Kesäretki Valassaarille 30.6.2024

Yhdistyksen kesäretki suuntautui Valassaarille, jotka sijaitsevat Merenkurkun keskellä Raippaluodon länsipuolella. Valassaaret kuuluvat Merenkurkun maailmanperintökohteeseen, jolle on ominaista jääkauden jäljet ja maankohoamasaaristo. Uutta maata siis paljastuu jatkuvasti ja jo yhden ihmisiän aikana rantaviiva pakenee kymmenien metrien matkan. Veneväylätkin muuttuvat, sillä uusia kiviä paljastuu vaarallisesti. Todella mielenkiintoinen käyntikohde siis.

Puksuttelimme venekyydillä saaristoon. Aurinko kilotti aaltoilevalla merellä. Ruokkiparvi kiisi vedenpintaa hipoen, merikotka liiteli sinessä. Töyssyisen matkan jälkeen rantauduimme Storskärelle lintuaseman tuntumaan. Lintuasema eli Biologinen asema on Ostrobothnia Australis-yhdistyksen hallinnoima ja siellä tehdään lintuhavaintoja ja rengastusta. Yhdistyksestä oli saatu oppaaksemme Tuija Warén ja hän kertoi meille lintuaseman toiminnasta ja Valassaarten luonnosta. Linnusto on runsas ja maasto omaleimaista. Lintututkimuksella on Valassaarilla pitkät perinteet ja siitä saatiin hyvä tietopaketti.Kun reppua oli kevennetty syömällä eväät, oli mukava lähteä leppoisasti tarpomaan polkua saaren halki. Maisema koostuu pääosin kivikkoisesta, matalaa katajaa kasvavista aukeista sekä sankoista lehtimetsistä. Paikoin tunnelma on viidakkomainen. Lampaat laiduntavat saarella kesäisin, mutta me emme onnistuneet niitä näkemään.

Yksi nähtävyys polun varrella on kivisilta joka on aikanaan yhdistänyt kaksi saarta, mutta nyt kuivaa maata riittää molemmin puolin. On innostavaa pohtia, että maan nouseminen tätä vauhtia on ainutlaatuista koko maailmassa. Pysäyttävä kokemus on myös venaläissotilaiden muistomerkki. Joukko Ruotsin sotaretkeltä palaamassa olleita sotilaita paleltui meren jäälle talvella 1809. Kohtalo voi olla joskus karu.

Vaihtelevien maisemien jälkeen saavuttiin punaiselle majakalle joka on G. Eiffelin suunnittelema. Kieltämättä majakan rakenteissa onkin samoja piirteitä kuin hänen tunnetummassa luomuksesssaan. Pian majakan jälkeen saavuttiin rantaan jossa veneet jo odottivatkin. Vähitellen kaikki retkeläiset saapuivat omaan tahtiinsa kulkeneina, levättiin ja rupateltiin saaduista luontokokemuksista ja vähän muustakin.

Päivän aikana tuuli oli kuitenkin yltynyt kovaksi ja avomerellä jo vaahtopäät pauhasivat. Sekaan vain, ei ollut enää aikaa hukattavaksi. Paluumatka mantereelle olikin melkoista höykytystä, roiskeet ryöppysivät ja veneen kansi lainehti virtanaan. Jotkut avoveneessä kastuivat niin pahoin, että on vielä lapsenlapsillekin kerrottavaa. Turvallisesti päästiin kuitenkin perille sillä venemiehille tämä oli aivan tavallinen keli. Satamassa kaikki olivat tyytyväisiä päivän antiin ja höykytys toi vain jännittävän lisän mukavaan retkeen. Paluumatkalla linja-autosta poistuessaan eräs matkalainen totesikin: -Kiitos päivän tasaisimmasta kyydistä!

Harri Maunumaa

 

Kuvia retkeltä