Lausunto Pohjois-Pohjanmaan maakuntaohjelmasta 2018-2021 ja ympäristöselostuksesta
Suomen luonnonsuojeluliiton Pohjois-Pohjanmaan piiri ry
pohjois-pohjanmaa(at(sll.fi
13.10.2017
Pohjois-Pohjanmaan liitto
kirjaamo(at)pohjois-pohjanmaa.fi
Viite: Lausuntopyyntö 14.9.2017
Asia: Lausunto Pohjois-Pohjanmaan maakuntaohjelmasta 2018-2021 ja ympäristöselostuksesta
Yleisiä huomioita
Maakuntaohjelma ajoittuu vuosiin, joiden kuluessa on tarkoitus toteuttaa maakuntauudistus. Sen sisältö on pääpiirteissään jo tiedossa. Uudistus tarkoittaa muun muassa Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskuksen mutta myös maakuntaliiton lakkaamista nykyisessä muodossaan. Maakuntaliitto on ollut lähinnä elinkeinopoliittinen elin eikä muusta ole ohjelman perusteella arvioiden merkkiä edelleenkään. Maakuntahallinnon tulevia muutoksia ei ennakoida maakuntaohjelmassa mitenkään, vaikka tilalle tulevaan maakuntahallintoon siirtyy myös muun muassa monia luonnon- ja ympäristönsuojelua edistäviä tehtäviä. Ohjelmassa viitataan monipuolisesti kerättyyn palautteeseen ja vuorovaikutteiseen suunnitteluun ja todetaan sen vaikuttaneen ohjelman sisältöön, jota kootessa on otettu uudenlainen lähestymistapa. Luonnon- ja ympäristönsuojelun edunvalvojan näkökulmasta siinä on vielä kovin vaatimattomasti onnistuttu eikä lausujan omia erinäisissä yhteyksissä esitettyjä näkökulmia löydy ohjelmasta. Ohjelman painopisteitä ovat: 1) menestyvä yritystoiminta ja kasvava kansainvälinen kilpailukyky 2) hyvinvointi ja hyvä ympäristö sekä 3) saavutettavuus. Taloudellista toimeliaisuutta ja eritoten sen kasvua korostetaan. Hyvä ympäristö otetaan itsestäänselvyytenä.
Teksti on kuvailevaa, jopa ylevää ja tarkoituksellisen yleisluonteista. Se koskee myös tavoitteita. Toimenpidelistoja ei esitetä, mutta oletetaan maakunnan eri tahojen toteuttavan ohjelmaan kirjatut tavoitteet tuloksellisesti. Miten sitoutuminen tavoitteiden toteuttamiseen syntyy, jää arvoitukseksi. Ristiriitaisesti todetaan, että ”maakuntaohjelman uudella painotuksella otetaan tietoista vastuuta aikaansaatavista tuloksista ja vaikutuksista. Uudistuksella tavoitellaan joustavuutta sekä ennakoivaa ja nopeaa reagointikykyä ympärillämme tapahtuviin muutoksiin.” Sitaatissa selvästikin viitataan maakuntaliiton vastuisiin eikä nimeltä mainitsemattomiin tahoihin. Ohjauskeinoja ei kuitenkaan esitellä kuin ympäristöselostuksessa jonkin verran. Maakuntaliiton työkaluihin kuuluu muun muassa tukirahojen jako-oikeus, mutta tukien määrää tai jakoperusteita ei ohjelmassa käsitellä. Selkeitä valintoja ja riittävä määrä konkretiaa tarvitaan negatiivisten ja ristikkäisten vaikutusten ennalta ehkäisemiseksi. Siinä auttaisi vaikutusten arviointi, jos se olisi vuorovaikutteinen osa prosessia eikä jälkikäteinen arvio tai paremminkin selitysosa ohjelmakokonaisuudesta. Arviossakin todetaan, että yleispiirteisyys on estänyt vaikutusten tunnistamista.
Muutamia nostoja
Ympäristöselostuksessa todetaan, että on pyritty tunnistamaan maakunnan kannalta merkityksellisiä toimintaympäristön muutoksia sekä tulevaisuuden muutosvoimia. Sillä tarkoitettaneen lähinnä nykyisiä kasvualoja tai luonnonvarojen hyödyntämisen trendejä, kuten biotaloutta ja kaivosalaa. Maakuntaohjelman linkki niihin on julkinen tuki investointi- ja kehittämishankkeille.
Varsinkin ilmaston lämpeneminen ja siitä seuraavat muutokset on vahva toimintaympäristön ja tulevaisuuden muutosvoima. Siihenkin viitataan, mutta ei asian vaatimalla painoarvolla. Tavoitteeksi asetettu kasvihuonekaasupäästöjen aleneva trendi on liian epämääräinen ja löysä. Tavoitteena on oltava selkeä lineaarisesti aleneva kehitys ja takarajaksi vuosiluku, jota kansallisissa tavoitteissa käytetään.
Maakunnallinen elin ei ole itse toteuttaja, mutta se voi aktiivisesti edistää vähähiilisyyttä ohjaustoimin. Sellainen on esimerkiksi julkisen tuen ohjaaminen todellisia kasvihuonekaasujen päästövähennyksiä aikaan saaviin innovaatioihin. Konkreettinen tilaisuus niille on muun muassa arktisella alueella. Arktinen ulottuvuus mainitaan entistä tärkeämmäksi kehittämisen suunnaksi, mutta on virhe korostaa alueen hyödyntämismahdollisuuksia ja apajille mukaan pääsyä. ”Arktinen alue tarjoaa hyviä kasvunäkymiä ja menestymismahdollisuuksia yrityksille.” Kiinnostus arktiseen alueeseen vaikuttaa olevan puhtaasti taloudellista ja itsekästä. Ympäristöselostuksessa aiheeseen ei viitata sanallakaan, vaikka koko hyödyntämishypetys perustuu ilmastonmuutoksesta johtuvaan lämpenemiseen, joka ”vapauttaa” aluetta jääpeitteestä. Päinvastoin toimeliaisuuden ja innovatiivisuuden arktisen suuntaan on oltava tukea alueen selviämiseen isoista muutoksista ilman herkän luonnon saastumista ja uusiutuviin luonnonvaroihin perustuvan elämisentavan väistymistä. Herkkä tulee olla myös kulttuurisesti. Arvattavasti saamelaisalueen ihmiset ja yhteisöt pitävät röyhkeinä kirjauksia hyödyntämistavoitteista. Arktisen alueen hyödyntämiseen mukaan pääsyn sijaan on tärkeämpää linjata, että arktiksen fossiiliset on jätettävä kokonaan koskematta ja kohdistaa ponnistukset ympäristönsuojeluun.
Ilmastomuutosta vaikutuksineen käsitellään muutoinkin kevyesti. Esille nostetaan lähinnä vain tarve tulvasuojeluun. ”Ilmastonmuutokseen sopeutuminen edellyttää varautumista tulvantorjuntaan, tulvariskien kartoitukseen, vesirakenteiden kunnossapitoon ja vesihuollon toimivuuteen.” Sopeutumistoimilla tarkoitetaan yleensä uusia penkereitä, patopenkkojen kunnostusta ja lisää säännöstelyä. Tulvasuojelu on hyvä esimerkki siitä, että hoidetaan oireita eikä tautia. Parempi ratkaisu varautua sateisuuden lisääntymiseen ja sen mukanaan tuomiin haasteisiin on parantaa valuma-alueen vedenpidätystä. Valuma-aluekunnostuksilla on Pohjois-Pohjanmaalla erinomainen tilaisuus tasata virtaamia, mutta myös lisätä samalla monimuotoisuuden ja ilmaston suojelua. Säännöstelytarvetta voi olla tulevaisuudessa enemmän. Siksi ohjelmaa on täydennettävä myös vaatimuksella vähentää säännöstelyn aiheuttamia haittoja vesistöissä.
Kuten ohjelmassa todetaan ”alueen ekosysteemeillä on merkitystä hiilivarastoina ja -nieluina ja siten ilmastonmuutoksen hillitsijöinä. Erityisesti alueen suot ja kasvava puuvaranto ovat merkittäviä hiilivarastoja ja -nieluja.” Kun peräänkuulutetaan joustavuutta sekä ennakoivaa ja nopeaa reagointikykyä ympärillämme tapahtuviin muutoksiin, toiminta turvemailla on syytä noteerata myös maakuntaohjelmassa. Maakunta on suometsätalouden ja turpeen energiakäytön kärkialueita. Ajankohtainen kysymys monilla soille ojitetuilla talousmetsäalueilla on, jatketaanko metsätaloutta vai luovutanko siitä ja jätetään joko ennallistumaan tai ennallistetaan aktiivisesti. Vielä mahdollisesti tarvittavat uudet turvesuot tulee ilmastosyistä ohjata ojitetuille turvekankaille.
Siitä on kiitettävä, että turpeen polton ilmastovaikutukset tunnistetaan ja tunnustetaan fossiilisiksi. Ongelma on tarve biotaloushuumassa hämärtää metsien puuvarannon hyödyntämisen vaikutuksia hiilinieluihin ja -varastoihin. Kestävä kehitys ja vähähiilisen talouden edistäminen esimerkiksi yritysten energia- ja materiaalitehokkuutta parantamalla ei riitä, kun tavoitellaan voimakasta määrällistä kasvua. Vaikka kilpailu ratkaisseekin, mitkä puuraaka-aineeseen perustuvat biotaloushankkeet toteutuvat, vaarana on, että kuitenkin liian moni raaka-ainevarannon hyödyntämismahdollisuuksien paisuttelun ilmapiirissä. Selkeä tosiasioihin pohjaava linja ohjauskeinona karsisi ylilyönnit ennaltaehkäisevästi sen sijaan, että työllisyyden ja taloudellisen toimeliaisuuden nimissä jätetään asettamatta rajoja. Varsinkaan runkopuun käyttö lyhytikäisiin tuotteisiin ei vähennä hiilidioksidipäästöjä.
Mitä talousmetsissä tapahtuu, ratkaisee myös mahdollisuudet pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, joka on Suomeakin koskeva lähiajan velvoite. Suojelualueet eivät siihen riitä eivätkä myöskään kattamaan kaikkea matkailuun ja hyvinvoinnin edistämiseen ja vetovoimaisuuden vahvistamiseen liittyviä tarpeita, mikä myös ilahduttavasti ohjelmassa todetaan: ”panostuksia tarvitaan myös lähiluonnon laadun, saavutettavuuden ja palveluiden parantamiseen.” Siihen voidaan vaikuttaa muun muassa kaavoituksella, joka kuuluu maakuntaliiton keinovalikoimaan.
Mineraalivarantojen hyödyntämiseen on oltava kriittisempi ote. Kaivostoiminta pilaa ympäristöä vääjäämättä sekä haittaa ja rajoittaa muuta maankäyttöä. Mitä tahansa kaivoshankkeita ei pidä hyväksyä ja tukea työllisyyden nimissä. Pohjois-Pohjanmaallakin on useita esimerkkejä kaivostoiminnan vastuuttomuuksista. Esimerkiksi Raahen Laivakankaan kultakaivos on tuottanut vähän ja enimmäkseen seissyt kannattamattomana, mutta ehtinyt sotkea ympäristöä laajasti. Tuotannon pitkät seisokit ja toimijoiden konkurssit siirtävät ympäristöntilasta huolehtimisen yhteiskunnalle. Nivalan Hituran kaivoksen rikastushiekka-altaatkin saivat pölytä pitkään, kunnes ELY-keskus sai tehtäväkseen huolehtia jälkitöistä verovaroilla. Maankäytön ohjaus ja tiukka tukipolitiikka ovat käytettävissä olevia keinoja viestiä reunaehdoista kaivostoimijoille. Valinta esimerkiksi luontomatkailun hyväksi tuo ennakoivuutta ja antaa tilaa kehittää alaa, joka luo pitkäjänteisesti ja kestävästi kaivattua työllisyyttä kasvukeskusten ulkopuolelle.
Yksi ohjelman tavoitteista on yhä useamman vesistön vähintään hyvä tila vuoteen 2021 mennessä. Vaatimus vähintään hyvästä tilasta on peräisin vesienhoitolaista ja koskee kaikkia vesistöjä. Takarajavuosi on ollut 2015, mutta lisäaikaa on tarvittu vuoteen 2021 ja joissain tapauksissa vuoteen 2027 asti. Oulujoen-Iijoen vesienhoitosuunnitelmasta on poimittu tilastotietoa vesien tilasta, mutta sitä on käytetty harhaanjohtavasti hyväksi. Esimerkiksi rannikkovesien pinta-alasta 72 prosenttia mainitaan olevan hyvässä ekologisessa tilassa ja vuonna 2021 luvun pitäisi olla 86 prosenttia. Tosiasiassa sisempi rannikkovesi on vain tyydyttävässä tilassa. Se on kuitenkin asutuksen, virkistyskäytön, vesiluonnon ja vesiensuojelun kannalta hyvin olennainen vesistön osa. Paineet tilan parantamiseksi kohdistuvat nimenomaan sisempään rannikkoveteen. Sillä on tietenkin heijastuksensa ulompaan rannikkoveteen ja jokivesistöihin ja sitä kautta valuma-alueilla tapahtuvaan toimintaan. Vuoteen 2021 mennessä hyvä tila pitäisi saavuttaa. Vesienhoitosuunnitelman toimenpideosassa todetaan muun muassa, että ”rannikkovesien tilan parantamiseksi on käynnissä monenlaisia vesiensuojelutoimenpiteitä. Joillakin alueilla etenkin fosforin vähentämistarve on huomattavan suuri (taulukko 5.5), eikä niin suureen vähenemään ole mahdollista päästä käytössä olevilla toimenpiteillä. Vesienhoidon ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi toimenpiteitä on joko tehostettava tai kokonaan uusia toimenpiteitä on otettava käyttöön.” Se ei onnistu ilman resursseja.
Tilaston harhaanjohtava käyttö vie huomion pois olennaisesta myös jokivesistöissä. Vuonna 2015 jokien yhteenlasketusta pituudesta 45 prosenttia on hyvässä tai erinomaisessa ekologisessa tilassa ja vuonna 2021 luvun tulee olla 73 prosenttia. Tosiasia taas on, että Pohjanlahteen laskevat joet Oulun eteläpuolella ovat parhaimmillaan vain tyydyttävässä tilassa ja usein välttävässä ja muutamissa tapauksissa jopa huonossa. Tilaa parantavat toimenpiteet on kohdistettava siten eritoten maakunnan länsiosan jokivesistöihin.
Tavoitteenasettelussa tulee olla enemmän kunnianhimoa, jotta sillä tuetaan resurssien saamista vesiensuojeluun. Niiden osoittamisesta tarvitaan maakuntaohjelmaan selkeitä linjauksia ja keinoja tavoitteiden toteuttamiseksi.
Ohjelmassa esitetään, että Oulujoen vesistön moderni vesivoima-arkkitehtuuri on potentiaalinen maailmanperintökohde. Statuksen hakemisessa on hyvä varmistaa, ettei sen saamisesta muodostu esimerkiksi estettä kompensaatiouoman toteuttamiseen ja ettei sillä mitenkään muutoinkaan haitata vesistön tilan parantamista ja vesivoiman haittojen vähentämistä.
Ohjelma vuosiksi 2018-2021 on toistoa edellisestä kierroksesta. Millaiseksi maakunnan hallinto kehittyykään, moniäänisemmäksi ja tasapuolisemmaksi sen on syytä muuttua.
Esko Saari Merja Ylönen
puheenjohtaja sihteeri