Äärettömien arojen kiehtova Mongolia

Nokialainen lintukuvaaja Kari Eischer esitteli 21.11. valaisevin kuvin kokemuksiaan matkaltaan Mongoliaan tämän vuoden keväällä. Hän oli matkalla kolme viikkoa kahden retkitoverinsa kanssa ja retkeili paikallisten oppaiden kanssa ryhmän omavalintaisilla lintukohteilla turistien suosimien alueiden ulkopuolella.

Venäjän ja Kiinan väliin sijoittuva Mongolia on monin tavoin äärettömyyksien maa. Aroalueelta otettu valokuva todentaa maapallon pyöreyden, kun tasanko jatkuu silmänkantamattomiin ja katoaa horisonttiin kuin valtameri. Maaperä on pääosin aroa ja aavikkoa, lisäksi lännestä Kazakstanista asti ulottuu mahtava Altai-vuoristo ja pohjoisreuna kuuluu Siperian taigametsävyöhykkeeseen. Metsät ovat joko lehtipuuvaltaisia tai siperianlehtikuusta kasvavia havumetsiä.

Kuivuus ja aavikoituminen on Mongoliassa valtava ongelma – maan eteläosan peittävä Gobin autiomaa kuivuu entisestään ja laajenee jatkuvasti pohjoiseen. Maapallon lämpenemisen vuoksi sademäärät ovat pienentyneet ja kesäsateet tulevat entistä myöhemmin ja vähäisempinä. On vuosia, jolloin osassa Gobia ei sada pisaraakaan. Lisäksi jotkut kivihiililouhokset ovat muuttaneet pohjavesitasapainoa ja laajoja arojärviä on hävinnyt olemattomiin. Kiinan puoleisessa Gobissa ongelmat ovat olleet vielä suurempia ja tuhoisempia.

Baikaljärven eteläpuolella sijaitsevassa 1,5 miljoonan neliökilometrin laajuisessa maassa asuu vain vähän yli 3 miljoonaa ihmistä ja Mongolia onkin maailman harvimmin asuttu maa. Lähes puolet kansasta asuu laajenevassa Ulan Batorissa, joka on vuoden keskilämpötilaltaan maailman toiseksi kylmin pääkaupunki (Helsinki komeilee tässä tilastossa vasta viidentenä).

Maaperän malmien, kivihiilen ja muiden rikkauksien keskelläkin maa on köyhä. Kolmannes väestöstä on perinteisesti jurtissa asuvia paimentolaisia. Aroilla laiduntaa laumoina vuohia, lampaita, jakkeja ja hevosia, joista jokaisella on omistaja. Aidattuja laitumia ei ole, ja tämä tekee omalla tavallaan maasta Eischerin sanoin villin ja vapaan.

Retkeläiset näkivät matkalla 255 lintulajia, joista 21 oli Eischerille ”eliksiä” eli elämässä ensi kertaa havaittuja lajeja. Kokemuksiin mahtui sekä meillä yleisiä ja muuttavia lajeja että täysin paikallisia pesijöitä ja erikoisuuksia. He näkivät myös yhden Mongolialle kokonaan uuden lajin (meriharakka – joka meillä on yleinen, mutta ei siis eksy manteren keskiosiin kovin usein!) sekä kaksi kautta aikaan maan toista havaintoa (isolokki ja tuhkaminivetti). Harvinaisuuksien listaan kuului lisäksi mm. kiinanisolepinkäinen, josta retkiporukka varmisti maan toisen pesinnän kautta aikain.

Taigalta loputtomalle arolle

Ensimmäiset päivät retkeläiset viettivät taigametsässä lähellä Venäjän rajaa suoraan Baikaljärvestä etelään. Siellä mieliinpainuvin kokemus oli ollut siperianmetsojen soidin ja sen kuvaaminen lehtikuusenoksista kyhätyn piilokojun suojissa. Kymmenen metsokukkoa oli kukkoillut ympärillä yrittäen saada parin koppelon huomion. Taigan lajistoa oli monet meilläkin tutut pöllö- ja tikkalajit sekä mm. sinipyrstö, joita näkyi ja kuului yli 50.

Loppuaika kuluikin sitten aroilla, arojärvillä ja aroa halkovien suurten virtojen joenvarsimetsiköissä. Automatkat olivat pitkiä ja uuvuttavia ja kunnon teitä oli vain pääkaupungin lähistöllä. Pitkiä taipaleita oli ajettu siten, että “tie” oli vain edellisen auton jättämät renkaanjäljet arolla. Matkan puolivälin paikkeilla he tekivät sisäisen lennon Ulan Batorista itään Choibalsaniin – näin vältettiin yli 700 km siirtyminen venäläisvalmisteisella Uazilla, joka oli porukan uskollinen, mutta ei välttämättä kovin mukava työjuhta matkalla.

Arojärvet niitä ympäröivine kosteine niittyineen olivat ylivoimaisesti linturikkainta biotooppia. Siperian taigan ja tundran pesimälajeilla oli toukokuussa päämuuttoaika ja tuhannet kahlaajat ja vesilinnut levähtivät järvillä. Myös monille varpuslinnuille rantaniityt tarjosivat mahdollisuuden välitankkaukseen. Viidestä näkemästään kurkilajista upeimpia olivat olleet uhanalaiset lumikurjet, joita porukka näki muutaman.

Retkeläiset vierailivat myös Hustain kansallispuistossa, joka on tärkeä mongolianvillihevosen suojelualue. Tämä toiselta nimeltään “przewalskinhevonen” on ainoa jäljellä oleva villihevoslaji – kaikki muut polveutuvat kesyhevosista. Laji oli jo julistettu luonnosta sukupuuttoon kuolleeksi, mutta onneksi jokunen oli jäljellä ja lisäksi eläintarhojen avulla kantaa on saatu elvytettyä ja niitä on siirretty Mongolian lisäksi muutamaan muuhun maahan. Myös Korkeasaaren eläintarha on ollut vahvasti mukana tässä elvytysprojektissa.

Mongolian itäkolkka on tiukasti vartioitua rajavyöhykettä ja Kiina ympäröi sitä kolmelta suunnalta. Tänne pääsee vain erikoisluvalla, mutta paikallisoppaat olivat saaneet proopuskat järjestymään ja retkeläiset olivat päässeet harvoin vierailluille idän lintujärville. Täällä retkeläiset olivat kokeneet koko matkan upeimman elämyksen. Telttaleiri oli pystytetty hienolle nurmikkoalueelle rannan tuntumaan. Valtavat sääskimassat kuoriutuivat kelin lämmetessä samaisella nurmikolla, mutta silloin lintuystävät tulivat apuun: arviolta 10.000 rusokaulasirriä ja 20.000 valkosiipitiiraa tuli aivan lähietäisyydelle ympärille lentelemään ja syömään itikoita!

Leiri toisella arojärvialueella oli tarjonnut retkeläisille myös hienon elämyksen. He olivat kävelyllä arolla, kun huomasivat suden lähestyvät tuulen yläpuolelta ja jäivät hievahtamatta odottamaan, kuinka lähelle otus uskaltaa tulla. Se pysähteli välillä ihmettelemään, mutta lähestyi lopulta mukavalle kuvausetäisyydelle, kunnes tunnisti “patsaat” ihmisiksi, pelästyi ja kääntyi pois. Yöllä oli kuulunut suden ulvontaa leirin ympärillä ja aamulla oli löytynyt runsaasti jälkiä pehmeästä savesta. Mongolia oli tarjonnut retkiporukalle parastaan – villiyttä ja vapautta!