Moninaisessa luonnossa Intianlahden muinaisuomalla

Metsähanhiparven ylilento ja palokärjen napakat rummutukset saattelivat retkijoukkomme matkaan Intianlahden muinaisuomalle. Retken järjestivät Siuro-Seura ja Suomen luonnonsuojeluliiton Nokian yhdistys.

Muinaisuoman ja sen vieressä seisovan Hakavuoren kallioperä on 2 000 miljoonaa vuotta vanhaa tulivuoriperäisen prosessin muokkaamaa kivilajia. ”Että meilläkö tulivuoria?” ihmetteli joku. Kyllä, sillä Hakavuoren kivilaji on vulkaanista grauvakkaa. Samaa kivilajia on Nokialla Luodon saaressa, Pöllönvuorella, Kiimelänkalliolla ja vähäisesti myös Kullaanvuorella.

Intianlahden muinaisuoma kertoo jääkauden jälkeisestä ajasta. Aluksi sulavedet juoksivat Hakavuoren alla olevaa ruhjeista uomaa myöden Kuloveteen. Noin 5 000 vuotta sitten  Lukkilansalmen kallio murtui, ja siitä alkaen vedet ovat laskeneet Kuloveteen Alasenlahden kautta.

Vaikka tästä on kulunut jo 5 000 vuotta, ihmeeksemme virtaus jatkuu edelleen Nokianvirran Intianlahdesta muinaiseen lasku-uomaan ja tuo mukanaan uomaan umpeuttavaa lietettä. On yllättävää päästä keskelle elävää geologiaa.

Pysähtelimme tämän tästä katsomaan lehdon ja vanhan metsän lajistoa. Lukuisat kasvit ovat tunnistettavissa lehdettöminäkin. Uomalla kasvaa runsaasti korpipaatsamaa ja lehtokuusamaa. Vanhalla kansalla oli pettämätön keino niiden tunnistamiseen lehtien perusteella: ”kuusama karvainen, paatsama paljas”. Näistä viimemainittuun liittyi lisäksi ulostusta kuvaava määre, mutta jääköön se tässä kertomatta.

Pohdimme, kuinka noin 2 500 vuotta sitten tänne tulleet esi-isämme selvisivät ilman nykyajan mukavuuksia. Kansanperinne kertoo monista tiedoista ja taidoista, jos kohta noituudesta ja taikuudestakin.

Uomalta löytyy taula- ja arinakääpää, joilla tuli sytytettiin ja ylläpidettiin ennen tulitikkuja. Tulen tekemiseen tarvittiin taulaa ja piikivi. Tulen säilymiseksi hiilien alle kätkettiin arinakääpä ja tästä sai ”umpimähkä” merkityksensä. Taulaa, piikiveä ja kytevää arinakääpää kannettiin tuohisessa tuluskukkarossa pitkillä pyynti- ja muilla matkoilla.

Rahkasammalilla on ollut suuri merkitys arkipäivässä. Tuohon aikaan kolmannes maan pinta-alasta oli suota ja niitä oli joka suolla. Kodat, kammit ja myöhemmin hirsitalot vuorattiin turpeella ja rahkasammalilla. Niitä käytettiin kuivikkeena ja saamelaisten tiedetään käärineen vauvat rahkasammaliin komsioonsa, joissa pikku-Aslakoita ja -Ingoja pidettiin ja kuljetettiin.

Tutuksi tuli sekin, kuinka antiseptiset rahkasammalet toimivat luonnon lääkkeenä. Niitä voi käyttää laastarina haavoissa ja ruhjeissa ja vaikka nokkos- tai aurinkoihottumassa. Iholle laitetaan kunnon kerros rahkasammalta ja kääritään paita tai side päälle. Tätä pitää kokeilla! Eräs retkeläinen kertoi rahkasammalia käytettävän edelleen muun muassa ravihevosten jalkavammojen hoidossa.

Sulaneet lumet olivat vieneet talvella hangessa näkyneet eläinten jäljet ja myyrien lumikäytävät. Päättelimme uomalla kulkeneita eläimiä ulosteista. Näimme hirven, rusakon ja valkohäntäkauriin papanoita. Viime mainittu on meille tuotu harmillinen vieraslaji, joka aiheuttaa paljon tuhoa viljelyksille ja puutarhoille jo Nokiallakin.

Suurin yllätys olivat kuitenkin vastaan tulleet liito-oravan papanat, joiden näkeminen oli useimmille ensimmäinen kerta. Papanoiden pieni koko ihmetytti. Keskustelimme ”liiturin” elintavoista ja selviämisestä. Liidossa se näyttää harmaalta, puuhun läsähtävältä rukkaselta.

Liito-orava on selkeästi vanhojen metsien laji ja tarvitsee ruoakseen haapaa ja suojakseen isoja kuusia. Suurimpia uhkia ”siipioravalle” ovat hakkuiden seurauksena tapahtuvat reviirien pirstoutumiset ja eristymiset. Toivoimme vastuullisuutta liito-oravan säilymiseen kotikuntamme lajistossa.

Muinaisuomalla kulkee rakentamaton maastopolku. Uoman jäisellä ja liukkaalla pohjalla taivallus kävi voimistelutunnista ja kaltevalla rinteellä tasapainoharjoituksesta. Mukana oli 51 reipasta retkeläistä. Palasimme virkistyneinä ja muinaisuoman ilmapiirin voimaannuttamina.

Retken oppaana oli Kaija Helle