Teerisoitimella

Teerensoitimella

Vietän paljon aikaa mieliharrastusteni parissa, joita on useita – kärkipäässä liikunta ja luonto.

Nämä sanat voi  kirjoittaa myös peräkkäin. Näin syntyy sana luontoliikunta.

Erityisen houkutteleva ajankohta luontoliikunnalle avautuu kevättalvella. Auringon lumo, valon määrän jatkuva kasvu, luonnon sylin räjähdykseen vertautuva avautuminen, kun hankikannosta tulee ykskaks todellisuutta lumen päivällä sulaessa ja yöllä sulaveden jäätyessä ja kovettaessa hangen pinnan.

Juuri tämä kaikki todentuu tällä viikolla. Silloin on ihan pakko päästä Syvärin järvelle luontoliikunnan pariin. Silloin matkanteko on helppoa ja nopeaa. Luistellen suksilla olet hetkessä kaukana pois kaikesta levottomuudesta – niin oman mielesi sisällöstä kuin ulkopuolisen maailman tuottamasta. Luonnon hiljaisuus kietoo sinut sisäänsä.

Tänä aamuna (27.3) herätin itseni klo 5 aamulla. Eväät olin tehnyt edellisenä iltana. Pääsin matkaan auringonnousun aikaan ennen kello kuutta. Tiesin tarkalleen, mihin sukseni suuntaan. Edellisen sunnuntain hiihtoretkellä olin tehnyt havainnon teerien soidinpaikasta Autiosaaren kupeessa Killonselän itäpuolella. Tahdoin pitkästä aikaa kokea teerisoitimien lumon. Olisiko se päivä tänään?

Meno oli kepeää. Leuto lounaistuuli työnsi selästä eteenpäin auringon ensisäteiden sivellessä jäätyneen hangen kristallin kirkasta pintaa, joka antoi nasevan lisän vikkelälle menolleni. Lähestyin mieleen painamaani soidinpaikkaa vauhtiani hidastaen, sillä tiesin pienenkin häiriöäänen lopettavan teerin soitimen. Jäinen hangen pinta rätisi ja varhaisaamun hiljaisuudessa  syntyvä rätinä kantautui kauas. 

Autiosaaren eteläpäässä on matala harju, jonka päällä kasvavaa mäntymetsää. Harjun tuottama äänivalli mahdollisti huomaamattoman tuloni näköetäisyyden päähän soidinpaikasta. Tästä huolimatta loppumatkan tein suksilla astellen, en suksia hangen päällä vetäen.

Varovainen tuloni onnistui. Kun olin päässyt mäntyjen suojassa näköetäisyydelle ja ottanut kiikarit avuksi, oli kaikki valmista pitkään odotetulle kokemukselle. Mitä minä havaitsin?

Siellä kaukana järvenjäällä oli soidinmenot hyvässä käynnissä. Ensiksi korviini kantautui teeren tuttu soidinääni.

Mutta minkä poloisen näyn kiikarilla kohtasinkaan? Vaikka kuinka tähyilin kuulemani äänen suuntaan, en havainnut kuin yhden ainoa teeren siivenkärkiään hangella vetäen. Odotin ja odotin, mutta lisää teeriä ei paikalle ilmaantunut. Vain yksinäinen yksi koiras teki parhaansa, antoi kaiken itsestään, loi lumon minuunkin, mutta jotakin olennaista puuttui.

Ei ole teertäkään yksin soitimelle tarkoitettu. Missä ovat muut urokset, missä turneparit ja koko soidintouhun perimmäinen tarkoitus eli parittelukykyiset ja -haluiset naaraat? Näin ei suku jatku. Näkemäni kuvaelma ennustelee lajin lopullisesta hiipimisesta Pohjois-Savon luonnosta.

Laittoi kokemani minut mietteliääksi. Monet kerrat teerisoitimen kokeneena en osannut tällaista kuvitella. Vaikka olin onnistunut tavoitteessani päästä soitimen tarkkailijaksi ja saanut aidon elämyksen, mieleni oli apea. Miten on ihminen osannut töpeksiä tässäkin asiassa luonnon siihen kuntoon, että teeret ovat kadonneet ja hiljalleen hiipumassa vain muistojen joukkoon?

(Sain kännykälläni otettua tästä ainokaisesta teeriuroksesta kuvan, jonka näet ohessa. Jos oikein tarkasti katsot, voit erottaa kuvan keskellä järvenjäälle teeren yksin soitimellaan.)

Mauri Tiainen