Pimeän perässä

Elokuun pimenevinä iltoina ollaan perusasioiden äärellä. Koko maapallon elämä pyörii valon ja pimeyden vuorottelun varassa. Suomalaista saattaa hämärtyvä syksy apeuttaa, mutta ehkäpä valon vähenemiseen kannattaisi suhtautua kiitollisuudella.

Pimeä on harvinainen ja hupeneva luonnonvara, jota löytääkseen joutuu näkemään vaivaa.

Valosaastetta ei ehkä mielletä saasteista haitallisimmaksi, mutta sillä on oikeasti ihmiselle ja luonnolle vaarallisia vaikutuksia. Keinovalo vaikeuttaa tähtien asemien avulla suunnistavien lintujen muuttoa, häiritsee kasvien elintoimintojen säätelyä ja pölyttäjien työtä. Se sotkee jopa vesistöjen ekosysteemien toimintaa. Keinovalo häiritsee myös ihmisen elimistön vuorokausirytmiä, vaikeuttaa nukkumista ja altistaa sairauksille. Valosaaste on maailman laajimmalle levinnyt ympäristökuormitus.

Pimeys alkaa puhtaan juomaveden ja raikkaan hengitysilman ohella olla harvinaista luksusta, jota kannattaisi Suomessakin vaalia. Mistä tätä luksusta sitten löytää?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija sekä tähti- ja avaruuskuvaaja dosentti Tero Hiekkalinna saa kaukoputkellaan linnunradan näkyviin jopa takapihallaan Helsingin Tapanilassa.

”Nyt olemme suunnittelemassa kuvausreissua Vironlahdelle kaverin mökille. Pääsiäisenä kuvasin omalla mökillä Manamansalossa. Helsingin Ursan Tähtikallion observatorio Artjärvellä on myös mainio”, hän listaa.

Kaukoputkimiehenä tunnettu, lasten avaruuskirjoja tehnyt Hiekkalinna yllättyi iloisesti mitatessaan Oulujärvellä sijaitsevalla Manamansalon mökillään valosaasteen määrää. Bortlen asteikolla lukemaksi tuli kaksi, joka on paras heti ykköstason jälkeen. Ykköstasolle yltää esimerkiksi Chilen Atacaman autiomaa, jossa sijaitsevat maailman suurimmat teleskoopit. Asteikon valoisimmassa päässä on numero yhdeksän, jolla urbaanit alueet, kuten Helsinki ovat.

Kuka tahansa voi etsiä tai ilmiantaa muiden iloksi pimeitä paikkoja Ursan Taivaanvahdissa. Se on kaikille avoin havaintopalvelu, johon kerätään tähtitaivaan ja ilmakehän ilmiöiden havaintoja ja jaetaan tietoa hyvistä havaintopaikoista.

Myös kaupunkilainen voi onneksi nähdä Linnunradan suhteellisen helposti. Esimerkiksi Helsingissä Suomenlinnan Kustaanmiekassa se onnistuu.

”Rannikolla etelään katsoessa valosaaste jää selän taakse ja kirkkaalla kelillä pilvetkään eivät heijasta valoa. Kun lähtee 10–15 kilometrin päähän kaupungin tai taajaman valoista, voi usein nähdä Linnunradan. Kunhan taajaman valon hehku ei ole ihan lähellä”, Hiekkalinna neuvoo.

Paras taivaantiirailusesonki alkaa Etelä-Suomessa elokuun lopussa ja päättyy pääsiäisen paikkeilla. Kaikkein oivallisin ajanjakso on elokuusta lumentuloon, kun lumi ei vielä heijasta kaupungin valoja eikä ole liian kylmä. Ihanteellinen ilta on kirkas, kuiva ja tuuleton. Jollei nimenomaan halua nähdä täysikuuta, on parempi suunnata katse kohti tähtiä silloin, kun Kuu ei ole täysi.

Elokuinen Suomen luonnon päivän ilta on siis mainio hetki aloittaa tähtien tutkailu ja suunnata kohti pimeyttä. Lauantaina 26.8. Hiekkalinna lupailee ainakin Jupiteria ja Saturnusta seuralaisiksi.

”Planeetat erottaa itä–etelätaivaalla paljain silmin kello yhdestätoista alkaen. Jos on kiikarit mukana ja katsoo Jupiter-planeettaa, voi nähdä suurimmat Galilein kuut, jotka ovat kaikki sattumalta Jupiterin vieressä näkyvissä. Samaan aikaan Saturnus on idän ja etelän välissä aika matalalla noin vajaan kahdenkymmenen asteen korkeudella”, Hiekkalinna vinkkaa.

Julkaistu Luonnonsuojelija-lehdessä 3/2023