Kuopion ilmastopoliittiikka – makuelämyksiä lähiruuasta
Kuopion kaupungin ilmastopoliittisen ohjelman päivitys on luonnosvaiheessaan, palautteita palautteita. Laajuudessaan ansiokkaalla ohjelmalla Kuopio vastaa miten ja millä toimin se yhdyskuntana ja hallintoalueena liittyy kansainvälisiin ja kansallisesti asetettuihin ilmastopoliittisiin tavotteisiin.
Maatalous ja ruoka -teeman alla toimenpiteiksi ollaan esittämässä lähi- ja kasvisruuan käyttön lisäämistä, myös ruokahävikkiin puututaan. Hyvä näin, lähiruuan käytön lisääminen on merkityksiltään ja oheisvaikutuksiltaan moniuloitteista kestävää kehitystä.
Mutta, ollaanko lähiruokaan liittyen jälleen unohtamassa alueen merkittävin luontoresurssi? Ohjelmasta ei löydy viittaustakaan laajojen vesistöjen ravintotuotannon mahdollisuuksiin lähiruokana hivenaineineen, vitamiineineen ja muine terveysvaikutuksineen. Huolta herättää myös ohjelmaluonnoksen kirjaus, jonka mukaan toteutus ei vaadi lisäresursseja? En puutu tässä enempää kalan hyödyntämistä puoltaviin terveysvaikutuksiin, en vesistöjen tilaa kohentaviin ja työllisyyttä edistäviin vaikutuksiin enkä järvikalan hyödyntämisen muihin oheisvaikutuksiin yhdyskuntien kestävän kehityksen suuntaajana. Mutta mielipiteenäni totean, että po. tavoitteiden lähtökohdista arvioiden lisäresurssointia tarvitaan ja kannattaa alikalastettujen vesistöjen hyödyntämiseen suunnata, aivan ilmeisesti lähiruuan käytön kehittämiseen laajemminkin.
Kansallisena maaseutukehityksen vääristymänä, yhtenä niistä, nähtävä nykytilanne ja siihen liittyvät haasteet ovat Kuopioa ja Savoa laajemmat ja syvemmällä, mutta muutoksen voisi aloittaa täältä Savosta. Tarvitaan koulutusta ja perusinfraa sekä vesille ja niiden rannoille, että jalostukseen, kauppaan, jakeluun, että varsinaisen käytön puolellekin. Tarvitaan valmiuksia, joilla tuotteet saadaan valmisteltua jatkojalostukseen sekä kuluttajien ulottuville. Savon reittivesillä liikkuessa jää vaikutelmaksi, että pelkästään Nilsiän reitin latvajärvet, Vuotjärvi – Syväri ympäristöineen, ovat, jos ei pinta-alaltaan, niin ainakin tuottokyvyltään reilusti Lokka-Porttipahta tekoaltaat ylittävää tasoa, luonnonvesistöinä kauneusarvoiltaan moninkertaisesti ylittävää, jos sopii. Altaiden alueella on ollut jo vuosikymmenet käytössä neljä kalasatamaa ja parikymmentä ympärivuotista ammattikalastajaa niiden käyttäjinä, alueellisen kotitarvekalastuksen ohella. Tuotteet menee pääkaupunkiseudulle ja Keski-Eurooppaan.
Eurooppalaisin silmin nykyinen tilanne on häpeä niin Savolle kuin koko tuhansien järvien maallekin. Suomalaisen kulttuurin alkuvoima lepää vahvasti ikiaikaisiin perinteisiin ja taitoihin veden viljan hyödyntämisessä. Tunnetusti suurin osa olosuhteisiin nähden vaatimattomasta nykyisestä kulutuksestamme, on kasvatettua kirjolohta ja norjalaista kassilohta. Edes silakkaa ei saada ihmisravinnoksi. Onko peräti niin, että laiminlyöntien ja resurssien haaskauksen taustalla näkyy kehitysvinouma, jossa vesistöt nähtiinkin ensisijaisesti oivallisina metsäojitusten päästöaltaina, viemäreinä ja tehtaiden kaatopaikkoina. Teollisen historian valossa ainakin osaltaan myös tästä näyttää olevan kysymys. Todettakoon vielä, että syksyllä Yle uutisoi näyttävästi: ”Suomalaisen kalatalouden ongelmat on ratkaistu, Varkaudessa käynnistyy uusi kalanviljelylaitos”.
Edessämme olevassa totaalihistoriallisessa käänteessä Kuopion seutu omalta osaltaan on suuntaamassa kehitystään kestävämmälle pohjalle. Mielestäni nyt kannattaa ja joudutaan tarttumaan uusiin mahdollisuuksiin myös elintarviketaloudessa. Näin erityisesti jos vastassamme oleviin haasteisiin ilmastotavoitteineen, ravitsemusterveyteen liittyvine näkökohtineen, kemikalisaatioineen ja lajistokatoineen aiotaan oikeasti ja vastuullisesti reagoida. Mieluummin uusia ideoita ja kokeiluja hyödyntäen, kuin valmistautuen ostamaan päästökompensaatioita – vm. ei ole ilmastoteko.
Lähiruokaan liittyvät mahdollisuudet vesillä yhdistettynä olemassa oleviin arvoihin savolaisvesien rannoilla, tuottavat mittavia näkymiä uusille elinmahdollisuuksille esimerkiksi matkailuun liittyvien kehitysnäkymien näkökulmasta. Kun katson karttaa, huomaan lähes kaikkien savolaisten asuvan siltojen takana saaressa.
Sulo Norberg
Muuruvesi
Metsä meidän jälkeemme.
Kirjastojen kätköistä löytyy Suomenniemeä esittävä englantilaisten 1700- luvulla julkaisema kartta, jossa keskellä komeutta lepää teksti FOREST SEA. Karttasivu palautui useita kertoja muistiini aiheena olevaa tuoretta julkaisua tutkiessani: METSÄ MEIDÄN JÄLKEEN, Anssi Jokiranta, Pekka
Juntti, Anna Ruohonen, Jenni Räinä ja Like Kustannus Oy 2019.
Teos alkaa eräänlaisena kirjahankkeen liikkeelle lähdön kuvauksena tuntemuksista, joita ryhmä kokee vieraillessaan yhdessä Suomen tiukimmin suojelluista suojelualueista, Etelä-Lapissa sijaitsevassa Pisavaaran luonnonpuistossa. Hämmennys ja kuvaukset paikan päältä ovat käsin kosketeltavaa. Ihmetellään kuinka sitä ollaan asuttu Peräpohjolan alueella lähes koko ikänsä ja vasta
Pisavaaralla nähdään, millaista metsä kotiseudullamme voisi olla. Alueella työtehtävissä joskus liikkuneena ymmärrän hyvin koettuja tunnelmia, em. vanha kartta palautuu mieleen.
Kirjan neljästä luvusta ensimmäinen, Sellainen oli suomalainen metsä, on katsaus alkuperäiseen suomalaiseen metsään ja siellä tapahtuneisiin varhaisiin muutoksiin. Vedenjakajana historiassa nähdään toinen maailmansota ja sen jälkeinen “kehitys”. Nyljetty maa -kappaleessa käydään laajasti läpi sodanjälkeistä metsäpolitiikkaa ja politiikkaahan se todellakin oli. Se on aikansa patriarkaatin tuottamaa, tutkimustietoon verhottua ja operatiivisella puolella vääjäämättömänä nähtyyn kehitysuskoon tukeutuvaa todistelua perinteisen metsänkäsittelyn riittämättömyydestä. Avohakkuista tulee maan tapa muiden joukkoon ja maan tapaan toisinajattelijat hiljennetään. Tarinaa suomalaisesta metsästä, jossa tarinassa hakkuuaukea on luontoympäristöihin kohdistuvaa hävitystä ja tuhoja ajatellen vain ne käynnistävä alkupiste.
Toinen osa, Jäljet, käsittelee harjoitetun ”metsänhoidon” jälkiä maisemassa, seurannaisvaikutuksia ympäristöissä. Tavataan eri intressipiirien edustajia kokemuksineen sekä tarkastellaan ongelmia luonnon itsensä näkökulmasta. Kuvataan myös ansiokkaasti puiden suojaamaa alista luontoa ilmiöineen, metsäluontoa kokovartalokuvassa, sen uhanalaisuutta ja ongelmia. Tuli tummat vedet-kappaleessa käydään läpi harjoitetun metsäpolitiikan ehkä synkintä puolta: suo- ja metsäojituksiin sekä metsätalouden vesistöjärjestelyihin liittyviä ympäristötuhoja, joiden laajuus ja kauaskantoisuus on vasta hahmottumassa. Ja paremman tiedon vastaista toimintaa jatkuu metsissämme edelleen.
Kolmas luku käsittelee nykyhetkeä ja aikamme keskustelua. Ihmetellään kuinka selluteollisuudesta turve- ja hakevoimaloineen tulikin biotaloutta. Oiotaan juurtuneita metsään, metsäluontoon ja ilmastoon liittyviä luuloja ja päätöksentekoa vaivaavia uskomusharhoja, luonnontieteellistä faktaatilalle tarjoten. Kirjoittajien pohjoinen näkökulma tuottaa katsauksia myös äärialueen ristiriitoihin ja
niiden ratkaisumahdollisuuksiin. Metsätaloutta kun harjoitetaan myös havumetsävyöhykkeen pohjoisreunalla. Aikanaan siellä tunnettiin myös käsite aavistushakkuut.
Viimeinen kappale, Valinnan aika, käynnistyy entisen inarilaisen poromiehen, nykyisen metsästäjäkalastajan ja metsän suojelijan esittelyllä. Myytinmurtajat -kappale on kertomusta vaihtoehtoisiin metsänhoitotapoihin ja -käyttömuotoihin siirtyneistä metsänomistajista ja alan yrittäjistä.
Nastolalainen metsäpalveluyrityksen vetäjä toteaa, että jatkuvan kasvatuksen vähättely perustuu vain sen kritisoijien tiedon puutteeseen. Kokemuksistaan kertovat edelleen myös metsänsä suojelijat ja luontomatkailu edustajat. Pohditaan myös terveempien metsänhoitotapojen myötä avautuvia näkymiä kohti laajempaa metsäkäsitettä sekä yleistyviä oheiskäyttömuotoja ja niihin liittyviä arvoja: “Mitä useampia metsien hyötyvaikutuksia laskelmiin liitetään, sitä kannattavampia jatkuvan kasvatuksen hakkuut avohakkuisiin verrattuna näyttävät olevan”. Lopuksi palataan yksityismaidensuojeluohjelmiin ja hiilensidontaan: Todetaan, että yksi tapa tienata metsällään rahaa on suojella se. Siirrytään tutkijavoimin pohtimaan ongelmien ydintä ja hahmotellaan akuutteja välttämättömiä
korjaustarpeita ja -keinoja, joilla jäljelle jääneistä sirpaleista voitaisiin rakentaa elvyttävää tulevaisuutta. Kuten kirjoittajat huomauttavat, metsänomistajien keski-ikä on 62 vuotta, metsänomistus muuttaa muotoaan. Kuka ja missä otetaan vastuu? Millainen on tulevaisuuden suomalainen metsä? Eikö (hiilinielujen) omistamiseen liity vastuuta?
Kaiken kaikkiaan kirja riisuu alastomaksi ne kesäjuhlien, metsäpäivien ja piirikokousten esiintyjät, jotka toistellen julistavat uskonkappalettaan metsien ja puun riittävyydestä: ”Jos hakkuiden kestävyyttä tarkastellaan luonnon monimuotoisuuden ja elinympäristöjen vinkkelistä, tilanne on
suurimmassa osassa maatamme sietämätön. Kaksi kolmasosaa luontotyypeistä on uhanalaisia ja metsäympäristö on ensisijainen koti 833 uhanalaiselle lajille”, todetaan.
Takakannen alaotsikko on Metsäkirja uudelle sukupolvelle. Journalistisella ja kiihkottoman toteavalla lähestymistavallaan kirja todellakin antaa helppolukuiset ja moniulotteiset lähtökohdat myös nuoremmalle sukupolvelle päästä näkemään mitä metsissämme oikeasti tapahtuu. Kuten todetaan, suomalainen metsä elää kohtalon hetkiään ja hakkuut ovat laajemmat kuin koskaan. Minkälaisia kauaskantoisia vaikutuksia edelleen kasvuun pyrkivillä hakkuiden määrillä on?
Yhtä lailla kirja on sisällöltään suositeltava historian kertaus meille varttuneemmille, keskustelua ja kiistoja omakohtaisesti seuranneille ja mukana olleille. Kirjan tieteelliseen faktaan perustuva anti on toinen puoli lukukokemusta, jota kohdallani hetkellisesti häiritsi elähdyttävä viesti: ”se voitti, Metsä meidän jälkeemme voitti…”
Sulo Norberg
Muuruvesi / Kuopio