Siuron Linnavuoren huipulla
Lähimaisemassa Siuron linnavuori näyttää tavalliselta nokialaiselta kumpuilevalta kalliolta. Mitä lähemmäs vuorta tulee, sen jylhemmäksi sen olemus käy. Vuoren juurella rinne osoittautuu yllättävän jyrkäksi. Sen kokivat pohkeissaan Suomen luonnonsuojeluliiton Nokian yhdistyksen retkeläiset vuoren historiaan ja luontoon suuntautuneella tutustumisretkellä.
Siuron linnavuori sisältyy Länsi-Suomessa Kaustisen Pauanteelle ulottuvaan lukuisten puolustusvarustusten ketjuun. Nokiaa lähimmät ovat todennäköisesti olleet Kuljun Pirunlinna Lempäälässä ja Pirunvuorena tunnettu Pentinlinna Sastamalassa sekä Ikaalisten Arasalon linnavuori. Vesilahdella sijaitsee kaksi linnavuorta.
Linnavuorten puolustuskäyttö ajoittuu ennen ajanlaskua alkaneelta rautakaudelta toisen vuosituhannen puoliväliin keskiajalle. Linnavuoret toimivat pakopaikkoina, joihin lähiasukkaat koottiin turvaan milloin heimosotureiden, milloin ristiretkeläisten vainolta. Myös viikinkien ryöstöretkien tiedetään ulottuneen Satakuntaan ja Kokemäenjoen varsille. Monien linnavuoren nimessä toistuva Pirunvuori tai Pirunlinna viittaa ristiretkien aikaan.
Muinaisuudessa Siuron linnavuorelle kuljettiin itäpuolelta. Pohjoisen ja etelän kallion välistä ”satulaa” kutsuttiin Pirunportinaukeeksi. Nykyään vuorelle noustaan länsipuolelta.
Siuron linnavuoren puolustusvarustus sijaitsi vuoren pohjoisella kalliolla. Tuolloin vuorella on ollut nauhamaisesti lakea kiertänyt, kiviselle perustukselle rakennettu usean sadan metrin pituinen puinen muuri. Tämä ilmenee Linnavuoren vanhimmista arkeologisista tutkimuskartoista, jotka ovat 1800-luvun puolivälistä. Kivistä ladotun perustuksen rippeitä on vieläkin näkyvillä. Myöhemmin vuorella on tehty useita tutkimuksia, joista viimeiset 1990-luvun lopulla.
Valitettavasti suuri osa perustuksista hävisi sodan jälkeen, kun silloiset Valtion Lentokonetehdas ja Valtion Metallitehdas, sittemmin Valmet rakennuttivat tuotantoa ja teollisuutta vuoren itä- ja länsipuolelle. Rakennusvaiheessa kalliota louhittiin molemmilta puolilta, jolloin muun muassa itäinen kulkureitti hävisi.
Osan perusmuurin hävitystyöstä oli tehnyt jo ainakin 1930-luvulla nuoriso, jonka huvina oli heitellä vuorelta kiviä Jokisenjärveen. Siihen aikaan vuori seisoi rannalla ja nykyinen tie on tehty pengerrykselle.
Vuoren laella ollaan paljon puiden latvojen yläpuolella. Kiersimme käkkärämäntyistä lakea ja totesimme jyrkkärinteisen vuoren olleen puolustuksen kannalta erinomainen. Laen louhikot ja jääkauden jättämät entiset ruhjeiset huiput ovat vaikuttavia.
Linnavuoren metsä on säilynyt hakkuulta ainakin 70 vuotta, ja niinpä se on saanut kehittyä luonnontilaiseksi. Jo vuorelle noustessa vanhojen metsien ilmentäjä töyhtötiainen otti meidät vastaan helmeilevällä laulullaan.
Palokärjet, pohjantikat ja puukiipijät olivat hakeneet puiden rungoilta toukkia ruoakseen. Ne ovat myös vanhojen metsien ilmentäjälintuja. Lahoavat kelot ja maapuut kuuluvat metsään. Luonnontilaisesti kasvaneissa metsissä toimii ravintoketjun tasapaino, jonka vuoksi esimerkiksi kovakuoriaiset eivät muodostu riesaksi. Jokaiselle on ottaja.
Metsästä löytyy naavoja ja luppoja ja tutkimme niiden rakenteellista eroa. ”Luppo lupsahtaa ja naava napsahtaa”, kuuluu vanha ja kuvaava sanonta. Naavat ja lupot kertovat enemmän metsän soveliaasta kosteuden tilasta, kuin ilman puhtaudesta.
Vuorella kulkeminen vaatii varovaisuutta ja retkipäivän keväinen vihmova sade teki sammalet ja jäkälät liukkaiksi. Ryhmämme selvisi louhikoista hyvällä asenteella. Tietoisuus vuoren menneisyydestä ja vuorelta näkyvät hulppeat maisemat palkitsivat sinne nousemisen vaivan.
Kaija Helle, retken opas
