Päin mäntyäkö?

Suomen metsähistoriaa 

Suomen metsien riittävyydestä keskusteltiin ensimmäisen kerran jo 1600-luvulla, kun kolmekymmenvuotisen sodan yhteydessä nähtiin Keski-Euroopan laajat puuttomat alat ja Ruotsissa vuoriteollisuus oli alkanut malmilöytöjen jälkeen viemään metsistä suuria puumääriä. Saman kehityksen pelättiin tapahtuvan Suomessa. Vuosisataa myöhemmin havahduttiin tervanpolton sekä lisääntyvän kaskeamisen aiheuttamaan metsien häviämiseen. Kaskiksi poltettiin tuolloin jo yli 10 milj. m3 puuta vuodessa. Terva oli Suomen suurin vientiartikkeli aina 1830-luvulle, jolloin sahatavaran vienti nousi suurimmaksi huolimatta siitä, että maamme sahat olivat tuolloin vesivoimalla käyviä. Tervateollisuuden puunkäytöksi arvioitiin 1850-luvulla yli 10 milj. m3 ja kun samoihin aikoihin arvioitiin puun kotitarvekäytöksi 15 milj. m3, päätettiin Suomen metsien tilaa arvioimaan kutsua Saksasta ylimetsäneuvos Edmund von Berg. Hänen selvityksissään todettiin muun muassa, että Laatokan ranta-alueilla kotitarvepuu oli haettava tiloille jopa 26 kilometrin päässä, Pohjanmaan jokien jokilaaksot olivat suurelta osin hakattu tai kolottu tervanpolton takia. Karjaa ei laidunnettu tuolloin pelloilla, vaan se kulki vapaana metsissä syöden puiden taimet. Bergin ehdotus oli kieltää kaskenpoltto ja vapauttaa sahatavaran vienti. Arvio oli, että metsää ja puuta alettaisiin kunnioittaa aiempaa paremmin, jos sille alkaisi muodostua rahallista arvoa. Höyrysahaus sallittiin 1857 keisarillisella asetuksella. 

Suomeen säädettiin ensimmäinen metsälaki vuonna 1886. Laissa säädettiin, että ”metsää älköön autioksi hävitettäkö”, eli siinä pyrittiin huolehtimaan siitä, että hakkuun jälkeen metsä pystyisi luontaisesti uudistumaan. Tämän jälkeen metsälakia ja metsälainsäädäntöä pyrittiin kehittämään yhteiskunnan tarpeiden mukaisesti. Säännöllisiä valtakunnan metsien inventaarioita on Suomessa tehty aina 1920-luvulta alkaen. Inventoinneissa kerättävän tiedon määrää on vuosien kuluessa kasvatettu ja esim. 90-luvulla otettiin mukaan lahopuun osuuden mittaus, 2000-luvulla taas ilmastonmuutokseen liittyviä asioita, kuten maankäytön muutokset ja metsien hiilivarastot. Nyt käydään keskusteluja entistä monipuolisemman biologisen tiedon lisäämisen tarpeesta liittyen erityisesti metsien monimuotoisuuteen. 

Metsien liikakäytöstä puupääoman kasvuun 

Metsien kasvuksi 1950-luvulle saakka arvioitiin vuosittain hieman yli 50 milj. m3. Metsien käyttö tuolloin ylitti ensimmäisen kerran kasvun, kun sotakorvauksien rahoitusta haettiin ainoasta varmasta paikasta eli metsästä. Samaan aikaan toteutettiin uusia metsäteollisuuden tehdasinvestointeja. Metsien puuvarat olivat tuolloin hieman yli 1,5 miljardia kuutiometriä. Metsissä olivat vallalla aina 1950-luvulle saakka poimintahakkuut, jolloin metsästä poimittiin parhaat ja suurimmat rungot. Tutkijat pitivät varmana, että puuston määrää voitaisiin kasvattaa luopumalla poimintahakkuista, koska laajoissa mittauksissa oltiin todettu Etelä-Suomen poimintametsien vähäisen kasvun. Suositukseksi tuli näin pyrkiä tasaikäisrakenteiseen metsänhoitoon ja valtion tuki kannusti siirtymistä viljelymetsätalouteen, johon liittyivät vajaatuottoisilla aloilla laajat avohakkuut. 

 

 

Kuusikymmenluvulla valtiovalta päätti vuosia 1965-1975 koskeneesta metsätalouden rahoitusohjelmasta (MERA) puuvarojen lisäämiseksi ja puuhuollon turvaamiseksi. Tehdyt päätökset vaikuttivat erityisesti soiden ojitukseen ja turvemaiden metsitykseen. Ojitukset lisäsivät puun kasvua Suomessa oleellisesti ja nykyisellään entisillä soilla kasvaa noin neljännes puustosta. 

Muuttuneiden menetelmien ansioista Suomen puuvarat kasvoivat viisikymmenluvun 1,5 miljardista kuutiosta nykyiseen yli 2,5 miljardiin kuutioon. Vuotuinen kasvu kaksinkertaistui yli sataan miljoonaan kuutiometriin. Näin sekä hiilinielu ja hiilivarasto kasvoivat huimasti 60-luvulta aina 2020-luvulle saakka. 

 

Suojelu ja metsän muu käyttö – ristiriidassako?

Metsäklusterin (sis. metsäteoll.tuotteet ja metsäteollisuuteen liittyvä kone- ja laite- , elektroniikka- ja kemianteollisuus) osuus Suomen viennistä on edelleen 30 % ja koko ala työllistää suoraan 150.000 henkeä ja välillisesti runsaasti enemmän.  Metsä on näin edelleenkin taloutemme ja toimeentulomme kivijalka.

 

 

Ympäristönsuojelun professorin Pekka Kaupin sekä entinen MetsäGroupin tutkimusjohtajan Jyrki Kettusen kirjassa Vihreä Kultakausi 1973-2008 (Teos 2022) on tuotu mielenkiintoisia näkemyksiä esiin, kuinka sovittaa niin suojelun kuin teollisuudenkin tarpeita yhteen. Kaupin näkemyksen mukaan onnistunut puun kasvattaminen parantaa ympäristönsuojelun mahdollisuuksia. Kirja on niin ajankohtainen, että suosittelen sitä kaikille luettavaksi.

 

Metsälaki muuttui 1994, ja siinä annettiin metsänomistajalle suurempi vapaus valita uudistus- ja hakkuumenetelmiä. Lakia täydennettiin vielä uusilla säännöksillä 2015. Viimeisen valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) tietojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että vuotuinen kasvu oli pudonnut 107 milj. kuutiometristä noin 103 milj. kuutioon. Tehdyt selvitykset ovat osoittaneet, että muutamia vuosikymmeniä sitten luoduissa metsiköissä kiivain kasvun vaihe on ohi. Huomiota on herättänyt liian harvaksi harvennetut kasvatusmetsät, joiden osuus esim. Keski-Suomen metsien harvennushakkuista olisi jopa 60 %. Valvova viranomainen sekä hakkuiden toteuttajat ovat lopputuloksista eri mieltä. Tämä kertoo selvästi, että lain tulkinta ja harvennuksien ohjeistus ovat puutteellisia. Metsää on saatettu vajaatuottoiseen tilaan, mistä toivottiin päästyn eroon jo 50-luvulla. Tämän lisäksi etenkin suuret metsäyhtiöt ovat omissa metsissään lyhentäneet puuston kiertoaikaa perinteisestä 70 – 100 vuoden ajasta osin jopa 50 – 60 vuoteen perustellen toimenpidettä paremmalla puunkasvatuksen kannattavuudella käyttäen laskelmissaan hyvinkin korkeita sisäisiä korkokantoja (7 – 8 %).  Perinteisessä metsänhoidossa ensimmäinen harvennus tehtiin siinä vaiheessa, kun nuori metsä on ”sulkeutunut”, eli maan pinnalle tulevan valon määrä väheni latvustojen tuuhennuttua. Seuraavan kerran metsään mentiin väljennyshakkuun merkeissä, noin parikymmentä vuotta ennen ajateltua päätehakkuuta. Nyt harvennuksia/väljennyksiä tehdään vain yksi kustannussyillä perustellen. Näin on vaara, että harvennuksesta tulee liian raju.

Professori Kaupin arvion mukaan aina tälle vuosikymmenelle asti on tavoiteltu ”vanhoja metsiä” suojelun piiriin. Hänen näkemyksensä mukaan tämä tie on kuljettu loppuun, kun yli 120-vuotiaat puustot on löydetty ja vähääkään laajemmat alueet on suojeltu. Kaupin mukaan uusia suojelualueita valittaessa kriteereiksi tulee valita ”erityinen kasvupaikka” ja ”sijainti”. ”Erityinen kasvupaikka tarkoittaa kallioperän, hydrologian tai maaperän ominaisuuksien perusteella poikkeuksellista kohdetta, mihin ajan mittaa kehittyy harvinaislaatuinen kasvillisuus ja eläimistö. Nykyinen kasvillisuus voi olla mitä hyvänsä, vaikka hakkuuaukko, jos voidaan luottaa siihen, että metsään tulee ajan mittaan poikkeuksellisen arvokas ekosysteemi”.  Sijainti voi taas tarkoittaa kaupunkien lähellä olevia elinympäristöjä, ranta-alueita tai maisemallisesti muuten arvokkaita alueita. Kauppi tuo esiin myös lohkoajattelun ja alueet, jotka on omistettu puunkasvatusmetsätaloudelle.

Jyrki Mantere