Metsämarssi 18.3. lauantaina!
Luonnon monimuotoisuus on viime vuosikymmeninä huvennut nopeammin kuin koskaan –
ympäri maailman. Ihmisiä on maapallolla miljardeittain, enemmän kuin mitään muita
luonnonvaraisia isoja nisäkkäitä. Kekseliäänä olentona ihminen löytää aina vain uusia
tapoja hyödyntää palloamme.
Suomessa katseet kohdistuvat metsään. Puu on monessa suhteessa erinomainen raaka-
aine. Se ei lopu, vaan kasvaa uudelleen, toki ”harmillisen” hitaasti. Metsäähän meillä on,
kaksi kolmannesta maamme pinta-alasta.
Kun metsän kasvuun tosiaan vierähtää ihmissukupolvissa mitattava aika, on sitä monin
tavoin pyritty kiihdyttämään. Suomessa on metsäosaamista! Aurataan, kynnetään,
istutetaan, vesuroidaan, harvennetaan, lannoitetaan, avohakataan… Sanalla sanoen
hoidetaan luonnonmetsä pois, että saadaan puukuutiot maksimiin.
Puukuutioita siis löytyy, mutta oikea metsä katoaa. Puupeltoja nuo metsämme
enimmältään ovat. Uhanalaisten lajien lista pitenee koko ajan.
Lajikatoon on havahduttu ympäri maailman. Paineet metsäluonnon suojeluun kasvavat
myös kansainvälisesti, Suomen ulkopuolelta. Tämä on punainen vaate maamme
metsäsektorille. ”Suomen metsienhoito on maailman parasta”, kuuluu uskonkappaleeksi
noussut hokema. Uskoa ei saa horjuttaa.
Yleisesti hyväksytyn oikeustajun mukaan vahingonaiheuttaja joutuu vastuuseen ja
”saastuttaja maksaa”. Metsässä mennään toisin: jos joku laji tai biotooppi tarvitsee
suojelua, siitä pitää yhteiskunnan maksaa tai muutoin tuho jatkuu.
Totta kai ymmärrän puuntuotannon suuren taloudellisen merkityksen niin suomalaiselle
yhteiskunnalle kuin yksittäisille metsänomistajille. Suomessa yksityisten metsänomistajien
määrä on kansainvälisesti verraten poikkeuksellisen laaja ja muodostaa monelle tärkeän
tulolähteen. Mutta tässä tullaan perimmäisten filosofisten pohdintojen äärelle. Kuinka
pitkälle yksittäinen ihminen voi omistaa luonnon (metsän). Entäpä ilman, veden…
Parku kuuluu: yksityiseen metsänhoitoon ei saa puuttua, suojelulla sosialisoidaan metsät!
Mutta tosiasiassa metsien vapaata hyödynnystä on rajoitettu koko Suomen itsenäisyyden
ajan. Metsälaki on rajoittanut metsänomistajan vapaata valtaa. Aikoinaan joutui jatkuvan
kasvatuksen harjoittaja oikeuden eteen ja sai mojovat sakot.
Suomen metsäsektori on vahva linnoitus. Suuret rahat liikkuvat, vähintäänkin kymmenet
tuhannet saavat sieltä palkkansa. Vanhan sanonnan mukaan ”Kenen leipää syöt, sen
lauluja laulat”. Ei siinä ole varaa puhella pehmoisia suojeluaatteita.
Viime kesäkuussa Savon Sanomat otsikoi pääkirjoituksensa: ”Metsät pysyvät hiilinieluna
hakkaamalla”. Olin aivan ihmeissäni, lähetin vastineen yleisönosastoon. Bumerangi tuli! Ei julkaista. Ehdotettiin, että muuttaisin kirjoituksessa ollutta mielipidettä, sitten se
julkaistaisiin.
Olin unohtanut, että Savon Sanomillakin on omat taustansa, ei voi kirjoittaa mitä tahansa.
Lehdellä on agenda, joka palvelee sen taustavoimia. Ei varmaan tähän KLYY:n
blogiinkaan voi mitä tahansa kirjoittaa!  Demokratia ja vapaus ovat erilaisten
mielipiteiden summa.
Mutta paineet kasvavat. Puheet lajikadosta, hiilensidonnasta ja avohakkuiden
haitallisuudesta pullahtelevat esiin sieltä sun täältä. Vaikka kuinka yritettäisiin estellä.
Keskustelun ja vaatimusten laineet haastavat myös metsäsektorin linnaketta.

Pekka Tenhunen 9.3.2023