Kohtuullista asumista

Joitakin esimerkkejä huonekaluistani: Siro pieni sohvani on vanhempieni minulle ostama ja kohta 30 vuotta vanha. Lapseni sänky on vähintäänkin 30 vuotta vanha, patja sentään uudempi vanhempieni ystävältä saatu (uuden sijauspatjan olen ostanut). Keittiön ruokapöytä on täyspuinen löytö Kierrätyskeskuksesta, ja keittiön tuolit olen ottanut erään entisen taloyhtiöni järjestämästä siivouspäivästä. Pieni jugend-tyylinen kirjoituspöytäni sekä vitriinikirjahyllyni on ostettu uutena ja ne ovat kulkeneet mukanani jo monen muuton ajan. Nelikymppisenä ostin ensimmäistä kertaa elämässäni uuden sängyn ja siihen patjat, kotimaista tuotantoa hyvässä alessa. On todellista luksusta nukkua 120cm leveässä sängyssä, kun liki koko ikäni olen nukkunut 80cm sängyssä (sama sänky nuoresta asti) ja siinäkin useita vuosia lapseni kanssa, joka halusi pienenä nukkua kainalossani. Muutaman vuoden avioliitossa lapseni isän kanssa meillä oli vain patja lattialla.

En ole koskaan seurannut sisustustrendejä, en maalannut asuntojen seiniä tai tapetoinut, vaikka nyt asumisoikeusasunnossa jo pitkään asuneena se olisi ollut periaatteessa mahdollista. En uusi huvikseni mitään, mikä on jo sellaisenaan käyttökelpoista. Lisään kotiini väriä ja kuoseja esimerkiksi ompelemalla kierrätyskankaista sisustustyynyjä. Kuitenkin kotini on monien mielestä viihtyisä ja klassisen kaunis. 

Pari viikkoa sitten dyykkasin Glorian Koti -lehden. Siinä esiteltiin mm. erään pariskunnan lähes 100 neliön koti Helsingin ydinkeskustassa. Sen lisäksi tällä samaisella pariskunnalla on kesäasunto Hangossa sekä kakkoskotina iso talo Ranskassa. Täytyy myöntää, että pieni kateus iski, mutta ennen kaikkea hämmästys: onko tuo kohtuullista? Miten he voivat oikeuttaa moisen itselleen? Miten he edes huolehtivat kaikista kodeistaan? 

Sitten olen taas palauttanut mieleeni vuonna 1897 syntyneen isomummoni Rauhan asumisolosuhteet. Kun hän oli pieni, monilapsisella perheellä ei ollut pysyvää kotia vaan perhe kierteli asuen taloissa, joissa Rauhan isä teki rengin töitä ja äiti teki töitä piikana sen minkä omien lastensa hoidolta ehti. Sitten isä pääsi terveytensä heikentyessä Jokioisten kartanon sahalle töihin hevosmiehen apukuskiksi ja perhe sai asuakseen kartanon omistaman mäkituvan. Mökissä oli keittiö ja kammari sekä matala varastovintti. Perheeseen syntyi jatkuvasti lisää lapsia. Rauhalla oli kaksi isoveljeä, kaksi isosiskoa sekä kaksi pikkusiskoa. Ahdasta on ollut. Siitä huolimatta on ollut juhlavaa, kun ns. torpparivapautuksessa kansalaissodan jälkeen Rauhan leskiäiti on saanut lunastettua mökin perheen omaksi. Siinä vaiheessa mökissä on asunut leskiäidin lisäksi muutama perheen aikuinen lapsi sekä Rauhan kaksi ensimmäistä lasta ja hänen pikkusiskonsa ensimmäinen lapsi. Laskin henkikirjasta, että parhaimmillaan pienessä mökissä on asunut 14 ihmistä, mikä tuntuu hurjalta. 

Kun äitini kävi lapsena 1950-luvulla mummolassa tuossa samaisessa mökissä, siellä asuivat enää ison lapsijoukon synnyttänyt mutta naimattomana pysynyt Rauha ja hänen isosiskonsa Ada, joka jäi leskeksi ja ainoan lapsensa yksinhuoltajaksi vuonna 1918. Ada asui kammarissa ja Rauha keittiössä. Miten avaralta mökki onkaan mahtanut tuntua kaksistaan! 

Asumisen hiilijalanjälki muodostuu paitsi asuntojen rakentamisesta, myös ja ennen kaikkea asumisen aikaisesta energiankulutuksesta. Jos ihmisellä on useita koteja, niiden välillä liikkuminen voi lisätä asumisen päästöjä valtavasti. Mitä isompi asunto, sitä enemmän päästöjä noin yleensä. Myös asuntojen jatkuva remppaaminen ja sisustaminen kulloistenkin trendien mukaiseksi lisää ekologista jalanjälkeä. Monien suomalaisten asuminen on nykyään kaukana kohtuullisuudesta. 

Lue lisää asumisen päästöistä TÄÄLTÄ.

Tee pieni testi tietämyksestäsi asumisen hiilijalanjäljestä ja lue aiheesta TÄÄLTÄ.

Riina Simonen
YTM ja Uudenmaan piirin järjestökoordinaattori

Kohtuusklubin blogin kirjoittajat vaihtelevat.
Lue lisää Kohtuusklubista: sll.fi/kohtuusklubi