Luonnonluomaa – piirin hallituksen uuden puheenjohtajan tervehdys

Kuva: Tarja Suomi

Kun toimielimen puheenjohtaja vaihtuu, tilalle valittavaan voi usein kohdistua monia arveluja siitä, mikä tämä uusi onkaan naisiaan eli miehiään. Kun edeltäjä on ollut luottamustoimessaan niinkin pitkäaikainen ja pidetty kuin esimerkiksi kollegani Saija Porramo, näin käy varmasti. 

Niihin maastosaappaisiin ei muuten niin vaan hypähdetäkään. Kuten viime syyskokouksessa Tiihosen kahvilan ylisillä Laitilassa saimme todistaa, kalifiksi kalifin paikalle ei ollut mitään ahneiden jonoa, vaan tehtävään huudettiin lopulta eräs yllytyshurja nykyisin ”pyhärantlainen”…

Tässä yhteydessä haluan kiittää omasta puolestani Saijaa siitä pitkäaikaisesta työstä, jota hän piirin puheenjohtajana on vuosikymmenen tehnyt, sekä siitä opastuksesta ja perehdytyksestä, jota olen saanut alkaessani omaa polkuani ”piirimetsän” siimekseen. Pitkä yhteistyömme jatkukoon myös näissä merkeissä!

No, entäs sitten: mikä mies, mikä mies?! On nimittäin tämä Luttinen…

Kun tammikuun lopulla aloittelimme uuden piirihallituksen yhteistyötä, pyysi aluepäällikkö Hannu minua kokouksessa ”tuottamaan vähän sisältöä” vuoden ensimmäiseen uutiskirjeeseen. Luonnollisesti vakoilin edellisistä kirjeistä, millaisia esittelyjä hallituslaisista sinne aiemmin oli päätynyt. Samassa yhteydessä liityin myös viimein Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin postituslistallekin.

Pakko tunnustaa, että tähän luonnosuojelupiirin toimintaan melkoisesta tuntemattomuudesta tempauduttuani, olen ennakkoon hieman arkaillut sitä, ettei minulla ole – ainakaan mitään pitkäaikaista – kokemusta saati korkeaa koulutusta ekologiasta tai luonnonsuojelusta. Sittemmin hyvin huojentuneena olen kokenut, miten ystävällistä ja avuliasta vastaanotto on ollut. Ketään ei nimittäin tässä porukassa paljoakaan tunnu kiinnostavan, mitä minä en ole. Myös mainitulle postituslistalle liittyessäni minulta pyydettiin vastausta ainoastaan yhteen kysymykseen. Siihen oli varsin helppo vastata: en ole robotti.

Kuten piirikirje 4/2024 lukijoilleen uudesta puheenjohtajastaan jo kertoi, työskentelen myös graafisena suunnittelijana. Vaikka vuosia opiskelin ja jonkin aikaa toiminkin arkkitehdin tehtävissä, graafikon ammatti oli suurin haaveeni jo hyvin nuorena. Siihen rakkaustarinaan liittyy luonnonsuojelu ja Suomen luonnonsuojeluliitto hyvin merkittävällä tavalla.

On joku 1970-luvun keskikesän aamu Varsinais-Suomen Pyhärannan Kukolan kylän yhden maatilan päärakennuksen tuvassa. Isovanhemmat ovat juuri palanneet aamulypsyltä, ja talossa kesällä lomaa viettävät tädit ja enot lapsineen kokoontuvat aamiaiselle. Aikuiset lukevat kahvin lomassa päivän sanomalehtiä. Lapset silittelevät ja lepertelevät talon koiran pikkuisille pennuille. Kohta mennään porukalla uimaan. Ah, lapsuuden kesäaamuja.

Serkuista Pikku-Saulin mielenkiinto on kuitenkin kiinnittynyt lehtipinossa olevaan Suomen Luonto -lehteen. Siinä on juttua Hirvennenäsaivartajasta (Cephenemyia ulrichii), hirven loisena elävästä kärpäslajista. Sauli saa tietää, että naaraskärpänen ruiskauttaa jälkikasvunsa hirven sieraimeen, missä ne elävät limakalvoja särpien kunnes sarvipää aivastaa valmiit toukat ulos. Semmoistakin tapahtuu, että toukat saattavat kaivautua sieraimista jopa isäntäelikon aivoihin, jolloin hirvi voi seota tai kuolla. Tiedetään vihulaisten ruiskuttaneen toukkia myös ihmisen silmään aiheuttaen sidekalvon tulehduksen. Piikikkäiden toukkien poistaminen vaatii lääkärikäyntiä. (Wikipedia: Hirvennenäsaivartaja)

Siistiä! En mene enää koskaan luontoon, Pikku-Sauli miettii ja panee lehden pois. Yht’äkkiä hän katsahtaa ylös. Tupaa kiertävän metsänvihreän puolipaneelin  yläpuolella, kattoon saakka ulottuvalla keltaisella pinko-pahvilla, lehtipöydän kohdalla on nastoilla kiinni luonnollista kokoa oleva, siipensä levittävää merikotkaa esittävä, valtava värijuliste. Linnun siiven yksityiskohdat on niin taitavasti piirretty, että pojan pitää haukkoa henkeä. Julisteen kuvan on tehnyt Erik Bruun -niminen taituri.

Seuraavan kerran Saukin ja Eki-sedän tiet ”kohtaavat”, kun kateus ui viattomaan pojanmieleen luokkatoverin college-paidan ilmiasussa. Harmaan hupparin etumuksessa Saimaa-järven pintaan pärskähtää Bruunin luonnonsäätiön logo-eläimeksi suunnittelema naureskeleva norppa. ”Vuosi on seitsemänkuus ja logo on uus, mutta samanlaista paitaa ei Saukille tuu, no wonder he’s so blue…” Jossain taustalla huuliharppuunsa haikeasti puhaltelee Nestori Miikkulainen.

Kolmas kerta toden sanoo, sanotaan. Vuonna 1986, kun Suomen Pankin perustamisesta tuli kuluneeksi 175 vuotta, laskettiin liikkeelle viimeinen Suomen markkamääräinen setelisarja. Kunkin setelin graafisen aihepiirin lähtökohtana oli tietty aikakausi Suomen historiassa: Ruotsin vallan, autonomian ja itsenäisyyden aika. Setelien etusivuilla oli kulttuurihenkilö edustamassa tuota aikakautta. Myös takasivun rakennuksella tai maisemalla pyrittiin ilmentämään aikakauden henkeä. Henkilöpotretit onli tyylitellyt Torsten Ekström; takakansitaiteesta vastasi vanha tuttumme, maestro Bruun.

Rakkaimmaksi niistä henkilökohtaisesti tuli heti ensisilmäyksellä Sibeliusta esittävä sadan markan seteli. Takasivun kuva-aiheena neljä valkeaa joutsenta lentämässä metsälammen yllä taustanaan lammen pintaan heijastuva tummanpuhuva rantakuusikko saa vieläkin kyyneleet erään silmäkulmiin. Siinä Leinon Lapin kesä ja Runebergin Norden runot sopusointuvat kauniina kevätiltaan Sibeliuksen sävelharmonioiden keralla. Tai niinkuin Freukkari-veljekset Myllykoski ja Pajukallio kappaleensa Nattasia katsomassa loppukaneettina, hieman reissussa rähjääntyneinä todistavat: ”Ruma rilluma rei / Ruma hilluja ei / enää ole köyhä eikä kippee / Kun on taskussa vielä pari Sibbee…”

50-luvulla Hartwallille tehdyt JAFFA-julisteet ovat myöhemmin, jo aikuisen Luttisen mielestä tietenkin kiistämättä mainosgrafiikan ylivertaisia toteutuksia, mutta lapsena saadut ahaa-elämykset juuri edellä kuvatuin esimerkein ovat tehneet voimakkaimman niin esteettisen kuin eettisenkin vaikutuksen. Erik Bruun on kaikkein paras!

Muistelenkin nyt, kuinka korkeatasoisen lapsuus- ja nuoruusajan olenkaan saanut tässä mielessä viettää suomalaisen arjen käyttögrafiikan ja designen ympäröimänä. Ajattelen myös, että tässä arjen taideteollisuudessa on elinaikanani tapahtunut valtava muutos. Pelkään, että designista on tullut monelle etäinen, elitistinenkin asia. Vai voisiko joku vielä edes haaveilla, että jossain Venetsian Biennaalissa Suomelle kansainvälistä mainetta niittänyt mestarimuotoilija suunnittelisi meille uuden kossu- tai keskikaljapullon.

Mutta kaikkien aikojen tuotteliaimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia muotoilijoitamme ollut Tapio Wirkkala (1915–1985) suunnitteli! Hänen kättensä toteutuksissa suomalainen luontoaihe muuntui mitä moninaisemmiksi taide- ja käyttöesineiksi. Luonnonkasvit, linnut, vuodenaikojen vaihtelu, veden eri olomuodot toistuvat hänen töissään inspiraationa ja aiheina. Muun muassa Kanttarelli-vaasit, Ultima Thule -lasisarja tai Finlandia-votkapullo ovat näistä vain muutamia palkittuja esimerkkejä.

Suomalainen luonto, sen ainutlaatuinen olemus merellisen ja mantereellisen ilmaston välimuotona, jossa vuodenajat vaihtuvat toisinaan nopeasti ja dramaattisestikin, on ollut aikojen kuluessa monille ehtymättömänä inspiraationa. Maamme tunnustaminen kansakuntien joukossa oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteen ns. Kultakauden taiteilijoiden ja suunnittelijoiden valtavien ponnistelujen tulos. Sodan jälkeinen modernismin kansainvälinen läpimurto arkkitehtuurissa ja taideteollisuudessa oli toinen. Niissä kummassakin erityinen luontomme ja luontosuhteemme oli suuri innoituksen lähde ja voimavaramme. 

1960-luvulta lähtien myös luonnonsuojelu on ollut innoittamassa ja ajamassa taitelijoitamme tekemään ja ilmaisemaan. Helsingissä jonotetaan par’aikaa Didrichsenin taidemuseossa esillä olevaan Reidar Särestöniemen 100-vuotisnäyttelyyn Maailmanranta. Särestöniemi otti 1970-luvulla Lapin teollistamissuunnitelmien myötä enenevissä määrin kantaa luonnonsuojelukysymyksiin. Uhka ateljee-talon Särestön vieressä virtaavan Ounasjoen patoamisesta konkretisoi huolen. Julkisuuden henkilönä hän ilmaisi jatkuvasti tukensa ympäristöliikkeen toiminnalle.

Ihmiset tuntuvat sittenkin löytävän aina uudestaan ja uudestaan suomalaisesta luonnosta, sen säilyttämisen huolesta ja taistelemisen puolesta vahvimman inspiraationsa saaneet taiteilijat. Myös turvallisuusympäristömme muuttuessa meitä kiinnostaa pohjoinen, arktinen ulottuvuutemme ja selviäminen, varustautuminen sekä puolustautuminen näissä vaativissa olosuhteissa. Koemme, että ns. Talvisodan ihme on jälleen ajankohtainen käsite, joka meille tarkoittaa kansallisen yhtenäisyyden lisäksi myös vaikkapa maksimaalista toimintakykyä näissä sää- ja lämpötilaolosuhteissa. 

Olkoon luonto taas tärkein voimavaramme. Ja tiedostakaamme, että jos me sen menetämme, menetämme kaiken muunkin. Suojelkaamme luontoa!

Sauli Luttinen
Suomen luonnonsuojeluliiton Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja