Piirin uusi metsävastaava esittäytyy

Olen Sirkka Heinimaa (FT, biologi, luonto-ohjaaja) aloitin työt 21.3.2022 piirin metsävastavana vastuualueenani metsien suojelu Keski-Suomen alueella.

On hienoa päästä perehtymään metsäasioihin, tästä olen jo vuosia haaveillut. Itsekin metsän omistajana haluan nähdä asiat mahdollisimman laaja-alaisesti ja löytää tasapainoa metsän ekologisesti kestävän käytön ja suojelun välillä. Tärkeimmäksi tehtäväkseni piirissä näen yhteistyön rakentamisen metsien suojelun parissa toimivien organisaatioiden välille Keski-Suomessa. Arvostan suuresti kaikkien ihmisten työpanosta monimuotoisen luontomme säilyttämiseksi. Olisi hienoa, jos metsäsektorin eri osa-alueilla toimivien ihmisten kanssa saataisiin hyvä keskusteluyhteys. Koen tärkeäksi myös innostaa ihmisiä tutustumaan metsäluontoomme paremmin. Luonnon monimuotoisuudesta puhutaan paljon, mutta moniko sitä huomaa metsässä liikkuessaan?

Metsä on minulle rakas ja tärkeä paikka. Lue tarinani elämäni tärkeimmistä metsistä.

Lapsuuden metsä

Lapsena lempipaikkani oli istua pöydällä ikkunan ääressä katsellen niityn takana olevaa metsää, johon iltaisin keijukaiset sytyttivät lamppunsa palamaan auringon laskiessa. Maaseudun lapselle metsä oli leikkipaikka. Siellä kiipeiltiin puihin, etsittiin aarretta, hiihdettiin, laskettiin mäkeä ja vain kuljettiin, koska siellä oli kiva olla. Se oli ystävä, jonka luokse pystyi menemään murheineen ja iloineen. Se oli myös paikka, jossa tunsi yhteyttä johonkin suurempaan ja pyhempään.

Metsä oli hyvin tärkeä pientilallisen perheelle, ilman sitä emme olisi tulleet toimeen. Puut antoivat meille kodin seinät, katon ja lattian. Ne lämmittivät taloa ja kypsensivät ruokaamme, antoivat makoisat löylyt saunassa ja lämpimän pesuveden muuripadassa. Lisäksi metsä antoi ruokaa pöytäämme marjojen ja riistan muodossa. Se oli säästöpankkimme, josta tiukan paikan tullen nostimme varoja myymällä puuta. Ulkopuolisia ei metsäämme päästetty, ei ihmisiä eikä koneita. Perheen miehet kaatoivat puut talvella. Ne ajettiin metsästä pois pienellä Nuffield-traktorin perässä olleella reellä, joka ei juuri jälkiä metsään jättänyt.

Keijukaismetsä oli naapurin omistuksessa ja valitettavasti se kohtasi talousmetsän kohtalon eli avohakkuun. Vaikka olin jo aikuinen ja muuttanut pois kotoa, suruni oli suuri, kun näin keijukaismetsäni kohtalon. Eikä se ole vieläkään kasvanut samaksi kauniiksi metsäksi, mitä se oli aikaisemmin.

Lapin metsä

Lapissa, Inarissa metsä oli kovin erilainen kuin lapsuuteni Pohjois-Pohjanmaalla. Takapihaltamme alkava metsä oli valoisaa, harvaa mäntymetsää, puistomaista ja helppokulkuista. Kuinkahan monta sataa vuotta lie ollut ikää isoimmilla petäjillä. Oman näköisiänsä kaikki käppyröisine oksineen ja pahkoineen. Koivutkaan eivät kurotelleet taivasta ryhdikkäin valkoisin rungoin, vaan tuulen ja lumen kiemuroille painamina. Kuusta ei enää noilla korkeuksilla edes kasvanut. Jouluna taloamme koristikin hitaasti kasvanut mänty, joka osoittautui kelpo joulupuuksi kestävine neulasineen.

Keski-Suomen metsä

Lapin vuosien jälkeen Keski-Suomen puut näyttivät jättimäisen pitkiltä. Asuin ensimmäistä kertaa elämässäni taajamassa. Vierastamistani helpotti, että talomme oli laitimmainen ja takapihaltamme avautui näkymä niityn yli metsään. Vieraassa paikassa se oli lohduttava ja turvallinen näky. Vanha jyhkeä kuusikko oli Muumien Noitametsä, jossa poikamme kanssa kävimme kävelyillä. Korkein ja paksuin kuusi rinteessä herätti aina ihailua, houkutteli juurelleen kietomaan kätensä ympärilleen. Saniaisten rehevä kasvusto purouomassa toi maisemaan monimuotoisuutta. Tiaisten ja hippiäisten helinä oli kuusikon ääni talvisin, jota kesäisin täydensivät muuttolintujen laulu. Palokärki kajautteli huutojaan poikamme vastaillessa niihin.

Ei siis ole ihme, että alue oli kyläläisille tärkeä ulkoilupaikka, jossa aikoinaan oli kulkenut luontopolku ja jota oli suunniteltu suojelualueeksi. Kunnan silmissä alueella oli potentiaalista tonttimaata, kunhan ensi puut kaadetaan pois. Teimme kaikkemme, jotta kaunis metsikkö olisi säästynyt, keräsimme adressiin 300 nimeä, paikallislehti kirjoitti asiasta, kirjoitimme suoraan lautakunnan jäsenille ja paikallislehteen yleisöosastolle. Mikään ei auttanut. Kunta osti mieluummin hakatun metsän.

Talvisena päivänä metsäkoneet tulivat paikalle kyntäen syviä vakoja maahan, kaatuvien puiden ryskeen repiessä korvia. Ei ollut epäilystäkään, että kyseessä oli metsän täystuho. Sytytin kynttilöitä palamaan kotiimme. Satojen ellei tuhansien elävien olentojen kuolema aiheutti häiriön elämän voimakentässä kuin planeetan tuhoutuminen kuolemantähden säteen räjäyttämänä Star Wars -elokuvassa. Astuessani runnellulle maaperälle tuntui kuin se olisi värähtänyt kivusta jalkojeni alla. Kävellessäni hakatun metsän ympäri kyyneleitä ei mahtunut tulemaan ulos riittävästi.

Hakkuaukiolle kasvaa uutta elämää, mutta se ei ole metsää. Se on vattupusikkoa, heinikkoa ja risukkoa. Lapset ehtivät kasvaa aikuisiksi ja muuttaa pois ennen kuin solakat puunuorukaiset ovat saaneet edes jonkin verran puun mittaa.

Lapsuuteni keijukaisetko minut lumosivat arvostamaan metsän kaikkinaista elämän kirjoa ja rikkautta sekä rakastamaan sen kauneutta ja rauhaa?