Ketaranvuorella

Kevättalvinen päivä näytti parastaan taivaltaessamme Siuron Ketaravuorelle suuntautuneella retkellä. Vuorelle vievä polku luikerteli metsän keskellä ja pysähtelimme tämän tästä katsomaan luonnon ihmeitä.

Vastaamme tuli norkkojaan kasvattava pähkinäpensas, joka on kevään ensimmäisiä kukkijoita pajujen ohella. Ne ovat elintärkeitä ensimmäisinä lentäville pikkusiivekkäille, kuten mantukimalaiselle sekä sitruuna-, nokkos- ja neitoperhoselle ja suruvaipalle. Mesi on näiden ravintoa ja raita tai muu pajulaji pitäisi kasvaa joka pihalla.

Ketaranvuori on yksi 15:sta Nokian valtakunnallisesti arvokkaasta kallioalueesta. Vuoren itärinne on rotkomaisessa muodostumassa ja kohoaa yli 10 metrin korkeuteen. Eteläosan seinämä on luonnontilainen ja putoaa ruhjeisina pahtoina. Vuorea laella kasvaa hidaskasvuisia mäntyjä ja sielltä on upeat näkymät Taivalkuntaan ja Kulovedelle. Toki vuoren laella kulkiessa pitää noudattaa varovaisuutta.

Kulkiessamme katselimme eläinten jälkiä lumessa ja näimme ketun, rusakon, kärpän, näädän juoksu- ja parihyppyjälkiä. Pikkuruisia metsähiiren ja metsämyyrän jälkiä näimme myös. Tänä talvena niille on riittänyt lunta suojaksi.

Mukana oli lapsia ja niinpä kokeilimme, miltä tuntuu vetää keuhkot täyteen puiden ja muun kasvillisuuden tekemää happea. Hyvältä tuntui! Paluumatkalla lapset löysivät vedestä jäätyneitä paanteita ja jääpuikkoja. Paanne oli saanut vihreän värin alla olevasta sammalesta.

Palasimme punaisin poskin ja hymyssä suin.

Teksti: Kaija Helle