Idän hiljaiset suot saavat äänen

Suolla tutkijan silmin

Kun Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Nina Kumpulaisen kumisaapas lurahtaa märkään rahkasammalmättääseen, hän on saapunut tutkimuspaikalleen suolle.

Hänelle rahkasammal ei ole vain rahkasammal, vaan yksi Suomessa kasvavista 42 Sphagnum-sukuun kuuluvista rahkasammaleista, joita on maailmassa yhteensä 300. Hän tietää, että ne kasvavat jatkuvasti pituutta, mutta verson alaosat kuolevat ja muuttuvat turpeeksi.

Turpeella on merkittävä rooli maailman historiassa ja nykyhetkessä.

”Boreaaliset suot peittävät vain kolme prosenttia maailman maapinta-alasta, mutta varastoivat noin kolmasosan maaperän hiilestä. Ne siis muodostavat valtavan hiilivaraston suhteellisen pienestä pinta-alastaan huolimatta”, Kumpulainen kertoo.

Suomi on maailman soisin valtio.

Kun soiden järjestelmällinen ojitus metsänkasvun lisäämiseksi valtion mailla alkoi vuonna 1908, ei hiilen vapautuminen ilmakehään ollut vielä akuutti ihmiskunnan kohtalonkysymys.

Leveämmän leivän perässä ojia kaivaessaan suomalaiset eivät ehkä tajunneet tuhonneensa elintärkeitä monimuotoisuuden keitaita.

Nykyisin moni on havahtunut siihen, että suot ovat yksi avaintekijä ihmiskunnan selviytymisessä ilmasto- ja monimuotoisuuskriisistä – vaan eivät kaikki.

Pohjois-Karjalassa valtionyhtiö Neova haluaa avata yhä uusia turvetuotantoalueita energian tuottamiseksi ja aktiivihiilen valmistamiseksi.

”Turpeen ilmaston ominaislämmitysvaikutus energiayksikköä kohden on 12 prosenttia suurempi kuin kivihiilellä, joten sen polttaminen kaukolämmön energiaksi ei ole missään määrin hiilineutraalia”, Kumpulainen toteaa.

Ilmastonäkökulman lisäksi soiden muuttaminen turvetuotantoalueiksi on karua luonnon monimuotoisuudelle. Se hävittää suoluonnon alueelta, jolta turvetta nostetaan.

”Mikäli tuotantoaluetta ympäröi suo, johon ei kohdisteta toimia, sen reunat hyvin todennäköisesti kuivuvat viereisen ojituksen vaikutuksesta ja suolajisto korvautuu metsälajistolla”, Kumpulainen kertoo.

Suomalaiset ovatkin tuhonneet ison osan ikiaikaisista hiilivarastoistaan ja luonnon monimuotoisuuden keitaistaan. Tutkijalla on onneksi iloisiakin uutisia:

”Soiden ennallistaminen esimerkiksi ojat tukkimalla ja ojituksen jälkeen kasvaneet puut kaatamalla palauttaa vedenpinnan tason. Hapettomat olosuhteet palautuvat ja turpeen hajoaminen pysähtyy, eli suo palautuu hiilivarastoksi. Suokasvillisuus alkaa vähitellen tulla takaisin. Kosteat olosuhteet ovat otolliset hyönteisten lisääntymiselle, mikä puolestaan houkuttelee paikalle linnustoa.”

Perhe-elämää suon kainalossa

Patrikkasuo alkaa Erkki Palviaisen ja Anna Maimannin takapihalta. Heinäkuussa hillankukat kypsyvät marjoiksi ja koko viisilapsinen perhe suuntaa marjastamaan. Suolla viihtyvät myös perhoset, ja lapsista on kiehtovaa katsoa sinisiipien laskeutumista kädelle ja niiden parveilemista maassa makaavan repun päällä. Kun hillat on poimittu ja energiat lopussa, on evästauon aika. Varsinainen palkinto odottaa kotona, kun tuoreista marjoista pyöräytetään piirakka ja kaikki pääsevät jakamaan saalista.

Palviainen ja Maimann pitävät Patrikan kylässä pienkotitilaa. He tarhaavat mehiläisiä, pitävät kanoja ja lampaita ja hoitavat erilaisia viljelmiä. Palviainen kerää luonnontuotteita ja myy niitä eteenpäin.

”Vuosittain tulee kerättyä suopursua ja lakkaa. Suon reunoilta saa myös hyvin mustikkaa. Muutakin kerättävää löytyy. Tämä suo ruokkii meidät. Tämä suo on jo vuosituhansien ajan ylläpitänyt ihmisiä ja elämää”, Palviainen kertoo.

Patrikan kylällä on asuttu 1500-luvulta lähtien. Se on tällä hetkellä vilkas ja yhteisöllinen paikka, mutta nyt Neovan aktiivihiilitehtaan laajentumissuunnitelmat ja suon tuhoutuminen uhkaavat koko kylän elämäntapaa.

”Kun suo kaivetaan ja kuivatetaan, pohjavesi karkaa kauemmaksi. Kaikki luonto muuttuu ympärillä. Tästä tulee karumpi paikka. Ja tietysti vesistöt huolettavat. Kyläläiset vastustavat turvetuotantotoimintaa”, Palviainen sanoo.

”Minua huolettaa pölyn vaikutus mehiläisiin ja kasveihin sekä kukintoihin. Miten se vaikuttaa hunajan tuotantoon? Viljelemme myös hedelmäpuita ja marjapensaita. Entä melu ja lisääntyvä liikenne? Me asumme korkealla kohdalla. Miten käy kaivovedelle ja juomaveden laadulle?”, jatkaa Maimann.

Luonnontilainen suo suodattaa ja puhdistaa vettä. Mutta kun se kaivetaan auki ja ojitetaan, muuttuu vaikutus päinvastaiseksi. Hiili vapautuu ilmakehään ja ruskeat vedet valuvat ojia pitkin jokiin ja liettävät järvet.

”Tuntuu hullulta, että aktiivihiiltä myydään ulkomaille puhdistamaan vesiä, mutta sen tuotanto Ilomantsissa saastuttaa vesiä Suomessa”, Maimann pohtii.

Patrikan kylän perheiden uimareissuihin ja kalastajien saaliisiin uuden turvekentän avaaminen vaikuttaisi konkreettisesti, sillä jätevedet ohjattaisiin Haapojärvelle, joka on suosittu uima- ja kalastuspaikka.

Myös perheen lapsia kotisuon menetys huolettaa: ”Ihan hirveää. Mä en enää voisi mennä lakkasuolle maistelemaan ja poimimaan lakkoja, eikä perhosiakaan enää olisi”, harmittelee Ukko Palviainen.

”Tulisiko turvepölyä silmiin, kun rekka ajaa kodin ohi?”, miettii Venla Palviainen.

Erkki Palviainen toivoo, että suo jätettäisiin rauhaan ja sen käyttö saisi jatkua kuten ennenkin.

”Marjastusta, metsästystä ja retkeilyä. Ojia voisi tukkia ja lopettaa niiden kunnostamisen. En vastusta ennallistamistakaan. Suo on kehittynyt hitaasti tuhansia vuosia. Ei ole oikein, että se vedetään 40 vuodessa hiileksi ja lämpöenergiaksi.”

Vuosikymmenten työ vaarassa

Pudasjoki on jo kerran pelastunut. Se haluttiin valjastaa sähköntuotantoon 1980-luvulla, mutta niin sanottujen koskisotien seurauksena syntynyt koskiensuojelulaki säästi sen rakentamiselta.

”Pudasjoen rakentaminen olisi tuhonnut koko Ruunaan alueen”, sanoo Pielis-Karjalan kalatalousalueen ja Lieksan kalaveden osakaskunnan puheenjohtaja Jukka Turunen.

Nyt Lieksan Ketveleensuon ja Rimpisuon välissä kiemurteleva Pudasjoki on jälleen uhan alla. Valtionyhtiö Neova havittelee kumpaakin suota turvetuotantokäyttöön.

”Alueiden valjastaminen turvetuotantoon olisi tuhoisaa Pudasjoen ympäristölle ja koko Ruunaan alueelle. Vuosikymmenten työ Ruunaan harjuskannan elvyttämiseksi menisi hukkaan”, Turunen tiivistää.

Pudasjoessa elää poikkeuksellisen arvokas harjuskanta.

”DNA-tutkimuksen perusteella lähimpänä Ruunaan reitin harjuskantaa olevia kaloja on tavattavissa käsivarren Lapissa ja Alaskassa. Tämä harjuskanta on hyvin erityinen, ja Pudasjoki koskineen on ylivoimaisesti paras paikka tälle harjukselle lisääntymiseen.”

Turusen mukaan Neova on hakemuksessaan itsekin todennut, että turvetuotannon myötä harjuskannat todennäköisesti menetetään.

”Ja varmasti menetetäänkin! Kaikki paikat liettyvät, käytännössä koko joki menee tukkoon. Lisääntyminen ei onnistu millään kalalla. Sen verran tulisi lietettä, että kaikki mädit ja kaikki mitä siellä vedenpohjassa on, tukehtuisi.”

Pudasjoki kuormittuu ilman turvetuotantoakin maankäytön ja metsätalouden vuoksi. Turusen mielestä kuormitus on jo nyt ylärajoilla.

”Jos lisätään vielä soiden käyttöönotto, se rikkoo ja tuhoaa kyllä ekosysteemiä niin paljon, etten voi edes kuvitella, mitä kaikkea siitä voi seurata. Koskiensuojelulailla tämä harjuskanta saatiin suojeltua jo kerran. Toivottavasti nytkin järki voittaa!”

Suon salat kartalle

Ennen kuin Luonnonsuojeluliiton hankekoordinaattori ja luontokartoittaja Tuuli Hakulinen lähtee metsään tai suolle, hän avaa tietokoneen, tutustuu karttoihin ja historiallisiin ilmakuviin. Jos kyseessä on turvetuotannon uhkaama alue, hän tutkii, missä kulkevat sen vesistöt ja miltä näyttävät luontoarvot.

Muutaman kilometrin päässä Venäjän rajalta Lieksassa sijaitsevaa Ruokosuota halkoo kaksi noroa ja laidoilla kulkevat Pesäpuro ja Ruokopuro. Tämäkin on Neovan turvevarausalue, jonne yhtiö on hakenut ympäristölupaa turvetuotannon avaamiseen. Jos suunnitelmat menevät läpi, valuu noroja ja puroja pitkin pian ruskeaa lietettä kohti isompia jokia ja vesistöjä.

”Tällaiset vesistöihin liittyvät havainnot ovat tärkeitä, sillä vesilaki ja vesipuitedirektiivi ovat tiukempia kuin luonnonsuojelulaki”, Hakulinen kertoo.
Hänellä on kartoitusreppu aina puolipakattuna. Sieltä löytyvät ainakin sadevaatteet, aurinkorasvaa, itikkakarkotetta ja vesipullo. Mukaan tarvitaan GPS-paikannin, luuppi, näytepusseja ja taskulamppu pattereineen. Jalkaan kartoittaja vetää villasukat ja kumisaappaat.

”Turvevarausalueiden kartoituksissa selvitämme turvetuotannon uhkaaman alueen luontoarvoja, luontotyyppejä ja uhanalaista lajistoa. Kartoitamme erityisen tarkkaan turvevarausalueen sekä pölyvaikutuksen kannalta merkittävän 500 metrin vyöhykkeen sen ympärillä. Lisäksi arvioimme purojen ja norojen luonnontilaisuutta ja kartoitamme puronvarsien luontotyyppejä ja uhanalaista lajistoa. Havainnot merkitään GPS-paikantimeen tai puhelimen karttaselaimeen”, Hakulinen selittää.

Ruokosuolla Hakulisen mukana kulki oppimassa myös Luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistys Lieksan luonnonystävien metsäryhmäläisiä. Heille kokeneempi kartoittaja antoi määritystehtäviä: Mitä lajeja suon pinnassa kasvaa? Näkyykö palokantoja tai keloja?
”Ruokosuolta löytyi todella paljon järeitä vanhoja keloja. Talousmetsistä kelot puuttuvat, minkä seurauksena niihin assosioituneet lajit ovat uhanalaistuneet.”

Kartoittajat havainnoivat myös lintuja ja nisäkkäitä, niiden ääniä ja ulosteita. Havaintojen täytyy olla varmoja.

”Ruokosuolla kuulimme suden älähdyksen. Emme kuitenkaan olleet satavarmoja havainnosta, joten emme voineet merkitä sitä raporttiin.”

Kun suolla on rämmitty ja riittävä aineisto saatu kasaan, jatkuu kartoittajan työ sisällä pöydän ääressä. Valokuvat ja karttaselaimeen merkityt havaintopisteet koostetaan raportiksi, joka lähtee muistutusta valmistelevalle asiantuntijalle.

Elokuun lopussa umpeutuu valitusmahdollisuus Neovan Ruokosuon ympäristölupahakemuksesta. Luontokartoittaja Tuuli Hakulinen kumppaneineen on tehnyt parhaansa, jotta keloneula saisi jatkaa kasvamistaan kelon pinnalla ja susi jolkotella maillaan.

Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 3/2024