Kertomus vuosittaiselta retkeltämme Linnavuorelle

Luonto antoi parastaan Siuron Linnavuorella, jonne teimme vuosittaisen retken. Vuoren rinteet kohoavat jylhästi, mutta laelta avautuvat hulppeat maisemat maksavat kiipeämisen vaivan. Linnavuori erottuu lähimaisemassa vaikuttavana kalliokokonaisuutena.

Vuoren laella jäkälien peittämä kallio on mannerjäiden rapauttamaa, ruhjeista ja lohkareista louhikkoa, joka edellyttää kulkijoilta tarkkuutta. Pohjoisella laella on hidaskasvuista kilpikaarnaista mäntyä, joista jokainen näyttää erityiseltä. Eteläistä lakea ja rinteitä peittää kuusivaltainen vanha metsä.

Linnavuori on osa pitkää puolustusketjua ja sen historia ulottuu yli kahden tuhannen vuoden taa. Vuoren puolustuskäyttö ajoittuu heimosotien ja ristiretkien aikaan vuosille noin 380 ennen ajanlaskua ja päättyen 1400-luvun loppupuolelle. Pohjoisella laella näkyy jäänteitä lakea kiertäneestä kiviperustasta, jonka päällä oli hirsinen linnarakenne. Sinne koottiin väkeä turvaan milloin mistäkin suunnasta tulleilta vainolaisilta.

Ristiretkistä kertoo pohjoisen ja eteläisen laen jakavan Pirunportinaukeen satulan nimi. Katoliset kristinuskonsoturit ja papit määrittelivät itseään edeltäneen kulttuurin ja kansan tavat paholaisen tekeleiksi.

Myös viikinkien tiedetään ryöstöretkillään nousseen Kokemäenjokea ylös mahdollisesti Siuroon ja Nokialle saakka. Viikinkien saagassa kerrotaan silloisen Kokemäenjoen olleen kalaisa ja maisemien kauniita. Viikingit ryöstivät omaisuuden lisäksi tyttöjä ja naisia.

Kiersimme vuoren lakia kääpiä ja muita ilmentymiä ihmetellen. Evästelimme vanhan metsän helmassa metsälintujen laulaessa. Metsien, muiden luonnonvarojen ja maankäyttö puhuttivat ja ilmassa oli säästeliäämmän luonnonvarojen käytön toivetta.

Retkillämme on aina hyvä sää, kun sää on pukeutumiskysymys ja ainoa asia, jota emme voi valita. Retki päättyi iloisiin hymyihin.

Kaija Helle