Suomen ikoniset maisemat ovat olleet uhattuina – ilman luon­non­suo­je­li­joi­ta Kolin vaaroilla voisi olla nykyään lomakylä ja Porkkalassa kaivos

Luonnonsuojelijat pelastivat Kolin lomakylältä

Yli sata vuotta sitten Suomen eturivin taiteilijat matkasivat lähes tiettömien taipaleiden päähän Itä-Suomen erämaihin. Kiipesivät Ukko-Kolin laelle, katsoivat sopivan kohdan ja laittoivat maalaustelineen pystyyn. Edessä avautui silmänkantamattomiin luonnontilaista metsää, järviluonto ja taivaalla lipuvia poutapilviä.

Siveltimen veto kerrallaan taiteilijat alkoivat luoda esiin suomalaista sielunmaisemaa – kansallismaisemaa. Seuraavina vuosikymmeninä Suomen kansallismaiseman luominen jatkui. Jean Sibelius, Eero Järnefelt, Into Inha ja lukuisat muut maalasivat, sävelsivät, kirjoittivat ja valokuvasivat.

Mutta ei Suomen nykyisiä kansallismaisemia – kuten Kolin vaaramaisemia – ole vain luotu. Niitä on pitänyt myös suojella.

Ylä-Kolille rakennettiin ensimmäinen matkailumaja jo 1900-luvun alkupuolella. Ensimmäinen laskettelurinne raivattiin metsään ennen sotia ja 1960-luvulla vaaran laelle pystytettiin hotelli.

Seuraavina vuosikymmeninä rakentajat lähtivät hamuamaan Kolia entistä kiivaammin matkailun käyttöön.

1970-luvulla Kolin vaaroille kaavailtiin lomakaupunkia, joka olisi sisältänyt useita hotelleja tuhansille majoittujille. Vaarojen rinteet olisi hakattu laskettelurinteiden ja hiihtohissien tieltä.

1980-luvun lopulla eräs liikemies kaavaili Ukko-Kolin viereiselle Paimenenvaaralle lasiseinäistä luolahotellia ja lähes 300 lomamökin keskittymää Paimenenvaaran ja Kolivaaran rinteille. Ja jälleen lisää laskettelurinteitä ja hiihtohissejä.

Kolin Ipattivaaralle uhkasi tulla myös 50 lomamökkiä. Pieliselle, keskelle Kolin klassista maisemaa suunniteltiin puolestaan isoa huvivenesatamaa ja aallonmurtajapenkerettä. Lopulta tämä ja muut edellä mainitut hankkeet saatiin torpattua.

Jos hankkeet olisivat toteutuneet, taiteilijoiden kansallismaisema olisi tiessään.
Kolista olisi muodostunut laskettelun ympärille rakentunut lomakaupunki. Siellä, missä metsäkaistaleita olisi jäljellä, kiiltelisi mökkien ikkunoita ja öisin valot kajastaisivat vaarojen rinteillä.

Enää Kolin laelle ei vaellettaisi järvimaisemaa ihailemaan. Kovimman hinnan myllerryksestä olisi maksanut Kolin luonto. Hankkeiden tieltä olisi pitänyt hakata hehtaarikaupalla luonnontilaista metsää. Vaarojen rinteiltä olisi kadonnut muun muassa alueelle tyypillisiä lehtometsiä, suojaisia tihkulähteikköjä ja pieniä lettomaisia soita.

Myös Kolivaaran itärinteellä säilyneet viimeiset aarnimetsät olisi hakattu laskettelurinteiden tieltä. Lukuisia arvokkaita ja harvinaisia lajeja olisi kadonnut. Esimerkiksi kämmekkäkasveihin kuuluvien tikankontin ja neidonkengän kasvupaikat olivat uhattuina.

Lieksan kaupunki puolsi Kolin rakentamista. Silloisen kaupunginjohtajan kuultiin uhoavan, että hänen työnsä on valmis vasta, kun Kolin vaarat on rakennettu hotelleja täyteen.

Myös luonnon puolustajia löytyi. Kolin suojeluryhmä järjestäytyi vuoden 1989 lopulla vastustamaan lomakylähanketta ja muuta rakentamista.
Ryhmä poikkesi monista tuon ajan tyypillisistä nuorten idealistien suojelukampanjoista. Suojelijat olivat paikallisia, tavallisia keski-ikäisiä kansalaisia: opettajia, maanviljelijöitä ja vanhimpana yhdeksänkymppinen Lieksan entinen kauppalansihteeri.

Ryhmän tavoitteena oli saada Kolille kansallispuisto. Myös Suomen luonnonsuojeluliitto oli mukana suojeluryhmässä. Suojeluryhmä rupesi keräämään vetoomusta kansallispuiston perustamiseksi. Vetoomus oli esillä Lieksan yritysten tiloissa ja kirjastossa, mutta niitä poistettiin ja hävitettiin.

Tihutyöt toivat puolustajille näkyvyyttä, ja pian kansallispuistohanke sai tukea yhä laajemmin. Muiden muassa filosofi ja akateemikko Georg Henrik von Wright, muutama piispa, taiteilija Tove Jansson, kapellimestari Jorma Panula, ministeri ja lehtikustantaja Aatos Erkko sekä 16 tiede- ja kulttuurijärjestöä osoittivat tukensa Kolin kansallispuistoesitykselle. Luonnonsuojeluliitto ja Luonto-Liitto levittivät vetoomusta jäsenlehtiensä mukana kautta maan.

Lopulta kasassa oli 87 000 allekirjoituksen vetoomus. Metrin korkuinen pino reikämappeja kärrättiin kottikärryillä eduskuntaan silloiselle ympäristöministerille Kaj Bärlundille.

Jo alkukesästä 1990 pääministeri Harri Holkerin hallitus teki periaatepäätöksen Kolin kansallispuiston perustamisesta, ja vuoden päästä keväällä eduskunta hyväksyi lain.

Lain hyväksyminen meni viime tippaan, koska eduskuntavaalit olivat tulossa ja keskusta-puolue vastusti lakia. Kansallispuiston perustamispäätös oli lopulta silloisen eduskunnan viimeinen hyväksymä laki.

Kansallispuiston perustaminen oli ratkaisevaa Kolin suojelussa. Se varmisti, että yksi Suomen hienoimmista luontokohteista säilyy myös tuleville sukupolville.

Kolin kansallismaisema ei ole kuitenkaan täysin turvassa. Vain osa Pielisen saarista kuuluu kansallispuistoon ja matkailukäytössä olevalla alueella on edelleen rakennushankkeita vireillä. Kasvava matkailu luo painetta kansallispuistoon, minkä seurauksena muun muassa autojen pysäköinti lisääntyy alueella.

Luonnonsuojelijoita tarvitaan yhä.

Ounasjoki yritettiin tukkia vesivoimaloilla

Lapissa tuntureiden ja vaarojen välissä mutkittelee 300 kilometrin pituinen Ounasjoki. Välillä joki ryöppyää vuolaina koskina, hetken kuluttua se matelee suoalueen läpi ja lopuksi suvantona laakson pohjalla.

1970-luvulla Kemijoki Oy iski silmänsä toden teolla Ounasjokeen. Yhtiö oli jo tukkinut Kemijokea vesivoimaloilla, ja nyt se hamusi Ounasjokeen jopa kymmentä voimalaa.

Suomen pisimpään sivujokeen olisi tullut myös kaksi voimaloiden tekoallasta.
Hankkeet onnistuttiin estämään.

Vesivoiman vaikutus Ounasjoen luontoon olisi ollut mullistava. Vapaasti ryöpynneet kosket olisivat kadonneet ja tilalle tullut tasaiset rannat ja säännöstelty joki. Hopeakylkisten taimenten ja harjusten vaellukset olisivat päättyneet padon betoniseinään.

Voimalinjat halkoisivat jokimaisemaa. Patojen takia Ounasjoelle tyypilliset suistosaaret ja luonnontilaiset hiekkarannat uinuisivat veden alla.
Keväisin rannoille leviävä vesi ei enää ylläpitäisi tulvaniittyjen rikasta elämää. Tulvaniittyjen mukana katoaisi niille tyypillinen lajisto, kuten laaksoarho ja jokipaju.

Ounasjoki kuitenkin pelastui. Siitä on kiittäminen paikallisten perustamaa kansanliikettä ja kansalaisjärjestöjä. Luonnonsuojelijat keräsivät adresseja, antoivat lausuntoja ja vierailivat Helsingissä päättäjiä tapaamassa.

Luonnonsuojeluliitto puolusti jokea Lapissa ja ajoi kolmea koskiensuojelulakia.
Lopulta työ tuotti tulosta. Vuonna 1983 presidentti Mauno Koivisto vahvisti allekirjoituksellaan erillislain, jolla Ounasjoki suojeltiin.

Laki turvaa Ounasjokea vesivoimaloilta, mutta muilta uhilta se ei ole täysin turvassa. Esimerkiksi Kittilän kaivoksesta voi vahingon sattuessa päätyä päästöjä jokeen.

Porkkalassa kaivos olisi ajanut linnut tiehensä

Joka kevät ja syksy tuhannet muuttolinnut saapuvat Porkkalan edustalle levähtämään. Allit ja haahkat laulavat, ja joutsenet laskeutuvat siivet levällään mereen. Lukuisat lajit jäävät sinne pesimään. Merikotkakin viihtyy alueella. Porkkalanniemelle suuntaavat kevään koittaessa myös lintubongarit.

Porkkalassa voisi olla kuitenkin toisin.

2000-luvun alussa Tikema Oy yritti perustaa Porkkalaan sinkkikaivosta. Merenalainen kaivos olisi tullut aivan Porkkalanniemen edustalle. Yhtiön valtaus oli kooltaan 28 hehtaaria, eli noin 40 jalkapallokentän kokoinen.

Hanke kaatui, kun yhtiölle ei myönnetty malminetsintälupaa.

Kaivosta vastustivat Kirkkonummen kunnan lisäksi paikalliset ihmiset, Luonnonsuojeluliiton Kirkkonummen ympäristöyhdistys ja kalastajat. Suomen luonnonsuojeluliiton keskustoimisto ja liiton Uudenmaan piiri antoivat kaivoksen vastustajille oikeudellista ja viestinnällistä tukea.

Keskeisessä osassa oli myös Kirkkonummen yhdistyksen silloisen puheenjohtajan, jo edesmenneen Jussi Pesolan valokuva Porkkalan kärjen näköalapaikalta, johon hän oli piirtänyt punaisella tussilla kaivoksen sijainnin.

Kuva julkaistiin paikallislehdessä, ja hän kiikutti sen Kirkkonummen kunnan päättäjien nähtäväksi. Kuva herätti omalta osaltaan ihmiset huomaamaan, kuinka järjetön hanke oli.

Tämän lisäksi Porkkalaan on haviteltu kahta muutakin kaivosta.

Jos kaivosyhtiö olisi onnistunut aikeissaan, Porkkala olisi täysin toisenlainen kuin nykyään. Aluetta halkoisivat uudet tiet ja vilkas rekkaliikenne, pahimmassa tapauksessa rautatie.

Linnunlaulun sijaan Porkkalan äänimaisemaa hallitsisi kaivoksen ja liikenteen melu. Kallioilla ja saarilla leijailisi raikkaan merituulen sijaan pöly.

Ei ole tarkkaa tietoa, minkälainen kaivoksesta olisi tullut. Meren alle rakennetusta kaivoksesta olisi johtanut mahdollisesti tunneli maan päälle ja rannalle olisi tullut kaivoksen maanpäällisiä rakenteita.

Jos kaivos olisi toteutettu vedenalaisena avokaivoksena, se olisi ollut loppu lukuisille vedenalaisille luontotyypeille ja niillä eläville lajeille. Samalla se olisi samentanut vettä kaivoksen ulkopuolellakin.

Ja jonnekin kaivosjäte olisi kasattu.

Porkkalaan olisi voitu rakentaa myös teollisuussatama, jos malmi olisi päätetty kuljettaa laivoilla jalostettavaksi.

Lintujen pesimäpaikkoja olisi kadonnut niin saarilta kuin rannoilta. Pelkästään kaivoksen meluhaitat olisivat ajaneet lintuja muualle.

Merenalaiset ja rannan luontotyypit olisivat kärsineet tai tuhoutuneet kokonaan. Uusien teiden tieltä olisi pitänyt hävittää lehtoja, niittyjä tai Porkkalalle tunnusomaisia kalliomännikköjä.

Porkkala säästyi kaivokselta. Nykyään osa Porkkalasta on suojeltu Natura-alueena ja seudulla on yli parikymmentä luonnonsuojelualuetta. Porkkalan kansallismaisemia suojaavat myös vahvat kaavat. Vuonna 2021 se hyväksyttiin valtakunnallisesti arvokkaaksi maisema-alueeksi. Seuraava askel olisi perustaa Porkkalaan kansallispuisto.

Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 1/2022