yllä, kunnes se iskee terävät kyntensä saaliiseen. Ohitse vilahtaa talousmetsää, asuttuja ja autioita taloja. Ukkonen jyrähtää, ja sydämeni hypähtää.
Ihmisen valta ja hallinta näkyvät kaikkialla myös syrjäseuduilla. Käsittelemätöntä vanhaa metsää on vaikeaa löytää, asutus on ripoteltu sinne, tänne ja oikein laajat metsäalueet ovat vähissä, ja tämä kaikki näkyy muun muassa linnustomme köyhtymisenä.
Elämän kiertokulkua voi silti havainnoida luonnossa kaikkialla.
Luonnossa on paljon sellaista, mitä ihminen ei hallitse. Esimerkiksi ukkonen ja petojen saalistusvietti. Niissä on voimaa, ja ne herättävät meissä pelkoa. Pelko voi vaikeuttaa luontosuhteen syntymistä tai kehittymistä. Pahimmillaan luonnossa liikkuminen estyy kokonaan, mikäli pelko ottaa vallan.
Monella ihmisellä on vahvempi suhde teknologiaan kuin luontoon. Myös teknologiassa, kuten työkoneissa ja tekoälyssä, on voimaa, mutta koska se on ihmisen itse kehittämää, sitä harvempi pelkää tai kyseenalaistaa. Ajattelemme hallitsevamme niitä.
Luonto on aina jossain määrin hallitsematon. Luonnossa esiintyy kärsimystä.
Kärsimyksen sieto on ihmiselle toisinaan vaikeaa. Joillekin jopa niin vaikeaa, että he keskeyttävät luonnollisia saalistustilanteita pelastaakseen saaliiksi joutuneen eläimen. Useimmiten eläin kuolee vammoihinsa ja saalistaja jää saaliitta. Reaktio on ymmärrettävä, sillä yleensä meidät opetetaan pitämään huolta pienemmistä.
Uskon, että meidän olisi kuitenkin arvokasta hyväksyä ja opettaa myös lapset hyväksymään ja ymmärtämään luonnossa esiintyvä kärsimys ja hallitsemattomuus. Kuten se, että sudet syövät hirviä, petolinnut syövät muun muassa jyrsijöitä, pikkulintuja ja jäniksiäkin, ilvekset syövät joutsenia ja niin edelleen.
Mitä jos kertoisimme lapsille luonnon kiertokulusta ja siellä esiintyvän kärsimyksen luonnollisuudesta ja tarpeellisuudesta lajien selviytymisen kannalta? Hyväksyisimme sen, ettemme voi hallita kaikkea. Hyödyntäisimme teknologiaa uuden ja luotettavan tiedon haussa.
Pyöräni kulkee, ukkonen jatkaa jyrähtelyään. Mietin hetken, kuinka todennäköistä on, että se iskisi juuri minuun. Totean mahdollisuuden pieneksi, jolloin sykkeeni tasaantuu. Jatkan matkaani ympäristöä havainnoiden.
Palaan pihaan ja tunnen kiitollisuutta kotivaarani luonnonsuojelualueesta, sen monimuotoisuudesta, ympärillä saalistavista petolinnuista ja etenkin siitä, että täällä on sekä aikuisille että lapsille mahdollisuus luoda ja vahvistaa suhdettaan luontoon.
Jenna-Marie Laine
Kirjoittaja on Keski-Karjalan Luonto ry:n puheenjohtaja, perhepäivähoitaja, muusikko ja rengastaja.
Kolumni on julkaistu Karjalaisessa 21.5.2021 (maksumuurin takana).