Kohtalon kuusi

Pian kohoaa joulukuusi monen olohuoneen nurkassa ja ostoskeskuksen hulinassa. Ei haittaa, vaikka kuusi olisi muovia. Puun vuosituhantinen symboliarvo pysyy juuriltaan irrotettunakin.

Jo ennen joulukuusi-instituution rantautumista Suomeen seisoi puu suomalaisissa pihoissa ja kylissä uhripuuna, nimikkopuuna ja pitämyspuuna ympäri vuoden. Ihmisillä ja puulla oli kohtalonyhteys. Puuta vaalittin, sille uhrattiin ruokaa, vastasyntynyt liitettiin osaksi yhteisöä tuomalla lapsi kosketukseen puun kanssa. Mitä tapahtui puulle, tapahtui ihmiselle.

Kun vanhasta uhrikuusesta irtosi oksa tai salama löi siihen, se tiesi onnettomuutta tai kuolemaa. Puun kukoistaessa kukoisti koko ihmisyhteisö.
Pihalla tummanvihreänä seisova kuusi oli yhteys maailmojen välillä. Siinä asui elämänvoima, joka yhdisti alisen ja ylisen.

Suomalaisen pihalla töröttävä pyhä kuusi ei ollut vain kansallinen erityisyys vaan globaali ilmiö – elämänpuu – jota on palvottu eri aikoina ja eri kulttuureissa. Elämänpuu on maailmanselitys, jonka kautta ihmisen yhteys maailmankaikkeuteen tulee näkyväksi.

Kuten altalainen taru* kertoo: ”Maannavalla, kaiken keskipisteessä kohoaa maan puista korkein, jättiläissuuri hopeakuusi, jonka latva ylettyy ylijumalan, Bai-Ylgönin asunnolle.”

Puut ovat siis olleet yhteisöä ylläpitävä liima. Ne ovat olleet näkyviä maamerkkejä yhteisön normeille ja tabuille sekä siirtymäriittien paikkoja. Tapion pöydäksi kutsuttiin matalana kasvavaa laakealatvaista kuusta, jonka oksat kääntyivät alaspäin. Tämän metsän alttarin ääressä metsästäjä jakoi saaliinsa metsänjumalien kanssa, rukoili ja antoi ruokauhrin.

Merkittäviä olivat myös karsikkopuut, jotka tehtiin tapahtuman tai henkilön muistoksi tai paikan merkitsemiseksi. Karsikkopuun oksia karsittiin ja runkoon kaiverrettiin merkintöjä, kuten vainajan kuolinaika.

Se, että suomalaiset pitävät itseään metsäkansana, ei siis aina ole tarkoittanut metsätalouskansaa. Suomalaisessa metsäsuhteessa on tapahtunut kristinuskon leviämisen ja sotien jälkeisen voimallisen metsätalouden myötä muutos. Samalla, kun metsät ovat muuttuneet yksipuolisiksi talousmetsiksi, on yhteys puihin elämän antajina yksipuolistunut, ohentunut ja jopa katkennut.

Puita ei nähdä eri-ikäisinä yksilöinä ja elämänvoiman asuinsijoina vaan massana. Olemme siirtyneet puiden massatuotantokauteen, jossa ihannepuu on suora ja tasaikäinen. Vanha myrskyistä ja sairauksista selvinnyt ikipuu ei enää ole tavoiteltava.

Kristilliseen perinteeseen ja kulutusyhteiskuntaan liitetyssä joulukuusessa on edelleen samaa voimaa kuin pyhässä pihakuusessa. Se on ihmisyhteisöä ylläpitävä symboli; vahva tiivistymä, joka kerran vuodessa tekee arvomme ja maailmankuvamme näkyviksi. Joulukuusi on kuva meistä.

Palvomme kuusta edelleen, mutta kuusemme on hakattu irti juuristaan. Se ei enää yhdistä maan alista ja ylistä. Kuustamme ei vaalita yli sukupolvien vaan se heitetään pois loppiaisena. Kuinka käy meidän, kun elämänpuu ei enää kasva pihassamme vaan odottaa jäteautoa roskakatoksessa?

Vanhoista kuusista riippuvaiset

Kaupungissa orava kipittää pitkin puiden oksia, mutta kuusimetsässä sen naksutus on hiljenemässä. Helmipöllökin huhuilee entistä harvemmin. Mediassa puhutaan kuusen valtakaudesta, mutta kuusimetsien lajit eivät silti voi hyvin. Mistä on kyse?

Metsätaloudessa uskotaan kuuseen. Siksi suurin osa Suomen kuusimetsistä onkin talouskuusikoita, joissa puut ovat samanikäisiä ja verrattain nuoria. Kuusimetsä kaadetaan noin 60–80-vuotiaana, ja nykyisin metsä voidaan hakata jo viisikymppisenäkin.
Puiden ikä selittää metsäoravan ahdingon.

Oravan kannalta nuori talouskuusikko on nälkämaa – kuusi kun alkaa tuottaa siemeniä reilusti ja säännöllisesti vasta 60 vuoden iässä. Iäkkäät puut ovat usein hyviä käpypuita, joiden suojissa riittää elämää.

Samanikäisistä, nuorista puista koostuva kuusikko on ylipäätään melkeinpä luonnoton näky. Sellaista ei pääse luonnossa muodostumaan kuin korkeintaan pieninä laikkuina.

Talouskuusikkoon verrattuna nuoressa 40–50-vuotiaassa luonnontilaisessa metsässä on paljon enemmän lehtipuita ja lahopuuta. Nuoria kuusia on lähinnä alikasvustona suurten haapojen, mäntyjen ja koivujen alla. Valtapuu kuusesta tulee, kun metsä on Etelä-Suomessa kahdeksankymmentävuotias.

Sammalpeitteisessä vanhassa kuusikossa jättiläiskuuset kurkottavat kohti taivaita. Kuusi on pisin Suomessa luonnonvaraisena kasvava puu. Kuuset muodostavat suojaisan elinympäristön lukuisille lajeille. Niiden suojassa on varjoista, kosteaa ja viileää. Mutta vaikka kuusikin tarjoaa käpyaterioita, saa suuri osa kuusimetsien lajeista ravintonsa vanhoista lehtipuista, joita on jäänyt kuusten lomaan.

Järeässä kuusikossa orava piilottaa kuusen käpyjä talven varalle. Latvustossa kaikuvat hippiäisen korkeat äänet. Pikkukäpylintu saa ristinokallaan kätevästi kävyn suomut auki. Metsämyyrät ja -hiiret kipittävät etsimään maahan pudonneita siemeniä. Pohjantikka kuorii vanhan lahon kuusen pintaa etsiessään kaarnakuoriaisten toukkia. Se nakuttaa pesäkolonsa vanhaan tyvilahoon kuuseen.

Lukuisat kaarnakuoriaiset kuuluvatkin olennaisena osana vanhaan kuusimetsään. Esimerkiksi kuusentähtikirjaajan, aitomonikirjaajan ja kirjanpainajan toukat kirjovat lahon kuusenrungon kauniilla koukeroilla. Metsätaloudessa kirjanpainajaan suhtaudutaan kuin ruttoon. Luonnonmetsässä kirjanpainaja on monimuotoisuuden avainlaji. Parisataa lajia elää kirjanpainajan vuoksi kuolevissa kuusissa ja valtava määrä metsälajeja on riippuvaisia lahopuusta, jota syntyy kirjanpainajan ja muiden kaarnakuoriaisten myötä.

Kaarnakuoriaiset ovatkin kuusimetsien tärkeimpiä häiriötekijöitä. Ne uudistavat ja monipuolistavat kuusikoita samalla tavalla kuin metsäpalot männiköitä. Kun valtavat kuusivanhukset rojahtavat maapuiksi, aukkoihin kasvaa lehtipuulajeja. Mustikkavarvustot vahvistuvat ja ruokkivat uutta elämää.

Kuusi taipuu tuotteiksi

Suomi kuusettuu. 1990-luvulle asti metsähakkuiden jälkeen istutettiin eniten mäntyä. Kuusi ohitti männyn vuonna 1995, ja sen jälkeen siitä on tullut taimitilastojen ykkönen. Kuusen kasvatusta helpottaa se, että sen taimet eivät maistu hirvelle. Kuusi on helppo ja tuottoisa puulaji kasvattaa. Kantohintakin on hyvä. Ei siis ihme, että metsänomistajat ovat intoutuneet istuttamaan kuusia.

Kuusta käytetään massa- ja selluteollisuudessa, sahateollisuudessa ja energiana. Kuusen pitkät kuidut ja vähäpihkaisuus sopivat paperin- ja kartonginvalmistukseen. Kuusi on hyvä puuaines, koska se on mäntyä vaaleampaa, ei kellastu ja oksat ovat pienempiä. Siksi se soveltuu hyvin esimerkiksi sisätilojen näkyville puupinnoille. Valtaosa sivuvirroista päätyy energiaksi. Energian osuus on koko ajan noussut.

Kuusettumisessa piilee vaara. Tutkimusten mukaan laajat alueet Suomessa kärsivät jatkossa lisääntyvistä tuhoista: kuivuudesta, myrskyistä ja hyönteistuhoista. Kaikki nämä riskit näkyvät eniten talouskuusikoissa. Kuivuuden heikentämä talouskuusikko on kirjanpainajan karkkikauppa. Se leviää samanikäisestä puusta toiseen ilman luontaisia vihollisia. Lämpiminä kesinä kirjanpainaja ehtii lisääntymään parikin kertaa.

Kuusettumista pitäisi siis suitsia. Pitäisi monipuolistaa puulajien käyttöä ja kannustaa metsänomistajia käyttämään sekapuutaimikoita metsänuudistuksissa. Hies- ja rauduskoivu, tervaleppä, haapa sekä tammi ja muut jalopuut ovat esimerkkejä vaihtoehtoisista lajeista varsinkin etelässä. Jatkuvapeitteinen monilajinen kasvatus on häiriöille vähemmän altista kuin avohakkuisiin perustuva yksilajinen metsänviljely. Kuusi sopii niihin luonnollisesti, sillä se kasvaa hyvin suurten puiden alla metsän alakerroksissa.

Suomessa on puualalla osaamista, ja uusia tuotteita kehitetään. Yksi kehittämisen osa-alue on metsätalouden sivuvirtojen, kuten sahanpurun, hyödyntäminen. Sahanpurusta voidaan saada raaka-ainetta esimerkiksi komposiittituotteisiin. Biojalostuspuolella tutkitaan mahdollisuuksia erotella siitä sokerijakeita ruokateollisuuden tarpeisiin ja rehukäyttöön. Kuusenkerkät ja pihka terveystuotteina on myös kaupallistettu. Ja perinteinen joulukuusi on metsänomistajalle tuottoisa bisnes; sen kantohintaa on vaikea päihittää.

Suomalaisten metsäsuhde on murroksessa. Sotien jälkeen metsiä alettiin hoitaa niin, että ne tuottavat määrällisesti mahdollisimman paljon raaka-ainetta metsäteollisuudelle. Määrä korvasi laadun. Ajattelua pitäisi kääntää metsätalouden tarpeista ja miettiä, millaisia metsiä tarvitsemme laajemmasta näkökulmasta: miten sopeudumme ilmaston kuumenemiseen, miten pysäytämme luontokadon ja miten turvaamme metsien virkistyskäytön? Metsätaloutta ja erityisesti kestäviä puunjalostustuotteita tarvitaan tulevaisuudessakin, mutta kuusien pitäisi saada myös kasvaa vanhoiksi jättiläisiksi, jotka antavat suojaisan elinympäristön tuhansille lajeille.

Lähteet:
Artikkelia varten on haastateltu Tampereen ammattikorkeakoulun metsäekologian lehtori ja tietokirjailija Petri Keto-Tokoita sekä puumateriaalitieteen ja -tekniikan professori Antti Haapalaa Itä-Suomen yliopistosta. Lähteenä on käytetty myös Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Puiden kansa -kirjaa*, Anna-Leena Siikalan Suomalainen šamanismi ja Itämerensuomalaisten mytologia -kirjoja sekä Uno Harvan teosta Suomalaisten muinaisusko.

Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 4/2023