Korpirahkasammalilla Uudellamaalla

Kahlaan polviin asti ulottuvassa lumessa Vitkällanin korpiläikkäiseen sydämeen, pakkasessa sulana pysyvän soistuman luo. Peilikirkkaassa vedessä näkyy päivänkehrän värjäämä kuusen latva. Korkeuksissa humisee lähes satavuotiaan metsän ääni. Lumi tipahtelee valkeina verhoina uinuvien rahkasammalten ylle.  

Kuusentaimi kurottaa lahokannon humuksesta valoon norouoman yllä. Huhtikuussa vesi pulppuaa hentona virtana keväästä välkehtien. Oksiston suojissa varjoisilla lahokohdilla kasvaa kostean pienilmaston turvassa sammalia. Unelmoin harsosammalesta ja kiiltosirppisammalesta. Järeän kuusen juurella Tuusulanväylän melu jää puukiipijöiden viheltelyn taustalle. Humahdan metsän monimuotoisuuden syliin. 

Heinäkuussa kangasmetsän paksulla sammalkerroksella kasvaa yövilkkaa. Tanssimme latvusaukkoisella kenttäkerroksella saniaisten kätköissä perhosten kanssa. Ne kieppuvat kevyesti yläpuolellamme ja lentävät hyttyspäähineelle, hiuksiin ja kämmenelle. Yksi laskeutuu kameralle. Perhosen silmät ovat kirkkaat, ja sen siivissä on punaisen sävyjä – Luonnonmetsähälytyksen punaista, johon tanssijatkin ovat pukeutuneet.  

Norouoman rahka- ja karhunsammalille sataa koivun ja pihlajan lehtiä. Lokakuussa suon tuoksu pelmahtaa sieraimiini, kun kumarrun tutkimaan uoman kasvillisuutta. Tallennan Karttaselaimella paikkapisteen, joka on noin sadan metrin päässä metsänkäyttöilmoituksen rajasta. Laajemmalla alueella pisteestäni koilliseen eri-ikäisen puuston lisäksi tuulenkaadot, pökkelöt, eri lahoamisvaiheen maapuut ja siten myös runsaan linnuston äänet ovat vaarassa kadota hyönteistuhohakkuun alta. 

Vitkälla on kuusivaltainen, luonnontilaisen kaltainen vanha kangasmetsä Tuusulan Ruotsinkylässä. Vilkkaan liikenteen keskellä pienialainen metsä on keidas, jonka arvon oppii parhaiten tuntemaan pysähtymällä. Istun siirtolohkareella kuuntelemassa, toisaalla uppoudun valokuvaamaan lajistoa lähietäisyydeltä.

Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 4/2024.