Puheenjohtajan mietteitä Metsämarssilta

Lähdin lauantaina 24.9. Metsämarssi-mielenosoitukseen Helsinkiin. Ajoin Espooseen ja jätin autoni sinne. Loppumatka sujui metrolla. En ole koskaan aikaisemmin osallistunut yhteenkään mielenosoitukseen, joten minulla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä, mitä oli odotettavissa.

Ajoitus meni kyllä täydellisesti. Saavuin Senaatintorille juuri 13.30, jolloin tapahtuma oli merkitty alkamaan. Pian tajusin ensimmäisen ja todellisen haasteen. Paikalla ei ollut minulle ketään tuttua. Epäilen, ettei Lounais-Hämeestä ollut eksynyt ketään muuta pääkaupunkiin. Ihmisiä seisoskeli banderollien kanssa Tuomiokirkon rappusilla ja ensimmäiset puhujat virittelivät laitteita ja antoivat ohjeita yleisölle. Paikalla oli alussa ehkä muutama sata ihmistä.

Hetken aikaa ihmeteltyäni tunnistin yhden tutun julkisuuden hahmon. Tapahtuman suojelija Pertti Salolainen seisoi suurkirkon rappusten juurella. Rohkaisin mieleni ja menin jututtamaan häntä. Kauhean pitkään emme puhuneet, mutta yksi teema jäi erityisesti mieleen. Salolainen korosti kuntien ja seurakuntien vastuuta suojella omia metsiään. ”Ne ovat myös meidän yhteisiä metsiämme”, hän muistutti. Ajatukseen oli helppo yhtyä.

Jälleen etsin tuttuja ihmisiä huonolla menestyksellä. Sitten bongasin tutut kasvot läheltä Salolaista. Olin nähnyt ne vain netin sivulla, mutta tiesin, että kyseessä oli Suomen Luonnonsuojeluliiton työntekijä. Menin jälleen esittäytymään ja hän oli Paloma Hannonen, joka on Liiton ympäristöpäällikkö. Kyselin häneltä, minkälaisia tavoitteita Liitolla on lähitulevaisuudessa. Ensi vuoden kohdalla Liitto keskittyy erityisesti eduskuntavaaleihin. Tietysti metsien parasta yritetään lobata jatkuvasti ja hallituksen edustajien puheilla on käyty mm. viimeisten luonnonmetsien tiimoilta. Toivotaan, että ihme tapahtuisi. Itse en jaksanut olla kauhean optimistinen, mutta Hannosen sanoin ”Pakko sitä on yrittää”. Muistutin häntä kuten myös Salolaista siitä, että myös suot tarvitsevat suojelua kaivoksilta. Torronsuon kansallispuisto on vaaravyöhykkeessä.

Siirryin keskemmälle toria. Väkeä kertyi vähitellen lisää ja mies mikin takana rupesi huudattamaan osallistujille marssin iskulauseita. Yllättävän hyvin joukosta lähti ääntä. Minä kyllä tein mielessäni periaatepäätöksen, että marssin kyllä, mutta huutamisen jätän muille.

Toria samotessani näin yht’äkkiä tutun lippalakin, jonka alta paljastui Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Pepe Forsberg.  Juttelimme pitkään ja hän kertoi, kuinka hyvin vuosi on mennyt Säätiöllä. Ennätysmäärä suojelualueita on saatu perustettua ja myös lahjoituksia on tullut jopa nousevalla käyrällä, vaikka moniin yhdistyksiin viime aikojen huono talouskehitys on iskenyt laskevalla trendillä. Mainoskampanjat ovat tuottaneet tulosta ja aivan uudet ihmiset ovat sekä lahjoittaneet alueita, että ryhtyneet lahjoittajiksi saatuaan tietää Säätiön toiminnasta. Eli kampanjat ovat maksaneet itsensä takaisin monin verroin. Myös ulkomailta on alkanut tulla lahjoituksia, kun mm. suomalaiset taiteilijat ovat saaneet mukaan ulkomaisia kannattajiaan.

Kulkue oli puhuessamme lähtenyt liikkeelle. Mukanamme käveli myös Matti, joka halusi pitää matalaa profiilia, mutta kertoi osallistuneensa muutamienkin Säätiön alueiden hankintaan. Nykyään hän kiertää vapaa-aikanaan kartoittamassa Etelä-Suomen metsiä. Paikkoja olisi enemmän kuin mihin aika riittää. Kävely kului leppoisasti jututellen. Onneksi muut hoitivat huutamisen ja banderollien heiluttamisen. Aleksanterinkatu oli täynnä lauantaikulkijoita ja näytti siltä, että suurin osa seurasi joukkoamme varsin rauhallisesti. En nähnyt kenenkään huutelevan vastakommentteja tai muutenkaan solvaavan meitä.

Eduskuntatalolla banderollien kantajat ja puhujat nousivat portaille. Loput kerääntyivät edessä olevalle nurmikentälle. Ja mikä tärkeintä, kulmalla oli kahviteltta, johon oli muodostunut saman tien ainakin kahdenkymmenen metrin jono. Liityin jonon jatkoksi ja sain lopulta kahvin ja keksin. Hyvältä maistuivat, koska olin viimeksi syönyt joskus aamupäivällä.

Eduskuntatalon portailla oli vielä muistaakseni kolme puhujaa. Ida Korhonen, Luontopaneelin varapuheenjohtaja, jonka nimeä en muista ja lopuksi Pertti Salolainen. Jokaisen sai vuorollaan aplodit sopivan nasevista kiteytyksistä, vaatimuksista tai iskulauseista. Salolainen muistutti ihmisiä, että ennen eduskuntavaaleja ehdokkailta pitää vaatia luontositoumuksia. Muutoin ei mikään muutu. Hän oli 39 vuoden kansanedustajan uransa aikana nähnyt, kuinka monesti sai huutaa tuuleen luonnon puolesta eikä kukaan kuunnellut talon sisällä.

Ja aina tasaisin väliajoin virallisen agitaattorit huudattivat joukkoa. En huutanut edelleenkään. Kävin kyllä yhdessä vaiheessa toteamassa paikalla oleville muutamille poliiseille, että ”Tänään teillä on helppo päivä. Ei tarvitse kantaa ketään pois kiskoilta.” Naurahtaen he totesivat, että siltä näyttää. Kaivoin heille vielä netistä tapahtumien kulun eduskuntatalolla. He kiittelivät ja jatkoimme tahoillemme.

Mitä päivästä jäi käteen? Keskustelut olivat ehdottomasti päivän paras anti. Yksittäisiä hyviä kommentteja jäi myös puheista mieleen. Luonnon hyväksi tehdään työtä ympäri Suomea, mutta tuntuu siltä, että kyllä luonnon puolustajat ovat monesti yksinäisiä sissejä, jotka käyvät kamppailua todella suuria markkinavoimia vastaan. Joukkovoimaa tarvitaan, koska muutoin taloudelliset arvot jyräävät Suomen luonnon lopullisesti. Marssi oli tarpeellinen, mutta myyräntyötä on jatkettava, jotta mahdollisimman paljon saadaan pelastettua Suomen metsiä. Jos tavallinen kansa vaikenee, niin mitään ei pelastu. Sen vuoksi on pidettävä meteliä – myös mielenosoituksessa.

Tekstin on kirjoittanut ja kuvat ottanut Lounais-Hämeen luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Ilkka Wiio.