Suomessa tärkeitä pölyttäjiä ovat kimalaiset, erakkomehiläiset, kukkakärpäset sekä päivä- ja yöperhoset. Kun hyönteiset ruokailevat kukissa ja imevät mettä, ne pölyttävät samalla kasvin kuljettamalla siitepölyä kukasta kukkaan.

Perhoset pystyvät imemään pitkällä imukärsällään mettä kasveista. Kimalaisilla on usein lyhyt kieli, joten ne eivät aina yllä meteen asti. Silloin ne purevat tiensä medelle. Pölytystä tapahtuu kuitenkin, kun kimalaiset kampaavat takasäärien kammoilla siitepölyn vasuihin ja kuljettavat sen jälkeläisilleen.

Suomen pölyttäjälajien seurantatieto on vielä lapsenkengissä. Esimerkiksi Suomen 200 erakkomehiläislajista ei tiedetä juuri mitään ja 37 kimalaislajinkin seuranta on vielä alussa. Perhosseurantaa on tehty enemmän, mutta siinä on katvealueita.

Pölyttäjäviikonlopun 15.–16.6.2024 tavoitteena on selvittää kaupunkien niityillä ja pihoilla esiintyvää pölyttäjälajistoa.

1. Mantukimalainen

Suuri ja pörröinen mantukimalainen on yleisin kimalaisista. Sen tuntomerkki on musta pohjaväri, jossa on kaksi keltaista ”vyötä” ja peräpäässä valkoinen vyö. Mantukimalaiset elävät niityillä ja metsänreunoilla. Niitä näkee keväällä pajuilla ja voikukilla. Mantukimalainen on yleinen koko Suomessa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.

Mantukimalaisen voi sekoittaa kontukimalaiseen, jonka raidat ovat tummankeltaisia. Kontukimalaista käytetään esimerkiksi tomaattien ja mansikoiden pölyttämiseen. Se on vieraslaji ja nykyään yksi yleisimpiä kimalaislajeja.

2. Kivikkokimalainen

Kivikkokimalainen on kookas, tumma kimalainen, jonka takaruumiin kärkiosa on punainen. Kivikkokimalaisia näkee niityillä, pihoilla ja puistoissa. Sille kelpaavat monet kukkakasvit: voikukat, valko­apilat, ohdakkeet ja puutarhojen hedelmäpuut.

Metsiä kivikkokimalainen karttaa, mutta kaupunkiympäristö sopii sille hyvin. Niitä lenteleekin runsaasti pääkaupunkiseudulla. Laji on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja joitakin havaintoja on tehty myös Lapissa.

3. Kartanokimalainen

Tummasävyisen kartanokimalaisen keskivartalo on ruskea ja takaruumiin kärkiosa valkoinen. Kartanokimalainen ei pesi maan koloissa kuten muut kimalaisemme, vaan puiden koloissa, linnunpöntöissä tai puurakennuksissa.
Kartanokimalainen elää niityillä, pihoilla, puutarhoissa ja metsissä koko maassa – harvalukuisena pohjoisinta Lappia myöten. Se on yksi kevään varhaisista kimalaisista, jolloin sitä näkee pajuilla. Myös puutarhojen omenat, herukat, vadelmat ja ruusut sekä metsissä horsmat ovat sen makuun.

4. Peltokimalainen

Peltokimalainen on hyvin runsaslukuinen kimalaislaji. Se on väritykseltään vaalean punaruskea ja musta. Peltokimalaisen värit vaihtelevat melko lailla ja varsinkin työläisten väritys voi haalistua kesän mittaan harmaanruskeaksi.
Peltokimalaisia voi nähdä pelloilla, niityillä ja jopa hakkuuaukeilla. Melko pitkäkieliselle peltokimalaiselle kelpaavat monet kasvit, mutta hernekasvit ovat suosituimpia. Peltokimalaisia elää lähes koko Suomessa Utsjokea ja pohjoisinta Inaria lukuun ottamatta.

5. Tarhamehiläinen

Tarhamehiläisen väritys on vaalean kellanruskea, mutta raidallisen takaruumiin väritys voi vaihdella. Tarhamehiläisen silmät ovat karvaiset. Työläiset kuljettavat siitepölyä pesälle takajalkojen siitepölyvasuissa.
Tarhamehiläinen on Suomessa tarhattu laji. Mehiläistarhoista ne lentävät pölyttämään niin viljely- kuin luonnonkasvejakin. Pohjoisimmat havainnot on tehty Keski-Lapista asti.

6. Pitkäsarvimehiläinen

Pitkäsarvimehiläinen on saanut nimensä koiraan pitkistä tuntosarvista, joista se on myös helppo tunnistaa. Naaraan tuntosarvet ovat tosin lyhyemmät.
Pitkäsarvimehiläinen on erakkomehiläislaji, joka pesii hiekkapitoiseen maahan. Naaraat keräävät siitepölyä niittynätkelmältä ja muilta hernekasveilta, koiraat taas metsäkurjenpolvilta. Niitä esiintyy ennen kaikkea eteläisessä Suomessa.

7. Sitruunaperhonen

Sitruunaperhonen on kevään ensimmäisiä päiväperhoslajeja. Koiraat ovat sitruunankeltaisia, naaraat lähempänä limenvihreää. Siipien keskellä on oranssit täplät.
Sitruunaperhoset elävät valoisissa metsissä, soilla, rinneniityillä ja pihapiireissä runsaskukkaisilla alueilla. Vihreitä toukkia voi bongata korpi- ja orapaatsamilta. Se on yleinen Oulun ja Kajaanin korkeudelle saakka. Pohjois-Suomessa se esiintyy satunnaisena.

8. Nokkosperhonen

Nokkosperhosen punertavan oranssien siipien yläreunaa täplittää rivi tummia laikkuja ja siipiä kiertää sinitäpläinen tumma reunus. Sen elinympäristöjä ovat niityt, pihat ja kulttuuriympäristöt.
Nokkosperhonen on levittäytynyt koko maahan. Sitä tapaa kaikkialla, missä kasvaa nokkosia. Nokkonen on sen mustakeltajuovaisten toukkien ravintokasvi.

9. Kangasperhonen

Pienikokoisen kangasperhosen siipien alaosat läikehtivät smaragdinvihreinä sen liidellessä nopein liikkein. Levossa se pitää siivet supussa, jolloin siipien ruskea yläosa ei näy. Väritys on niin ainutlaatuinen, ettei sitä voi juuri sekoittaa muihin lajeihin.
Aikuisen kangasperhosen voi nähdä pajujen kukilla. Vihreän toukan voi löytää mustikalta, kanervalta ja metsäapilalta. Se elää puoliavoimissa metsissä ja niiden aukeilla. Lajia tavataan koko Suomessa.

10. Lanttuperhonen

Lanttuperhonen on valkoinen perhonen. Sen tunnistaa parhaiten takasiiven alapinnan tummakehnäisistä siipisuonista. Saman suvun kaali- ja naurisperhosilla niitä ei ole.
Lanttuperhosia lentelee niityillä, pelloilla, pihoilla ja pientareilla. Toukan voi löytää kaalilta, retikalta, harmiolta, taskuruoholta tai illakolta. Lanttuperhosia näkee yleisesti Etelä- ja Keski-Suomessa. Pohjoisessa se on harvinaisempi. Siellä naaraat ovat usein väritykseltään keltaisia.

Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 2/2024