Suoluonnon monia kasvoja
– Suot ovat taideteoksia!
– Kun avaatte maanmittauslaitoksen karttapaikan ja sieltä jälleen ilmakuvat, voitte ihailla, millaista taidetta suot ovat! Niiden pinta vaihtelee pienalaisesti ja myös vuodenajasta riippuen, sanoo suotutkija Markku Saarinen.
–Puunlatvasta maisema avautuu kasvillisuuskerroksina ja kun pääsemme alas rimpiselle upottavalle nevalle, suon pohja myötää askeleita.
– Aivan suon pinnassa hehkuu rahka-sammalten värikäs ja moniuloitteinen maailma. Ne synnyttävät ja ylläpitävät koko ekosysteemiä. Näiden monen-kirjavien ja näköisten rahkasammalten varassa suo elää ja pysyy sellaisena kuin se on.
Tervetuloa monimuotoisten soiden seuraan
Alun perin noin kolmannes maa-alastamme on ollut soiden peitossa. Suo on ekosysteemi, jota luonnehtii korkealla oleva vedenpinta, jossa suokasvillisuudesta, kuten sammalten ja sarojen kuolleesta, osittain hajonneesta kasviaineksesta kerrostuu soiden kosteissa ja vähähappisissa olosuhteissa turvetta. Suomen ilmastossa haihdunta on ollut sadantaa pienempää, maaperä huonosti vettä läpäisevää ja pinnanmuodot melko tasaiset, jolloin vettä on kertynyt helposti maankuoren painanteisiin. Soita on kehittynyt metsämaan soistuessa, vesistöjen kasvaessa umpeen ja merestä kohoavan maan altaisiin. Ilmasto on ollut kosteaa ja viileää, mutta muutoksessa, kuten kaikki tiedämme. Etelä-Suomessa suoluontotyypeistä 83 prosenttia on arvioitu uhanalaisiksi ja edelleen heikkeneviksi vuonna 2018 tehdyssä Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa.
EteläSuomessa kaikki kymmenen arvioitua suoyhdistymätyyppiä arvioitiin uhanalaisiksi. Erittäin uhanalaiseksi arvioitiin myös keskiboreaaliset aapasuot, jota esimerkiksi Saukonsuo edustaa. Keidassoihin kuuluvia kilpikeitaita esiintyy vain kapealla vyöhykkeellä rannikkoseudun tuntumassa. Hyvin kehittynyt Häädetkeidas ympäristössä olevine soineen kuuluu tähän äärimmäisen uhanalaisten soiden ryhmään.
Suotyyppejä ja suokokonaisuuksia
Avoimen ja puustoisen suon vaihtelusta muodostuu yhdessä monipuolisia suoyhdistymiä. Korvissa ja rämeillä on turvemaiden metsille ja puustoisille elinympäristöille tyypillistä lajiston monimuotoisuutta. Puustoisia suokasvupaikkatyyppejä on myös pienialaisina kuvioina kangasmetsien notkelmissa ja painanteissa sekä usein laajoina toisiinsa liittyneinä metsikköinä avosoiden reunoilla.
Avosuot ja niiden reunaosien suometsät sekä kangasmaareunukset muodostavat ekologialtaan yhtenäisiä kokonaisuuksia. Suot kytkeytyvät vesi-taloudellisesti yhteen niitä ympäröivien reunusmetsien kanssa, mikä usein vaikuttaa suolle tulevan veden määrään ja laatuun. Luonnontilaisten soiden ja kangasmetsien väliset puustoiset reuna-alueet ovatkin merkittäviä luonnon monimuotoisuutta ylläpitäviä ekologisia vaihettumisvyöhykkeitä.
Suot luokitellaan neljään päätyyppiin, jotka ovat kuusinen korpi, mäntypuita kasvava räme sekä puuttomat neva ja letto.
Suot voidaan näiden lisäksi luokitella 50 suoluontotyyppiin suokasviyhteisön perusteella. Yhdellä suolla voi olla jopa kymmenien eri suotyyppien kasvillisuutta ja ne yhdessä muodostavat laajempia suokokonaisuuksia. Suotyyppien nimitykset ovat sopimuksia. Suotyypit nimetään turvepohjilla kasvavien kasvien ja puiden tai puustoisuuden perusteella.Suotyypin määrittäminen ei ole aina yksinkertaista. Sopivalla kohteella kasvillisuus vaihettuu vähittäin esimerkiksi puolukkatyypin kankaasta kangasrämeeksi, sitten isovarpurämeeksi ja kohti avosuota edettäessä esimerkiksi tupasvillarämeeksi ja lyhytkorsinevaksi.
Suotyyppejä
Korpiin kulkeutuu kivennäismaiden vesiä. Korvissa voi olla myös pohjavesivaikutusta ja lähteisyyttä. Niihin voi kertyä myös tulvavettä, jolloin niitä kutsutaan luhtaisiksi.. Turvetta korpien maaperässä on muutamasta desimetristä aitokorpien yli kahteen metriin. Ne ovat puustoltaan useimmiten kuusivaltaisia, mutta niillä voi joskus olla myös hieskoivuja, terva- tai harmaaleppiä. Korvet muodostavat usein nauhamaisia kuvioita suoyhdistymien ja kangasmaiden rajalla tai notkelmissa ja purovarsissa. Ne voivat vaihettua liukuvasti muihin kosteikkotyyppeihin.
Laajat mätäspinnat ja pienipiirteisten kosteat alat vuorottelevat. Korvissa on kuusien latvustojen ansioista varjoisa ja kostea pienilmasto, joka suosii suojaisaa pienilmastoa vaativia lajeja. Yli puolet havumetsien putkilokasveista ja noin kolmannes sammalista voi kasvaa korvissa. Korpien sienilajisto on myös runsas ja omaleimainen.
Rämeet ovat mäntyvaltaisia soita, joissa on usein paksu turvekerros ja kookkaita suovarpuja. Rahkasammaliset ja varvikkoiset mätäspinnat ovat hallitsevat. Puustoiset isovarpuiset rämeet vaihettuvat harvapuustoisten sara-, rahka- tai tupasvillarämeiden kautta nevoihin. Karuillakin rämetyypeillä on niille ominaista uhanalaista ja silmälläpidettävää eliölajistoa.
Letoilla, nevoilla ja rämeillä on runsaasti omaa lajistoaan, josta osa on uhanalaista. Monet tavallisetkin räme- ja nevatyypit ja niille luonteenomaiset lajit ovat vähentyneet laajalti Etelä-Suomessa. Eri suokasvupaikkatyyppejä tavataan sekä pienialaisina ympäristöstään selvästi erottuvina yksittäisinä kohteina (ns. paikalliset suoyhdistymät) että usein osana pinta-alaltaan laajaa suoyhdistymää, kuten keidas- tai aapasuota.
Sadevettä vai ympäröivän valuma-alueen vesiä
Soiden luokitteuun vaikuttaa keskeisesti se, mistä suo saa vetensä. Ympäröivältä valuma-alueelta saapuva vesi on tyypillisesti vähemmän hapanta ja sisältää kasveille tärkeitä ainesosia yleensä aina enemmän kuin pelkkä sadevesi. Sadevedenvaraisissa eli ombrotrofisissa soissa menestyy Suomen oloissa vain nelisenkymmentä kasvilajia. Vaikka kasvistollinen monimuotoisuus ei olekaan korkea, ovat tällaiset suot luontotyyppeinä arvokkaita ja ainutlaatuisia.
Rahka- ja keidasrämeet, kuljunevat, pääosa tupasvilla- ja isovarpurämeistä ja osa lyhytkorsinevoista ja -rämeistä ovat ombotrofisia. Myös keidassoiden suoyhdistelmät niiden reunoja lukuun ottamatta ovat sadeveden varaisia. Alueemme luonnonsuojelullisesti arvokkaita keidassoita ovat Kauhanevan keidassuot ja Häädetkeidas ja sen ympäristön suot Parkanon-Karvian rajalla. Torronsuon kansallispuiston tunnettu suo on myös keidassuo. Keidassuolla turve kasvaa paksuutta niin, että kasvillisuus jää soille mineraalimailta kulkeutuvien vesien tavoittamattomiin ja kasvillisuus joutuu tulemaan toimeen sadevedessä ja paikalla sulavassa lumessa ja turpeessa olevien niukkojen ravinteiden turvin.
Aapasuot ovat pohjoisen havumetsävyöhykkeen keski- ja pohjoisosien minerotrofisia suoyhdistymiä eli ne saavat vetensä ympäröiviltä alueilta. Aapasuot jaetaan Pohjanmaalle ja Kainuuseen painottuneisiin, erittäin uhanalaisiin (EN) keskiboreaalisiin aapasoihin sekä Peräpohjolan eteläisiin (NT) ja Metsä-Lapin pohjoisiin (LC) pohjoisboreaalisiin aapasoihin. Metsäojitukset, pellonraivaus, turpeenotto ja metsätalous ovat tehneet aapasoista uhanalaisia. Saukonsuo Parkanossa on erityinen aapasuo. Sen eteläistä osaa metsähallitus on hiljattain ennallistanut.
Aapasuot ovat muodoltaan tasaisia, keskeltä hieman koveria tai loivasti viettäviä. Pitkien ja kapeiden mättäiden, eli jänteiden välissä voi olla upottavan märkiä rimpiä ja hieman kuivempia välipintoja. Suon pintarakenteessa, märkyydessä ja kasvillisuudessa on alueellista vaihtelua johtuen ilmastosta, kallio- ja maaperän ominaisuuksista ja maaston muodoista. Eteläisempien aapasoiden jänteillä voi havaita kaarteleva tupasvillavöitä.
Kuva: Kauhalammin ilta hämärtyy Kauhanevalla.
Kertyneitä ja menetettyjä hiilivarastoja
Suot ovat hiilen nieluja, varastoja sekä lähteitä. Hiiltä sitoutuu suokasvillisuuden kasvaessa ja varastoituu kasvien kuolleiden osien hajotessa hitaasti ja epätäydellisesti turpeeksi, varastoituen lopulta pois kierrosta. Noin kaksi kolmasosaa Suomen maaekosysteemien hiilivarastoista on turpeessa. Turvetta muodostuu soiden vettyneissä ja vähähappisissa oloissa, mutta niissä syntyy myös ilmakehää lämmittäviä kasvihuonekaasuja, kuten metaania, joten suo on myös hiilen lähde. Soiden ojitus metsänkasvatusta tai turpeennostoa varten, aiheuttaa suon pohjavedenpinta laskun ja turvetta jää hapelliseen kerrokseen. Lisääntynyt hapen määrä mahdollistaa turpeessa lisääntyvän hajotustoiminnan ja hiiltä alkaa vapautua ilmakehään ilmastonmuutosta kiihdyttävänä hiilidioksidina.